Daniil Kozlov - Ryssä. 

Tämä kirja on sosiologisesti uraauurtava. Se käsittelee suomalaisten suomenvenäläisiä kohtaan tunteman halveksunnan renesanssia. Tällaisia kuvauksia ei voi montaa vielä ollakaan, sillä ilmiö on niin uusi noustuaan haudasta pitkän ajan jälkeen. Tämän blogin kirjoittajalla on ilmiöstä omakohtaista kokemusta, vaikka hän onkin Suomessa syntynyt kantasuomalainen, jonka isoisät sekä isoäidit olivat myös kantasuomalaisia. 

En tässä avaa sen enempää, miten tuo omakohtainen kokemus syntyi mutta monet kirjassa kuvatut tilanteet ovat tuttuja. Etenkin paranoidisuus. Viime vuosinahan pelkkä typo, kirjoitusvirhe on riittänyt epäilykseen ryssyydestä. Kirjan ryssän tilalle voisi vaihtaa myös pitkäaikaistyöttömän. Sama vainoharhaisuuden kokemus sekä työttömien kohtelu sekä heistä puhuminen alkaa nykyajassa jo muistuttaa paljon venäläisistä puhumista mediassa sekä yleisesti.

Daniilin kokemus on ollut karu, mutta hänen ikänsä pehmensi sitä kuitenkin jonkin verran. Tarkoitan tällä sitä, että hän syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Daniil ei omakohtaisesti kokenut Kekkosen Suomea, jossa kaikki oli toisin mitä asenteeseen Venäjää sekä venäläisiä kohtaan tulee. Daniil säästyi repivän ristiriidan kokemukselta Kekkosen Suomen ja nykyajan välillä. 

Allekirjoittanut aloitti peruskoulunsa Roihuvuoressa 1978. Ensimmäisellä  musiikkitunnilla laulettiin Suuri ja Mahtava, se oli uuden peruskoulun musiikkikirjan ensmmäinen laulu. Peruskoulukin oli aivan uusi. Opetushallituksen johtaja Erkki Aho ehdotti peruskouluihin pakollista venäjän kieltä. Tämä oli se ajan henki, missä kasvoin, ja luulin virheellisesti että tämä oli se suomalainen todellisuus sekä arvot jotka minunkin kuului oppia.

Venäläisen taustan synnyttämään vainoharhaisuuden kokemukseen on internet antanut aivan uuden ulottuvuuden. Internetissä huhu saavuttaa laajat joukot nopeasti. Kekkosen Suomi oli paljon armollisempi maa tässä mielessä. Jos joku ei pitänyt sinusta, hänen keinonsa levittää ikäviä huhuja sinusta olivat hyvin rajalliset. Informaatiopiiri käsitti pari läheistä kaveria, ja siinä se. Saatoit kirjoittaa jopa sanomalehteen hyvinkin kriittisen jutun omalla nimelläsi. 

Lehti oli seuraavana päivänä torilla kalankääreinä, eikä kukaan enää muistanut juttuasi, se ei ollut kaivettavissa enää oikein mistään. Hyvin harva jaksoi varata ajan kansalliseen mikrofilmiarkistoon tutkiakseen vanhoja lehtiä. Kekkosen Suomessa internetin mainerekisteri ei seurannut yksilöä kaikkialle. Kukaan ei voinut googlata sinua. Internet on myös synnyttänyt omanlaisensa vainoharhaisuuden ilmapiirin. Nykyään kohdattuasi ihmisen et tiedä, muodostaako hän kuvasi sinusta siinä hetkessä, vaiko sen perusteella mitä on googlannut sinusta tai onkinut jostain pimeän somen huhupalstoilta.

Ryssäviha tuntuu olevan suomalaisille niin syvä tunne nykyään, että valtamedian on ollut helppo viedä kansaa haluttuun suuntaan poliittisesti kuin litran mittaa. Suomalainen ei osaa olla yhtään objektiivinen itseään kohtaan kun hän tuntee ryssävihaa, hän ei osaa nähdä, käyttääkö jokin taho hänen tunnettaan hyväkseen poliittisesti tai muuten. Ryssäviha on objektiivisen katseen ulottumattomissa, se ei näe itseensä, itseään. Myös Suojelupoliisin entinen työntekijä kirjoittaa tästä uudessa kirjassaan, josta Yle julkaisi jutun tänään. Suomalaisilla on tapa syyttää aina auktoriteetteja kun jokin menee pieleen, vaikka pääsääntöisesti poliitikot tai media ei sano tai julkaise mitään mistä oma äänestäjäkunta tai lukijakunta ei pidä. 

https://yle.fi/a/74-20205073 

Median tavoite on myydä lehtiä ja poliitikon tavoite on myydä itsensä. He sanovat ja kirjoittavat sitä, mistä kansa pitää kussakin ajan hengessä. Kokoomus solvaa työttömiä koska sen äänestäjät pitävät siitä, media haukkuu Venäjää monotoonisesti koska niin lehtiä myydään, haukuttu taksiuudistus tehtiin koska kansa halusi sitä silloin. Kansa on ympäriinsä ryntäilevä päätön lauma kanoja, joka unohtaa aina nopeasti eilisen kotkotuksensa, kun oli niin mukavaa jälleen kerran reagoida lauman mukana. Ei Hitlerkään tyhjästä antisemitismiään keksinyt. Hän omaksui sen 1920-luvun saksalaisesta mediasta, jossa se oli yhtä tavallista kuin Venäjän haukkuminen nykyään. 1920-luvun saksalaiset lehdet ovat täynnä pilapiirroksia juutalaisista. 

Kekkosen Suomessa tämä kirja olisi nähty aivan absurdina, jos se aika olisi nähnyt tulevaisuuteen. 1930-luvun henkeen palaaminen olisi tuolloin tuntunut hulluudelta. Jos joku puhui linja-autossa venäjää, hänestä oltiin positiivisesti kiinnostuneita. Hän sai kutsuja kylään. Venäläinen tausta koulussa tuolloin olisi tehnyt ihmisen koskemattomaksi Helsingissä, ei ehkä Etelä-Pohjanmaalla. Vaikka joku ei olisi tyypistä pitänytkään, hän ei silti halunnut haastaa zeitgeistia kuten sitä ei ole haluttu haastaa nytkään. Ihminen haluaa olla hyväksytty. Venäläisiä vihaavat olivat silloin samassa asemassa sosiaalisesti, kuin venäläisiä kunnioittavat ovat nyt. Saivat olla mitä mieltä olivat, kunhan pitivät omana tietonaan.

Tuon ajan lapsena kuvani suomalaisuudesta meni jollain tavoin rikki nykyajassa. Vaikka aika jälleen muuttuisi ja senhän se jälleen varmasti tekee ja siitä voi nähdä merkkejäkin jo, minusta tuskin enää tulee täysin ehjää. Suolakurkkujakin saa kaupoista jälleen, ja ihmiset uskaltavat jälleen jopa myöntää syövänsä niitä. Minusta tuntuu nyt kuin lapsuuteni olisi ollut valhe. Ihmiset eivät oikeasti olleet sellaisia. 

He olivat kohteliaita sekä korrekteja, mutta oikeasti toisenlaisia. Heillä oli sisällään peto, jonka he pitivät ainakin lapsilta piilossa. Nyt näen ihmisissä enää vain sen pedon. Mikään rauhanpiippu ei enää palauta lapsuuteni viattomuutta. Tältä ehkä tuntui ihmisistä Toisen Maailmansodan jälkeen. Meille lapsille se illuusio, näytelmä, kuitenkin tarjoiltiin ainoana totuutena ja todellisuutena. Me ostimme sen täysin. Vanhempasi, opettajasi, sukulaisesi saattoi vihata venäläisiä, mutta hän oli täysin hiljaa siitä sinun läsnäollessasi ja syntyi valheellinen illuusio. Tuo illuusio on kuitenkin kaikki mitä minulla on. Se on minun Suomeni. 

 

 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 3. Kommentointia sekä analyysiä Ville-Juhani Sutisen esseeseen "Mihin katosi työväensivistys?" Suomen Kuvalehdessä. (essee). Editio 15.2.2026.

Ville-Juhani tekee heti esseensä alussa selväksi, että vaikka hän onkin korkeakoulutettu, palkittu kirjailija, hän on pohjimmiltaan prolejuntti Satakunnasta. Näitä luokkanousua kuvaavia juttuja on alkanut viime aikoina ilmestyä tihenevään tahtiin, joissa pohditaan luokkanousun yksilökokemusta sekä ongelmia. Tämä alkaa olla jo jonkinlainen trendi. 

On olemassa myös täysin toinen, päinvastainen kokemus, nimittäin luokkalasku, jonka osa X-sukupolvesta sai kokea. Itse olen helsinkiläisestä keskiluokasta, mutta köyhä pitkäaikaistyötön. Lapsuuteni oli purjehtimista, lentämistä, ulkomaanmatkailua, kirkossa käyntiä ja keskiluokkaista kasvatusta. Olen pohjimmiltani kermaperse Helsingistä. En ymmärrä mitään siitä millaista on olla alkoholistin lapsi köyhästä yksinhuoltajaperheestä, josta isä on lähtenyt. 

Kumpikaan vanhemmistani ei juonut pisaraakaan alkoholia koko elämänsä aikana, tai polttanut tupakkaa. Jälkimmäinen oli radikaalia Kekkosen Suomessa, koska tupakoinnilla ei ollut vielä nykyistä työväenluokkaista statusta 70-luvulla. Ihmiset eivät paheksuneet tupakointia vetääkseen hajurakoa työväenluokkaan, kuten nykyään, eivätkä totuttautuneet iltavirkuiksi kuuluakseen akateemiseen luokkaan. Aamuvirkkuus on nykyään prolea, joka leimaa ihmisen koulutetun luokan kuplassa. Sosiologiassa tällaista kutsutaan sosiogeeniseksi. Ihminen muokkaa usein tiedostamattaan elämäntapojaan yhteneväiseksi oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuuluakseen joukkoon. 

Oikea työväenluokka tunnistaa minut aina nopeasti joksikin, joka ei heidän keskuuteensa kuulu. Minulta puuttuu työväenluokkainen maku sekä työväenluokkainen katu-uskottavuus. Olen kuin Oscar Wilde satamajätkien taukotilassa. Toisin kuin luokkanousua, luokkalaskua ei kukaan ihaile. Sosiologiassa sitä käsitteleva tutkimus loistaa poissaolollaan. Ymmärrän hyvin, miksi monet jyrkät vasemmmistolaiset tulevat porvariperheistä. Lapsena, kun vierailin joskus köyhien, työväenluokkaisten koulukavereideni kodeissa, tunsin kateutta. Siitä miten vapaata heillä oli, luonnollista. Paluu omaan kodin militaristiseen kunnollisuuteen oli kuin paluu kasarmille. 

Kun ihminen jo pienenä pakotetaan keskiluokkaiseen, porvarilliseen pakkopaitaan kasvatuksella, siitä on hyvin vaikea päästä myöhemmin ulos, edes osittain. Loppuelämänsä siitä haluaa ulos. Siksi ainoastaan köyhissä, huonoissa oloissa kasvaneista voi tulla kunnon porvareita. Heillä ei ole sitä jo lapsena äidinmaidossa perittyä vastenmielisyyttä porvarillista kunnollisuutta kohtaan, kuten ns. hyvissä kodeissa kasvaneilla usein on. Heille luokkanousu merkitsee ainoastaan hyviä asioita. 

Yläluokan lapsista tulee toisinaan täysiä konnia, ja ymmärrän senkin. Mitä ahtaampaan porvarilliseen muottiin ihminen jo lapsena pakotetaan, sitä rajumman irtioton ihminen siitä usein pyrkii tekemään. Tästä syystä eliitti usein degeneroituu, rappioituu. Köyhissä oloissa kasvaneella työväenluokkaisella lapsella ei ole tätä kokemusta, ja hän harvoin käsittää tällaista problematiikkaa. Hän tuntee usein kateutta ns. hyvissä kodeissa kasvaneita kohtaan, ymmärtämättä sellaisen pimeää puolta, ja hänellä on yhteiskunnan keskiluokkaista kunnollisuutta ihaileva arvomaailma puolellaan. 

Luokkaputoamisesta ei avauduta omalla nimellä Helsingin Sanomissa tai Suomen Kuvalehdessä. Sen kokeneet vetäytyvät varjoihin, mykkyyteen nuolemaan haavojaan, ja jäävät kokemuksensa kanssa totaalisen yksin. Keskiluokkainen tausta muuttuu häpeälliseksi jos henkilö on epäonnistunut elämässään, jossain määrin samoin tavoin kuin työväenluokkainen tausta akateemisissa piireissä ehkä silloin tällöin. Köyhän täytyy peitellä keskiluokkaista taustaansa. "Kaiken sait etkä sittenkään onnistunut". Näin sanotaan lapselle toisinaan keskiluokkaisissa perheissä.

Sutisen esseessä on monia mielenkiintoisia havaintoja. Anglosaksisessa maailmassa hiljalleen yleistyvä keskustelu "proledriftistä", on päässyt jutun riveille mukaan incognitona. Proledrift tarkoittaa lyhyesti niiden syiden kuvaamista, miksi koulutettu keskiluokka pyrkii nykyään omaksumaan työväenluokkaista tyyliä. Yksi pääsyy on keskiluokan köyhtyminen. Proledriftauksessa välttämättömyydestä tehdään hyve.

Kun koulutettu keskiluokka ei enää kykene saavuttamaan keskiluokkaista elintasoa, se alkaa proledriftata eli nähdä hyveenä keskiluokkaisesta arvokonservatiivisesta ihanteesta luopumisen, ja jopa avoimen kapinan sitä vastaan. Tässä näkisin nykyisen ns. woke-ilmiön juurisyyn. Bourgeois bohemian eli Bobo, sekä hipsteriys olivat proledrift-ilmiön alkua. Nykyään ihminen saattaa näyttää siltä kun hän olisi tulossa leipäjonosta, mutta hän on korkeakoulutettu täynnä inhoa sekä ylemmyydentunnetta työväenluokkaa kohtaan. Tyylilliset sosiaaliset markkerit johtavat harhaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=zzIGdK6_k0g 

Koulutustason jatkuva nousu on aikamme ilmiö joka vaikuttaa moneen asiaan syvästi. Keskustelu koulutustason jatkuvan nousun aiheuttamista negatiivisista ilmiöistä yhteiskunnalliseen kehitykseen on vaikeaa, sillä korkeakoulutetut muodostavat nykyään enemmistön yhteiskunnassa, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kouluttautuminen on muuttunut osana proledriftiä yhä enemmän identaariseksi, kun koulutus ei enää takaa keskiluokkaista tulotasoa. Vanhan vasemmistolaisen politiikan kulmakivi oli työväenluokan tulotaso, mutta koulutettu luokka pyrkii nyt hylkäämään tulotason luokkamarkkerina kaikin tavoin. Koulutusinflaatio tekee kouluttautumisesta identaarista, joka luo ongelmia.

Korkeakoulutettu ei samaista itseään työväenluokkaan, vaikka olisi köyhä. Tulotaso sekä sivistys luokka-aseman määrittäjänä, ihanteena katoaa, koulutustason korvatessa sen. Kun koulutustasosta tulee identarismin kautta yhteiskuntaluokan vahvin määrittäjä, menee sivistys pois muodista. Sille ei ole enää käyttöä luokka-aseman todisteena. "Itseoppineisuus on luokkataistelun jaloin muoto", julisti vanha vasemmisto Kekkosen päivinä. Nykyajan diletantilla on vaikeampaa. Sivistynyttä työväenluokkaista ihmistä ei enää pidetä sen parempana kuin sivistymätöntä, koska häneltä puuttuu koulutus.

Vuonna 1977 90% Suomen työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Nyt vuonna 2025 50% työvoimasta on akateeminen koulutus. 70-luvulla ylioppilaslakkia kutsuttiin välillä "lokinpaskaksi", ja naurut päälle. Työväenluokka määritti sen, mikä oli hauskaa. Muutos on valtava, eivätkä koulutetut luonnollisesti halua nähdä sillä olleen minkäänlaisia negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan. Puheeseen tarpeesta yhä nostaa maan koulutustasoa on hiipinyt myös mukaan identaarisia piirteitä, pyrkimystä homogeeniseen ihmiskuvaan. 

Sitä mukaa, kun kouluttautuneesta ihmisestä on tullut uusi normaali, koulutettu haluaa kaikkien olevan normaaleja.  He, keillä olisi kykyä sekä koulutus analysoida, ei ole halua analysoida koulutuksen negatiivisia puolia. Työväenluokalta taas puuttuu usein kyky sekä koulutus siihen, osittain juuri sivistysihanteen katoamisen johdosta. Akateeminen luokka on ikään kuin sodan voittaja, se kirjoittaa historian. Työväenluokkaisuus on lähes kadonnut identiteettinä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnan amerikkalaistuminen viime aikoina. 

Koulutustason jatkuva nousu tuo mukanaan monia ongelmia yhteiskunnan dynamiikkaan, ja yksi suurimmista niistä on meritokratian voimistuminen. Kun lähes jokaisella on ainakin jossain määrin mahdollisuus edetä niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, ei alaluokkaan, työväenluokkaan jää yksilöitä joilla olisi kykyä puolustaa sitä. Sata vuotta sitten työväenluokassa oli paljon lahjakkuutta sekä älyä, koska kyvykkäät eivät päässeet etenemään ylemmäs sen aikaisessa yhteiskunnassa niin hyvin kuin nykyään. He käyttivät sitten lahjakkuutensa puolustaakseen työväenluokkaa. 

Kun koulutusmyönteisessä, meritokraattisessa yhteiskunnassa jokainen yksilö pääsee niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, muodostuu työväenluokasta ensimmäistä kertaa historiassa uudenlainen paaria, jolla ei ole enää keskuudessaan kyvykkyyttä pitää puoliaan. Tämä on ongelma. Koulutustason jatkuva nousu hävittää sivistyneen työväenluokan. Tästä syystä vaatimus siitä, että työväenluokan täytyy itse pitää puoliaan, muuttuu kohtuuttomaksi. 

Välillä kuulee huolta siitä, että maahanmuuttajien lähtömaista lahjakkaimmat yksilöt muuttavat pois etsiäkseen parempaa elämää, "ketään ei jää sinne kehittämään maata". Koulutustason jatkuva nousulla on sama vaikutus kantaväestön työväenluokkaan, mutta tällöin kukaan ei ole huolestunut. Työväenluokan halutaan tyhjentyvän älyllisestä potentiaalista jolloin siitä tulee helppoa hallita, ja lopulta unohtaa uuden maahanmuuttajista muodostuvan työväenluokan korvatessa sen. 

Koulutustason jatkuvasti noustessa myös oman edun ajamisen tyyli ja retoriikka sofistikoituu, muuttuu matalasti koulutetuille vaikeammaksi saavuttaa, luonnottomaksi. Samaan aikaan sen alapuolelle on muodostunut uusi maahanmuuttajien taloudellisesti riistetty alaluokka. Maahanmuuttajien uusi riistetty alaluokka, jota kuitenkaan ei voine kutsua syrjäytyneeksi samassa mitassa kuin omaa syntyperäistä työväenluokkaa, siinä määrin koulutetun luokan empatia sekä median huomio maahanmuuttajiin kohdistuu. 

Työväenluokkainen kantaväestön ihminen nähdään nykyään ikään kuin epäonnistuneena keskiluokkaisena. Keskiluokan sekä maahanmuuttajien alaluokan välissä ei ole enää tilaa. Jos valkoinen mies ei menesty, niin hänestä tulee nykyään ikään kuin luokaton, sanan kaikissa merkityksissä. Hän ei pääse luokkahissillä ylös eikä alaspäin. Jos hän sukeltaa pohjalle riistetyn maahanmuuttajien alaluokan keskuuteen, hänet nähdään totaalisena epäonnistujana, hän on ikään kuin väärässä seurassa.

Jos joku vaikuttaa ei-keskiluokkaiselta. niin hänen nähdään epäonnistuneen pyrkimyksessään tulla keskiluokkaiseksi, hänessä on jokin vika. Kuka haluaisi olla jotain, mitä ei ole enää olemassa? - työväenluokkaa? Kuinka romanttista! Kekkosen aikoihin työväenluokkaisuus oli tunnustettu, erillinen identiteetti. Työväenluokkaisen yksilön päällä ei ollut jatkuva epäonnistujan leima, vaan oli hienoa olla siivooja tai taksikuski. Mainokset tehtiin työväenluokalle, sillä raha oli siellä. Nykyään mainoksissa on kultainen noutaja, parkettilattia, vauva sekä omakotitalo jo koomisuuteen saakka. Kukaan ei enää mainosta mitään työväenluokalle.

Luokkalaskun tehneen oletetaan pääsääntöisesti olevan työväenluokasta. Häneen suhtaudutaan kuin hän olisi juopon kouluttamattoman yksinhuoltajan lapsi. Jos hän mainitsee vaikkapa sosiaalihuollossa, että hänen kotiolonsa lapsuudessa olivat itse asiassa ihan hyvät, niin häntä mulkaistaan vihaisesti. "Jos isäs ei lyöny eikä juonu, niin mitä valitat?". Palvelujärjestelmä on virittäytynyt kohtaamaan huonoista lähtökohdista tulevia köyhiä sekä työttömiä, muu on anomaliaa jossa vaanii syyllisyys.

Luokkalaskun tehnyt kokee jo palvelujärjestelmän asiakkaana olevansa aivan väärässä näytelmässä. Palvelujärjestelmä tunnustaa huonot lähtökohdat hyväksytyksi syyksi epäonnistua. Hyvistä lähtökohdista tulevalla ei ole hyväksyttyä syytä epäonnistua. Luokkalaskun tehnyt päätyy helposti palvelujärjestelmän asiakkaana vain olemaan täysin hiljaa. Hän on paljas, vailla hyväksyttyä puolustusta kohtalolleen. 

Esseensä puolivälissä Ville-Juhani sortuu hieman elitismiin, koulutetun luokan statussignalointiin, lähinnä retorisesti luulen eikä tarkoituksella. Esseeseen alkaa ilmestyä termejä, kuten "populismi" sekä "elämänkoulu", jotka Kekkosen ajan korvaani ovat puhdasta luokkasignalointia. Elämämkoulu - niinhän koulutettu luokka sen sosiaalisessa mediassa tykkää kirjoittaa - pilkaten työväenluokan oletettua matalaa koulutustasoa. Eivät edes yhtä sanaa osaa oikein kirjoittaa, ruojat. Räyhäimpivaaralainen isämmaallinen elämämkoulu. Tällainen tyyli - luokkaviha, statussignalointi - kommentoida on ollut koulutetusta luokasta vitsikästä.

Kommentoidessaan työväenluokkaa koulutetulla luokalla on usein tarve ilmaista lukijoille oma luokkastatuksensa. "Populismi" on toinen tämän ajan sana, jolla signaloidaan omaa asemaa suhteessa työväenluokkaan. Kaikki puolueet ovat populistisia, kun hieman raaputetaan. Kokoomuksen populismia on köyhien haukkuminen ja heiltä leikkaaminen. Siinä ei ole taloudellista järkeä eikä siinä tarvitsekaan olla, sillä kyseessä on oman kannatuksen ylläpito. 

"Korkeakoulun sijasta valitaan elämänkoulu", on löysää ajattelua. Kaikista ei tule korkeakoulutettuja, vaikka kuinka yrittäisi sillä rahkeet eivät riitä, ja toiseksi kaikilla ei ole ollut siihen edes mahdollisuutta, sekä kolmanneksi elämme jo koulutusinflaatiossa. Kaikkien edes pyrkimyksessä kouluttautua ei ole mitään järkeä. Kun kaikki ovat tohtoreita, kukaan ei ole.  "Jokaisesta voi tulla tohtori", on täyttä höpö höpöä. Ei voi, kun pää ei riitä. Ihmiset ovat eriarvoisia ominaisuuksiensa perusteella, enkä puhu ihonväristä.  

"Aitoa suomalaista työväenkirjallisuutta olisi Varissuolle sijoittuva arabiankielinen Wolt-romaani"

Ehkä näinkin. Tässä kuitenkin on hieman paradoksin makua siinä mielessä, että siinä omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei tunnusteta aidoksi työväenluokaksi. Sen alapuolella nähdään nykyään olevan aidon työväenluokan. Miten oma, syntyperäinen, suomen kieltä puhuva työväenluokka voi saavuttaa itsetunnon sekä luokkatunteen lukiessaan tällaista? Aiemmin kirjoitin, että nykyään oma työväenluokka nähdään enää vain epäonnistuneena keskiluokkana. Tähän Ville-Juhanin toteamukseen se on sisäänkirjoitettuna. 

Oma kantaväestön työväenluokka ei ole "aitoa" työväenluokkaa koulutetulle luokalle, se nähdään nykyään olevan jonkinlaisessa luokkalimbossa, epäonnistunutta keskiluokkaa. Kekkosen ajan vasemmisto oli maahanmuuttokriittistä. Oli tärkeää turvata työväenluokan neuvotteluasema työmarkkinoilla estämällä työvoiman ulkopuolinen tarjonta. Nykyään kukaan ei enää pyri rajoittamaan työvoiman tarjontaa millään tavoin. Nykyään yhteiskunnan tukijärjestelmä mahdollistaa äärettömän työvoiman tarjonnan. 

Nyt kun työvoiman tarjonta on karannut taivaisiin, ja sen seurauksena ovat syntyneet halpatyömarkkinat jotka ovat käytännössä puhdasta riistoa, niin omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei enää tunnusteta olemassaolevaksi koska sen alapuolella on vielä riistetympi ryhmä. Syntyperäinen työväenluokka on syrjäytynyt, ja sen alapuolelle ilmestynyt maahanmuuttajien alaluokka riistetty. Maahanmuuton myötä syntyperäinen työväenluokka katoaa sumuun, pois lavalta, varjoihin. Se on yhä olemassa, mutta sitä ei enää nähdä eikä tunnusteta, koska se ei aja wolttimopoa.

Koulutetun luokan myötätunnon suuntautuessa riistettyihin maahanmuuttajiin eikä syrjäytyneeseen syntyperäiseen työväenluokkaan on vaikea nähdä oman syntyperäisen työväenluokan uutta voimaantumista, edes kiinnostuksessa sivistykseen. Luokkanousun kokeneita epäillään epäautenttiseksi heidän kirjoittaessaan työväenluokasta, mutta myös omaa syntyperäistä työväenluokkaa pidetään nykyään epäautenttisena, aivan kuten myös keskiluokkaisen lapsuuden elänyttä pidetään epäautenttisena leipäjonossa sekä sosiaalivirastossa.  Todennäköisyys sille, että arabialainen wolttikuski kirjoittaa suomalaisen työväenromaanin, on taas aika pieni. 

 

 https://www.kaleva.fi/vanha-kaleva-tyottomyys-kasvoi-synkkiin-lukemiin-3/12472038

 

 Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. (kommentti)

Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston aamun tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kirjoittajan elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Molemmat muutimme Kallioon kevätkesällä 1996. Oma aktiivisin muusikonurani oli siinä vaiheessa jo ohi, Kimmon vasta alussa. Olin soitellut ja keikkaillut bändeissä 1988-1995. Muutin Kallioon periaatteella, että nyt jotain muuta kuin soittamista vaihteeksi, ja aloin ajaa taksia. Asuin Neljännellä Linjalla, kulman takana Kirstinkadusta.

Kun tämä 90-luvun lamavuosina voimaa kerännyt uusien bändien aalto, HIM, Nightwish, COB, Egotrippi, Ultra Bra, jne, alkoin nousta julkisuuteen 1996 niin minulla oli jo plegut sannassa. Kuuluin soittajana edelliseen, Neljän Ruusun, Kingston Wallin, Kolmannen Naisen, jne, aaltoon. 

Sekoilimme kirjoittajan kanssa molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan. Minulla ei ollut asuntoa, mutta se järjestyi parissa viikossa.

Kirjassa on hyvää pohdintaa taiteilijamyytistä ja taiteen hinnasta. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. Ajatkin ovat muuttuneet, sukupolvet. Nykysukupolven herkkyys ja tunteiden korostaminen sosiaalisissa suhteissa oli meille X-polvisille ehkä vähän vierasta. Olimme enemmän tulosorientoituneita. 

Rockbändissä muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Näin me operoimme. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.

Itse viihdyin enemmän rivimiehenä, kuin bändiliiderinä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja kaikkien energiat laskevat. On säilytettävä auktoriteetti, joka perustuu pitkälti siihen että sinulla on hyvää materiaalia tarjottavaksi koko ajan, ja taiteellinen visiosi on kiinnostava. 

Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole hyvä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat psyyken nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.

Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Taiteilija kokonaistaideteoksena. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, keskiluokkaisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. Täydellinen irtiotto porvarillisesta identiteetistä.

Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta kokonaan oikein koskaan. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyy monissa nykysukupolven laulajissa ja soittajissa.  

Moni suhtautuu laulamiseen terapiana, taiteen päämääränä nähdään että se palvelee itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä oma itse taidetta mitä tahansa se sitten sinulle maksaakin. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea. 

Oma Top 5-listani Himin kappaleista:

1. Funeral of Hearts - maailmanluokan klassikko biisinä.

2. Your Sweet 666 - loistavaa rock'n'rollia, etenkin esitys Jyrkissä. 

3. Wicked Game - 1995-demoversio on todella kovaa laulamista

4.  Killing Loneliness - biisissä on jotain ajatonta, onnistuneet soundit

5. The Kiss of Dawn - jännä, monipolvinen biisi. Hyvä riffi.  

 

 

 

Song lyrics part 14. A new one! I have not written lyrics in two decades, but this just came to me in few minutes in last summer. It's not deeply serious, though it has some sociological undertones. Not refined or though out in any way, just a quick one rough draft. It's a tragicomedy. 

 

                                                     Back to Amish

 

Now i am the kind of guy, that used to play in a band

I have two small tattoos, and savings around a grand

Never cared about the commies, but around the middle is where i stand

Just want things to be real, if that sounds like a plan

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, pack my stuff and say hello

I am going back to amish, The greatest rock'n'roll show

 

All the prophets of candy store, said this was a thing to do

One day on a walk, It finally came out of the blue

From all this modern bullshit, technology and greed

Now what Jesus would do, and i said, probably

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, just doing it silently

I am going back to amish, under the radar quietly

 

 

 

 

 

 

 

   

 

Song lyrics part 13. This was recorded as a single in 2003. Unreleased single, pressed only for private use. It's pretty gothic as a lyric, song itself was a country song. 

 

                                                                Thunderblack 

 

Heavy skies blow north again

Babtized with a southern name

Crusified in this prison rain

Still got some bars to blame

 

When our love is burned by the wind thunderblack

When our passion is burned by the sin thunderblack

When our fire is burned by the rain thunderblack

When those crows are turning grain thunderblack

 

That night we went driving

Desperados of blue sky mining

Settled down in this place

Making shadows for clouds to race

 

When our love was burned by the wind thunderblack

When our passion was burned by the sin thunderblack

When our fire was burned by the rain thunderblack

When those crows were turning grain thunderblack  

Helsingin Hermanni - Oihonnankatu. Oihonnankatu oli katu Helsingin Hermannissa, joka katosi täysin kartalta 1960-luvulla. Kadusta ei ole jäljellä yhtään mitään missään, vaikka kyseessä oli toista kilometriä pitkä yleinen katu. Tällainen historia antaa kadulle tietynlaisen myyttisen leiman. Nimensä katu sai erään silloisen tunnetun laivan mukaan. 

Aloituskuvassa Oihonnankadun eteläpäätä 1950-luvulla. Kuvassa näkyvän ylärinteessä sijaitsevan vasemmanpuoleisen talon paikalla sijaitsee nykyään moderni talo. Sen oikealla puolella olevan talon paikalla sijaitsee nykyään viherpiha. Tältä sama alue näyttää vuonna 2025. Etualalla Saarenkatu: Oihonnankatu oli tuossa tuon punaisen auton ja kallion väliin jäävä viheralue.

 Tässä kuva Oihonnankadun eteläpäästä pohjoisen suuntaan 1950-luvulta, aloituskuvan ylärinteessä näkyvien puutalojen välistä. Oikeanpuoleisen talon paikalla nykyään uusi kerrostalo.

Tältä alue näyttää nykyään vuonna 2025, huomaa kuvan vasemmassa reunassa näkyvä vanhan vesipostin puinen kansi:

 

Tässä kuvassa näkyy sama vesiposti 1950-luvulla:

Tässä on kuva aloituskuvan vasemmassa reunassa näkyvien puutalojen sisäpihalta vuonna 1960. Kyseiset talot oli rakennettu jostain syystä suht jyrkän ja louhikkoisen kallion päälle Oihonnankadun reunaan, vaikka tasamaatakin olisi ollut vieressä tarjolla:

 Tässä sama maastonkohta kuvassa nyt vuonna 2025, jossa hennolla vihreällä rajattu sama kallionmuoto joka näkyy ylemmässä kuvassa:

Tässä kuvassa talokokonaisuuden ylin talo, joka jäi viimeisimpänä pystyyn kun muut oli jo purettu. Taustalla näkyy uusi Vellamonkadun kerrostalo:

Talon tarkka sijaintipaikka oli aika tarkkaan seuraavassa kuvassa piirretty:

Tässä kuvassa Haukilahdenkadun sekä Vellamonkadun risteyksen vieressä sijaitsevassa pienessä puistossa on nähtävissä se, mitä Oihonnankadusta on vielä jäljellä maastossa. Oihonnankatu kulki tuosta tuota vasemmalle vievän kävelytien linjaa. Se on entinen katu, jonka varrella oli tuossa taloja.

 

 

 

 

Helsingin Hermanni - Saarenkatu. Helsingin Hermannin kaupunginosa on käynyt läpi valtavia muutoksia sadassa vuodessa. Puutaloyhteisö on vaihtunut kerrostaloihin, ja alueen maaston muotojakin on muokattu rajusti maansiirrolla. Yllä olevassa kuvassa keväältä 2025 Saarenkadun mäki sekä pitkä portaikko. 

Saarenkadun mäki on osittain ihmisen tekemä, 1960-luvulla maansiirrolla rakennettu. Saarenkatu oli ennen tältä kohtaa suhteellisen tasainen, autolla ajettava katu. Mäkeä on kororettu sekä Vellamonkadun kuoppaa on varmaan syvennetty samalla. Alla oleva kuva on samasta kohden Saarenkatua vuonna 1960. Huomaa kerrostalo vasemmassa reunassa, se on molemmmissa kuvissa sama.

Tässä sama kohta ilmakuvassa 1943:

                                      

Tässä on kuva Saarenkadun mäestä noin vuonna 1900. Kuvaussuunta itään.

Tässä on kuva Saarenkadulta ennen Vegankadulle kulkeneesta asfaltoidusta jalkakäytävästä. Sen päällä on nyt pari metriä maata. Jalkakäytävä peitettiin maalla koska sen kulma kulki noin neliömetrin alalta kuvan reunassa näkyvien uusien Saarenkadun talojen uudella tontilla. Lähes satavuotias jalkakäytävä hylättiin neliömetrin tähden: