keskiviikko 20. joulukuuta 2017







Ultra Bra ja minä 1997-2017. Tästä tulee pitkä juttu.
Olen kristillisen keskiluokkaisen kokoomusperheen poika Helsingistä. Kotonamme ei kuunneltu Agit Propia. Ei käytännössä mitään popmusiikkia, 30-luvulla syntynyt isäni ei sietänyt sitä, missä nyt keski-ikäisenä tarkastellen taisi olla kysymys lähinnä siitä ettei hän ymmärtänyt sitä ollenkaan.
Hän on popmusiikkia edeltävää sukupolvea. Suuria ikäluokkia edeltävää sukupolvea. Niitä, jotka eivät aivan ehtineet sotaan. Taistolaisliikkeen alkaessa hän oli jo yli 30-vuotias, se oli hänelle uusi ärsyttävä ilmiö johon hän oli jo liian vanha samaistumaan. Hän on 50-luvun ihminen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Tästä blogista ei tule kirjoitusta jossa Ultra Bra samaistetaan Agit Propiin.
Kyseessä ovat eri yhtyeet monessakin mielessä. Tarkoitukseni on lähinnä taustoittaa sitä, kuinka neitseellisin korvin kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäisen kerran. Se oli minulle jotain täysin uutta.
Löysin Agit Propin Ultra Bran kautta. Ultra Bra tuli ensin. Olen itse entinen harrastelijatason muusikko, ja kuuntelen musiikkia muusikon tapaan. Hieman eri kulmasta. Politiikka ei ole se kulma, oli kyseessä sitten vaikkapa Agit Prop. En äänestä myöskään vihreitä, tai no kerran äänestin, mutta se oli 90-luvulla. Kuuntelen musiikkia pääsääntöisesti musiikkina. Etsin laatua. Laadun voi havaita ja siitä nauttia samaistumatta tarkasteltavana olevaan kohteeseen poliittisesti. Se on syvä ajatus.

Mietin pääni puhki, milloin törmäsin Ultra Brahan ensimmäisen kerran? Sen on täytynyt mennä jotenkin niin, että kuulin radiosta Minä suojelen sinua kaikelta heti sen ilmestyttyä, jossain. Mikä biisi! Korvani eivät olleet marinoituneet poliittisen laululiikkeen perinteessä, joten kuulin koko tyyliä ensimmäistä kertaa. Tosi mageeta! Olin juuri lopettanut oman kitaristinurani, ja kappaleen dinkun-dinkun-dinkun aloitusriffi huvitti minua hieman. Sanat olivat jännät. Ajattelin heti - ja ajattelen yhä - oliko kirjoittaja oikeasti kokenut tuon kaiken? Matkustelin juuri tuohon aikaan tiheään Puolaan Baltian kautta vanhalla Via Baltika-neuvostojunalla, ja eksyminen Latviaan tuli pari kertaa mieleen seistessämme Latvian ja Liettuan välisellä ei-kenenkään-maalla yöllä. Valtion reunan yli.

Tästä puolisen vuotta eteenpäin. Tallinna, Mustamäen vanha tori. Miljoonia piraatti C-kasetteja.
Se on väärin, mutta olin köyhä. Ostin Kroketin radiosoiton perusteella, ja joku kymmenen muuta kasettia. Se nauha sitten kuluikin nauhurissani. Taannoin kävin fiilistelemässä fillarilla paikkaa, missä Krokettia on nauhoitettu. Paikkaa ei enää taida olla. Sen eteen ja ympärille on rakennettu uusi kerrostaloalue. Yhtyeen jäsenten kanssa tieni ei ole koskaan kohdannut lavojen ulkopuolella.

Se on yleinen ilmiö, jos asuu Kalliossa ja jättää tragikoomisen tunteen. Kuuluisuuksia pyörii jatkuvasti 50 metrin päässä sinusta, mutta et koskaan näe heitä. Katselet vain kotikatusi kuvaa heidän Facebook-kuvissaan. Ihmiset kulkevat limittäin hyvin läheltä toisiaan, mutta osuvat toisiinsa hyvin harvoin. Alhaalla kadulla 30 metrin päässä sinusta saatetaan kuvata vaikka suuri kotimainen elokuva, tai Ultra Bralla on ollut siinä photoshoot, eikä sinulla ole mitään havaintoa. 30 metrin matkalla on monta seinää.

Pari poikkeustakin on toki ollut. Kahteen hyvin tunnettuun suomalaiseen rocktähteen olen törmännyt rapussani. Toisen heistä vanhemmat tapasin Joensuussa 1990 tehdessäni heille muuttoa liikkeen puolesta, jossa olin töissä. Yhtenä iltana Siltakadulla seisoin kovassa pakkasessa ja katselin ikkunan läpi, kun he treenasivat juuri sävellettyä suurinta hittiään. Sen nimi oli Juppihippipunkkari. Jos olit muusikko Joensuussa tuohon aikaan, niin meininki oli kuin saunassa. Tittelit pois. Täysin egovapaata.

Ultra Bra käytännössä syntyi juuri silloin, kun minä lopetin oman soittamiseni. Meillä oli treenikämppä Kruunuhaassa, ja minä asuin tuolloin Runeberginkadulla. Ultra Bra oli Kalliossa.
Tämä kirjoitus on polveileva, joten lisään vielä tämän, ennen kuin siirryn seuraavaan kappaleeseen: kuka on päätynyt samaan aikuislukion pulpettiin idolinsa kanssa, jonka kitararaitoja juuri hetkeä aiemmin soitit keikoilla? Minä. Kävin Töölön englantilaista aikuislukiota, ja vieressäni samassa pulpetissa istui joillain tunneilla Jan Stenfors. Hänet tunnetaan toisellakin nimellä. Emme juuri keskustelleet, yritin rauhoittua. "Boiler" kuului settiimme. Claudenkin tapasin Lepakon takahuoneessa, mutta se on toinen tarina.

Taas vähän eteenpäin, Ultra Bra ensimmäisen kerran livenä. Kaikista maailman paikoista arvatkaapa missä? Elokuvateatteri Bio Rexissä. Bändi soitti ensimmäisen penkkirivin ja korokkeen välissä lattialla, lähes sylissä. Alle viiden metrin päässä. Juttelin hetken herra Pethmanin kanssa teatterin kahvion kaiteen luona ennen keikkaa. Se oli hieno ja erikoisen intiimi keikka erikoisessa ympäristössä. Seuraava havainto yhtyeestä tapahtui Huvilateltalla 1998. En ole koskaan päässyt sinne sisään, vaikka olen asunut 22 vuotta aivan vieressä. Kuuntelin keikan nurmikolla istuen teltan ulkopuolella. Kallio-efekti, taas. Yhtye harjoitteli Hartwall Areenan konsertteihin tuossa vieressä Helsingin Kaupunginteatterin tiloissa. Ei mitään havaintoa.

1999 näin Ultra Bran Stockmannilla. Pieni lava oli rakennettu tavarataloon, ja yhtye soitti sillä muutaman kappaleen. Kalifornia-levyn soundi oli lievä pettymys. Sekä Kroketti, että Vesireittejä kuulostavat erittäin hyvältä, mutta Kalifornia-levyn soundi on vähän...demomainen ja kuollut. Voimaton. Ensimmäisen kappaleen sanoituksesta en vieläkään ymmärrä mitään, vaikka edesmenneistä ei pitäisi puhua pahaa. En vain tajua, mistä siinä lauletaan mutten myöskään ole asialla liikaa päätäni vaivannut. Helsinki-Vantaa-kappaleesta pidän paljon, ja toki niistä hiteistäkin.
Vesireittejä-albumi olikin sitten turboahdettu sooninen hyökkäysvaunu, levyn ensimmäinen kappale etenkin.

Sitten siirrymmekin vuoteen 2001, ja Kaisaniemen urheilukentälle. Yhtye oli huippuvedossaan.
Rakastan Kaunis ja ylpee-kappaleen kertosäkeen Led Zeppelin vaikutteista kitarariffiä. Jimmy Page meets laululiike meets hiphopin. Rubiikin kuutio on suosikkejani. Ultra Bra on tehnyt hyvin vähän huonoja päätöksiä, mutta mielestäni Villiviini-kappaleen jättäminen pois Vesireittejä-levyltä oli sellainen. Kappale kuuluu levylle niin soundiltaan, kuin tunnelmaltaankin.Viimeinen havaintoni Ultra Brasta tapahtui Ilomantsissa. Olimme isäni kanssa moottoripyöräilemässä seudulla, ja saapuessamme Ilomantsiin näin Ultra Bran keikkabussin läheisellä parkkipaikalla hallin edessä. En sanonut isälleni mitään, olisin yhtä hyvin voinut puhua teoreettisesta fysiikasta kiinaksi, jos olisin. Sisälläni paloi.

Syksyllä 2017 sain siskoni avustuksella lipun permannolle eteen Hartwall Areenan konserttiin perjantaille. Yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan. Ikä pukee Ultra Brata. 90-luvun kevyt kohkaus etunojassa on vaihtunut taitoon ja kokemukseen. Näkemykseen. Sunnuntaina iltapäivällä selasin myytäviä lippuja Torilla, puoliksi tosissani. Moni niistä meni juuri nenäni edestä. Kello 18:45 myyjä Lauttasaaresta vastasi: nähdään rautatieasemalla kello 19:25! Ryntäsin ulos. Noin kello 19:50 istuin Hartwall Areenan istuimessa jälleen. Mikä tarina, mikä elämä. Bon voyage. 





















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti