Viisi parasta siideriä. Olen harrastanut lähinnä brittisiidereitä, joukossa välillä suomalaisiakin, nyt noin kymmenen vuotta. Ajattelin tehdä tällaisen lyhyen listauksen omasta mielestäni parhaista niistä. Mielipiteeni ovat luonnollisesti täysin subjektiivisia, kuten makuasiat yleensäkin. Noin yleisellä tasolla minua miellyttää kuivuus (sokeria alle 30g/litra), vähähiilihappoisuus sekä pilvisyys, sameus, tai miten termin "cloudy" nyt haluaa kääntää. Perusvaatimus on luonnollisesti se että juoma on valmistettu käymisteitse, eli on siideri teknisesti. Aidossa, syvässä omenan maussa on vain sitä jotakin minulle. Listaan siidereitä, jotka ovat saatavilla joko Suomen Alkosta, tai Tallinnan Superalkosta. Top 5:

1. Sandford Orchards Vintage Reserve 7,4%

Mielestäni Alkon paras siideri. Klassinen britti. Sokeria vain 20g/l, mutta makeutta silti riittävästi. Väri hyvin tumma ja maku herkullinen sekä syvä. Aito. Hiilihappoa hillitysti, alkoholia sopivasti.

2. Sheppy's Kingston Black 6,5%

Persoonallinen, superkuiva. Kingston Black-omenalajike on ns. bittersharp, eli poimitaan käsin ainoastaan suojakäsinein ja sellaisenaan täysin syömäkelvoton. Purevan happoinen mutta hyvän makuinen siideri. Hiilihappoa omaan makuun vähän liikaa. Ei aloittelijoille. Jos suosikkisi ovat Happy Joe ja Golden Cap, älä osta tätä.

3. Lepola Wild&Free Apple 5,5%

Tämän vuoden valmistuserä on käsittääkseni myyty loppuun jo aikoja sitten, mutta jos/kun ensi vuoden erä saapuu myyntiin joskus, niin kannattaa ehdottomasti ostaa. Paras suomalainen siideri mitä olen maistanut. Rehevä, aito, luonnollinen. Valmistettu tavallisista syömäomenoista, joten maku poikkeaa brittisiidereistä hieman mutta silti erinomainen siideri. Näin hyvän siiderin valmistus tavallisista omenoista ei ole helppoa.

4. Henry Westons Cloudy Vintage 7,3%

Mielestäni paras Westons. Muistuttaa paljon saman valmistajan Old Rosie-klassikkoa, mutta on parempi ja kunnon puolikkaassa pullossa. Voimakkaan pilvinen, sokeria ei liikaa. Saatavilla vain harvoista Alkoista. Nykyään näkee valikoimat kätevästi netistä etukäteen. 

5. Sheppy's Vintage Reserve 7,4%

Ei yhtään hassumpi vintage. Hyvin edullinen Superalkossa. Pähkinäinen, tumma, voimakas. 

 

- Edit: Friels Vintage 2022. 

Suuri pettymys. Tämä valmistaja vaikuttaa netin mukaan jonkinlaiselta tuoreelta start-upilta, ja valitettavasti tässä siiderissä tiivistyy kaikki sellaisen huonot puolet. Suurin ongelma tässä on, ettei tämä maistu omenalta ollenkaan. Maku on pienestä ilmoitetusta sokerimäärästä huolimatta hyvin limonadimainen, esanssinen, mikä on tässä hintaluokassa huono juttu. Hinnaltaan Friels on Alkon kalleimpia siidereitä, kalliimpi kuin esimerkiksi Westonsit. 

Omenanmaku on onnistuttu kadottamaan täysin, juoma maistuu perry-siideriltä. Päärynältä, siis. Hiilihappo ampuu kovaa yli, sitä on liikaa. Omituisin on tämä karamellimainen makeus, vaikka sokeria on valmistajan ilmoituksen mukaan vain 25g/litra. Rohkenen yli sadan siiderin kokemuksella sanoa, ettei valmistajan ilmoitus ehkä pidä paikkaansa. Tämä on startup-pöhinäsiideri, laatu alas ja hinta ylös.

 

 

 

 

Oodi Siltakadulle!. Tarinoita osoitteesta Siltakatu 26 Joensuu, vuosilta 1990-1995. 

Kyseiset kaksi vanhaa puutaloa toimivat useiden suosiota saaneiden yhtyeiden, sekä henkilöiden bändiharjoitustiloina tuohon aikaan. Kyseessä oli todellinen taideyhteisö. Itse vietin käytännössä elämäni ikävuodet 19-24 kuvan puutalossa, vähintääkin suuren osan vapaa-ajastani jos oli muita menoja. Asiaan vaikutti paljon myös 90-luvun lama. Kaikilla oli joutoaikaa ja paljon.

Vasemmassa talossa harjoitelleita yhtyeitä olivat: Neljä Ruusua, Kumikameli/Eläkeläiset, Happoradion esiaste Sydänyö, Salvador´, Mana Mana. Näin muistista kolmenkymmenen vuoden takaa. Paria pikkubändiä en muista, sillä itse pyörin pääasiassa oikean puoleisessa talossa. Vasemmassakin talossa olen treenannut. Mana Mana ei bändinä koskaan treenannut Siltakadulla, mutta bändin jäsenet, etenkin Jouni Mömmö pyörivät siellä paljon.

Oikeanpuoleisessa talossa harjoitelleita yhtyeitä olivat: Crossroads, The Wall, Rozewater, Töpseli,Kymmentä Vaille Kahden Sade, Ameeba, sekä kitaristi Juten yhtye Ajan Kuva. Jute kasasi sen jälkeen yhtyeen nimeltä 51 Koodia. Rozewaterissa rumpuja soittanut Anssi kasasi myöhemmin radiomenestystä saaneen Nollaseiska-yhtyeen. 

 Pekolla oli Salvadorin jälkeen kämpillä projekti, ja myöhemmin Pekko kasasi Helsingissä The Jade-yhtyeen joka sai ihan listahitin, ja nyt myöhemmin Daggerplay-yhtyeen. Itse soitin Helsingissä mm. Plastic Tearsissa, jonka kanssa pääsin soittamaan mm. Tavastialle kahdesti. Näin aikaa Siltakadulla muistelee Kaaoszinessa Pekko:

https://kaaoszine.fi/daggerplay-bandi-puukkobulevardilta/

"Joensuuta hän muistelee lämmöllä, eikä ihme, eliväthän he siellä aikana, jota voi kutsua Joensuun musiikkielämän kukoistuskaudeksi: ”Nykyään Joensuu on rakas kaupunki, jonne pitää päästä niin usein, kuin mahollista. Musiikkiskeneä ei voi tosin verrata siihen, mitä se oli 1980-1990 -luvuilla, kun ite siellä soittelin. Meillä oli treenis Siltakadulla ja seinänaapureina Mana Mana, Kosmonauts, Neljä Ruusua, HC Andersen, Terveyskeskus, sekä samassa huoneessa Kumikameli. Todella eloisaa aikaa ja vireetä." 

Näin puolestaan H. S. Arkko kirjassaan Totuus Palaa, sivu 157:

"Toisten mielestä parasta oli neljä treenikämppää sisältänyt Siltakadun puutalo (siis toinen kahdesta puutalosta, blogistin lisäys), jossa harjoittelivat todennäköisesti kaikki Koneen jälkeen perustetut vähänkään merkittävät joensuulaisbändit. Ulkopaikkakuntalaisten mielestä soittajat rymistelivät Siltakadulla sikin sokin keskenään, toisin kuin Helsingissä, missä bändit eivät toisiinsa samalla tavalla sekaantuneet. Siltakadun kulttuurisulattamossa yhdistyi kaikenlainen poikkitaiteellinen kokeilu."

Sekä Siltakadulla, että Helsingissä Krunikassa rokkibändissä treenanneena voin allekirjoittaa kirjailijan näkemyksen yhteisöllisyyden eroista. Helsingissä minulla ei ollut hajuakaan ketkä treenasivat seinän takana eivätkä hekään juuri kontaktia ottaneet. Siltakatu oli kommuuni enemmän.

 Anssi päätyi myös Helmiä ja Sikoja-elokuvaan, siihen baarikohtaukseen. Kymmentä Vaille Kahden Sateessa laulaneesta Säde Tahvanaisesta tuli myöhemmin kansanedustaja. Ameeba-yhtye oli oma projektini, jonka basisti Arto rakensi itselleen myöhemmin De Havilland Tiger Mothin. Siis ihan oikean, ja lentelee nyt sillä. Tässä on Ameeban lähes ainoaksi jäänyt keikka Joensuun Ilosaarirockin perjantailta: 

Tämmöisessä porukassa pyörin nuoruuteni! Keikkoja teki kukin vuorollaan, ja usein muita lähti jeesaamaan. Itse esimerkiksi lähdin pizzapalkalla mukaan valomieheksi The Wall-yhtyeen kiertueelle Ivalosta Helsinkiin. Liikennettä oli myös talojen välillä, oikeaan taloon esimerkiksi saattoivat tupsahtaa kuuntelemaan sohvalle jotain pikkubändiä yllättäen Neljän Ruusun tyypit. 

Oman bändini treeneihin tupsahti kerran kuuntelemaan Hassisen Koneen Hate Kinnunen. Joka kämpässä oli vähintäänkin yksi suuri sohva. Tiloisssa vietettiin myös paljon ihan aikaa, soittamisen lisäksi. Hengailtiin ja soiteltiin välillä, sitten taas jauhettiin pari tuntia paskaa. Niin noissa taloissa elettiin. Tubesta löytyi itse asiassa tallenne Siltakadulta Töpselin treeneistä 1994!. Tämä oli koko kahden talon kompleksin pienin kämppä. Kämppiä oli yhteensä yhdeksän:

Kämpän vuokra oli muistaakseni luokkaa sata markkaa kuussa, eli 20 euroa. 500 metrin päässä torilta, ja tila käytössä 24/7. Joensuun kaupunki piti tärkeänä että vuokra oli edullinen, kulttuuria tuettiin. Jotkut kävivät keikoilla Neuvostoliitossa, kaupunki tuki sellaisia keikkamatkoja. Kuulin röökipöydässä useammankin tarinan niiltä reissuilta. 

Kaikki kämpät olivat luonnollisesti täynnä tupakansavua, eikä asia haitannut siihen aikaan ketään. Ryske ja rytinä oli parhaimmillaan komeaa, kun 3-4 bändiä treenasi puutalossa yhtaikaa. Kun lopetit biisin, niin täytyi huutaa jos halusi rumpalin kuulevan. Jokainen kävi tauon aikana kuuntelemassa naapuria sohvalta. Kieliä pummittiin, jos omat olivat loppu jne. Sellainen oli lamanuoruuteni.