Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 6. Sosiaaliturvaleikkaukset. (Editio 30.8.2026). Työttömiin sekä köyhiin kohdistuvista sosiaaliturvan leikkauksista julkaisee valtamedia juttuja tasaisin väliajoin, mutta näkökulma on hyvin fiskaalinen ja yksilöön keskittyvä, häntä irrallaan yhteisöstä tarkasteleva. Puhutaan vain rahasta, ohittaen leikkausten sosiologiset seuraukset jotka ovat usein merkittävämpiä kuin raha. 

Kirjoitetaan kyllä että leikkaukset aiheuttavat esimerkiksi masennusta, mutta tämän masennuksen syynä nähdään ainoastaan rahan menetys, ei yhteisön reaktiota rahan menettämisestä seuraavaan statuksen menetykseen yhteisön silmissä. Statuksen menettäminen stressaa yksilöä usein enemmän, kuin pelkkä rahan menettäminen. On eri asia hukata viisikymppinen, kuin että lööpeissä lukee että sinun sosiaaliselta ryhmältäsi leikataan viisikymppinen.

Kun esimerkiksi työttömän sosiaaliturvaa leikataan ja indeksit pysyvät umpijäässä vuodesta toiseen, niin työtön menettää statustaan yhteisön silmissä jonain, jota valtio, yhteisö tukee. Ihmisten asenteet työtöntä kohtaan muuttuvat keskimäärin jyrkemmiksi, kun työttömän sosiaaliturvaa leikataan. Sosiaalisessa mediassa leikkauksen kohteena olevia kohtaan saatetaan olla empaattisia, mutta arjessa leikkausten kohteena oleva aistii häneen kohdistuvan halveksunnan kasvun. 

Monelle tällainen nykyisessä multikulttuurisessa yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajat aletaan nähdä varmempina sosiaalitukien saajina, kuin kantaväestön köyhät. Esimerkiksi vuokranantajien asenteissa korrelaatio on hyvin suora, kun valtio leikkaa sinun ryhmältäsi, niin statuksesi vuokranantajien silmissä laskee. Maahanmuuttajat alkavat mennä asukasvalinnassa edelle jatkuvasti, koska heidät mielletään varmemmiksi sosiaalitukien saajiksi, vaikka tosiasiassa näin ei aina edes olisi. Kyse on mielikuvista.

Sosiaaliturvassa on kyse myös siitä, missä arvossa valtio, yhteisö sinua pitää suhteessa muihin edunsaajaryhmiin. Köyhälle muutama menetetty kymppi toki kirpaisee, mutta suurin masennusta aiheuttava efekti on se kun naapurin katse on muuttunut kylmäksi, ja vuokranantajat ghostaavat. Sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät köyhiin kohdistuvaa ostrakismia, jonka näkisin primäärinä köyhän masennuksen syynä. 

Kaikki tämä moderni työttömiin kohdistuva kokoomuslainen social engineering, työpaikkojen pakkohaku, työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeus, pankkisalaisuuden riisuminen, kunnan sakkomaksu, jne, tähtää työttömän statuksen alentamiseen yhteisön silmissä. Työtön, köyhä aletaan samaistaa arjessa statukseltaan edunvalvonnassa olevaan. Yksilöön, jolla ei ole enää täysiä kansalaisoikeuksia, mutta silti yhä täysi vastuu toisin kuin edunvalvottavalla.

Edunvalvontapäätös edellyttää päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä. Edunvalvontaan ei pääse ilman eläkepäätöstä, oli kyse sitten työkyvyttömyyseläkkeestä tai vanhuuseläkkeestä. Samalla, kun nykyisen politiikan tavoite on tietoisesti lisätä työttömien ahdistusta sekä alentaa heidän statustaan yhteisön silmissä - mikä ei suinkaan paranna heidän asemaansa työmarkkinoillakaan vaan aivan päinvastoin - huolestuu media siitä että köyhien masentuneisuus on lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan seuraukset siirtyvät pumpulisesti yksilöön.

Tässä lyhyt listaus siitä, millä eri tavoin työttömien statusta on alennettu valtion taholta 90-luvun laman jälkeen. Olin itse työtön 90-lamassa, mikä tarjoaa hyvän vertailukohdan. Mikään näistä keinoista ei ollut käytössä 90-luvun lamassa:

- Toimeentulotuen leikkaus 40-50% jos työtön ei ilmoittaudu työnhakijaksi. 90-luvun lamassa maksimileikkaus oli 20%, mutta sitä ei käytännössä koskaan käytetty ja sen kesto oli kolme kuukautta. 2000-luvulla oli jonkin aikaa käytössä ns. ikuinen karenssi, eli työtön menetti oikeutensa työttömyysturvaan loppuiäkseen. Oli työttömiä, jotka elivät tämän seurauksena pelkällä toimeentulotuella pitkiä ajanjaksoja. Marinin hallitus purki ikuisen karenssin. Logiikka käännettiin ikään kuin täysin ympäri. Ennen pelkälle toimeentulotuelle passittamista loppuiäkseen käytettiin rangaistuksena, mutta nyt pelkällä toimeentulotuella elämisestä rangaistaan. 

- Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeus. Hylkäysprosentti on nykyään noin 80%, 90-luvun lamassa se oli 11% Lisäksi yli 55-vuotiaan oli mahdollista päästä työttömyyseläkkeelle, eli eläkeperusteena oli pitkäaikaistyöttömyys, ei terveys. Vuoteen 1996 saakka ns. eläkeputkeen saattoi päästä 52-vuotiaana.

- Työpaikkojen pakkohaku työttömyysturvan ehtona. 90-luvulla ennen internettiä tätä ei olisi pystynyt oikein mitenkään valvomaankaan. 90-luvun lamassa nyt ei ollut juuri paikkoja, mitä hakeakaan. 

- Pankkisalaisuuden riisuminen. Vuosituhannen vaihteen jälkeen toimeentulotuen saajilta alettiin vaatia tiliotteita, ja uuden hallituksen esityksen mukaan työtön menettäisi vuonna 2027 pankkisalaisuutensa sataprosenttisesti, eli Kelalla olisi suora näkymä työttömän tileihin. Työtön muuttuu käytännössä edunvalvonnassa olevaksi henkilöksi, mutta ilman edunvalvottavan eläkettä.

- Kunnalle määrätty sakkomaksu työttömästä. Kunnan rankaiseminen siitä että työttömiä on kunnassa kirjoilla, tekee työttömästä rikollisen retorisesti, mielikuvissa. Kunnan sakottaminen siitä että sen alueella asuu tiettyä ihmisryhmää, on yhteisölle kuin lupa halveksia tätä ryhmää.

- Kelan maksaman maksimivuokran ylityksen kielto. 90-luvun lamassa muutaman kympin ylityksestä vuokrassa ei välitetty, tärkeämmäksi nähtiin että työtön sai asunnon. Nykyinen ehdoton maksimivuokran ylityksen kielto yhdessä jäätyneen indeksin kanssa on johtanut siihen, että vuokrailmoituspalstat täyttyvät vuokrailmoituksista, joissa vuokrapyyntö on viisi euroa yli Kelan maksimin. Vuokrailmoitusten selaamisesta on tullut työttömälle toksinen eriarvoisuuden näyttämö. Ennen kun tukikoneisto jousti maksimivuokrassa, ei vuokrapyyntöä voinut käyttää työttömien halveksuntaan vuokrailmoituksissa. 

- Käteissäästöjen kieltäminen työttömältä. Toimeentulotukihakemuksessa on nykyään rastitettava kohta, jolla työtön antaa köyhyyslupauksen siitä ettei hänellä ole rahaa. Tällainen samaan aikaan kun media uutisoi taajaan että "jokaisella kansalaisella tulisi olla pieni taloudellinen puskuri käteistä kotonaan", on statusmielessä hyvin eriarvoistavaa. "Jokainen kansalainen" ei tarkoita enää työttömiä.

- Nollaverokortin kielto. 90-luvulla työttömyyskorvausta varten pystyi noutamaan verotoimistosta nollaverokortin, eikä siitä aiheutunut mätkyjä myöhemmin. Työttömät nostivat työttömyyskorvauksen verottomana, mikä joidenkin kohdalla poisti toimeentulotuen tarpeen kokonaan. Kyseisen nollaverokortin nimi oli  "työttömän verokortti". Itse löysin tämän 90-luvulla vasta saatuani vinkin.

- Asumistuen maksaminen suoraan vuokranantajalle. Vaikka tämän voi jostain näkökulmasta myös ymmärtää etenkin nuorten kohdalla nykyään, on kyseessä jälleen yksi toimi joka laskee työttömän statusta yhteisön silmissä. Jos yksilön ei anneta itse maksaa omia laskujaan, häneen aletaan suhtautua kuin edunvalvonnassa olevaan vajaaoikeuksiseen henkilöön. Syntyy sosiaalinen slippery slope, jonka päässä on keskitysleirin portti. 

Tämä on aikamoinen lista, vaikka tässä on vasta osa eri tavoista joilla valtio on työttömän statusta riisunut kolmessakymmenessä vuodessa. Työttömän status on valtion taholta suorastaan murskattu, mikä on vähentänyt heidän haluttavuuttaan asunnonvuokraus sekä työmarkkinoilla. Nuoremmat ottavat tietenkin nykytodellisuuden annettuna, koska heiltä puuttuu omakohtainen vertailukohta. 

Köyhän näkökulmasta sillä, onko hän rankaisevan sosiaalipolitiikan vaiko rankaisevan kriminaalipolitiikan kohteena, on nopeasti vähän merkitystä, kun rankaisevuuden ilmapiiri on kaikkialla. Työttömän joutuessa mahdollisesti vankilaan, eivät ilmapiiri ja asenteet häntä kohtaan muutu. Valtio haluaa, että työttömällä on tunne kuin hän olisi vankeudessa - tarkkailla ja rangaista.

Sosiaalipolitiikan ja kriminaalipolitiikan välinen raja hämärtyy mielikuvissa ja asennetasolla, hämärretään. Sen rinnalla kympin tai kahden menetys on sekundaarista yksilön mielenterveydelle. Media kuitenkin keskittyy vain siihen pariin, muutamaan kymppiin puhuessaan työttömän mielenterveydestä, unohtaen panopticonin työttömän, hänen statuksensa laskun rikollisten rinnalle tai jopa sen alle.

Avain työttömien työllistämiseen olisi ennen kaikkea heidän statuksensa korottaminen yhteisön silmissä. Tämä ei välttämättä tarkoita pelkkää rahaa, keinoja on monia. Nykyinen politiikka pyrkii alentamaan työttömien, matalasti koulutettujen statusta, toivoen samaan aikaan että työnantajat valitsisivat heidät, että työttömät menisivät töihin. Tämä on sosiologisesti ristiriitaista. Statuksen alentamista yhteisön silmissä kutsutaan kannustamiseksi. Ihmisyhteisöt eivät toimi niin, että ryhmästä kenen statusta lasketaan, tulisi yhteisön silmissä haluttavampi. 

Yhteisö suosii työtöntä jolla on hyvä asema, hyvä sosiaaliturva, jonka status yhteisössä on mahdollisimman lähellä töissäkäyvää. Kyse ei ole yksilön kannustamisesta, vaan yhteisön kannustamisesta. Yhteisö ratkaisee sen mikä ryhmä menestyy. Maahanmuuttopolitiikka toimii näin. Yhteisöä kannustetaan monin eri suggestiivisin tavoin hyväksymään maahanmuuttajat. 

Maahanmuuttajien statusta pyritään korottamaan eri keinoin, koska se nähdään keinona auttaa heitä menestymään. Kun kyseessä ovat työttömät, tällainen logiikka katoaa ja ratkaisuksi nähdään rangaistavuus sekä häpäisy statuksen riisumisen kautta. Yksi kasvavan maahanmuuttokriittisyyden moottoreista on kantaväestön työväenluokkaan kohdistuva oikeistolainen sosiaalipolitiikka, joka pyrkii syömään sekä säästämään kakun yhtaikaa. Nostamaan yhtä ryhmää, ja painaen toista ryhmää alas yhtaikaa. Porvarillinen eetos on yksinkertaisesti epäsopiva multikulttuurisen tavoitteen kanssa.

Työttömien statuksen alentamisella pyrkivät nykyiset puolueet lähinnä saamaan lisää ääniä omalta kannattajakunnaltaan. Kannattajakunnat tykkäävät, kun työttömien statusta alennetaan eri tavoin. Se hivelee keskiluokan protestanttista arvomaailmaa. Puolueet ovat toisin sanoen populistisia työttömien suhteen. Tässä on nähtävissä monta paradoksia yhtaikaisesti, jos asiaa tarkastellaan siitä näkökulmasta että työttömiä oikeasti haluttaisiin työllistää. Maahanmuuttajien statuksen alentamisen käyttämiseen ääniharavana suhtaudutaan torjuen, mutta työttömien suhteen näin voidaan toimia.

 

 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 5. (Editio 25.8.2026) Perusuomalaiset, keskiluokka ja media. Valtamedian korostunut into tarttua jokaiseen perussuomalaisen kansanedustajan huolimattomaan heittoon, on alkanut herättää minussa sekä epäilyä että kyllästymistä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi sosiologinen koira haudattuna. Yksittäisillä poliitikkojen heitoilla ei ole juuri sen suurempaa poliittista merkitystä suuremmassa kuvassa, mutta medialle ne tuntuvat olevan suuri asia. Havaitsen tässä tietynlaista epäjohdonmukaisuutta sekä pinnallisuutta. 

Suurin taustalla oleva median sekä keskiluokkaisten lukijoiden huoli tuntuu olevan, että perussuomalaisen poliitikon ulostulo miellyttäisi työväenluokkaisia äänestäjiä, ei sanottu rasismi sinänsä tai mitä ulostulot nyt koskevat milloinkin. Keskiluokka ei itsekään pidä maahanmuuttajista, vaikka julkisesti aivan muuta esittää koska maahanmuuton kannattaminen aina kun keskustelun vastapuoli on työväenluokkainen, on tärkeä keskiluokan voimaantumiskeino ja mahdollisuus erottautua työväenluokasta. Yksityisesti keskiluokka väistelee maahanmuuttajia sen minkä kykenee. 

Keskiluokka on keskimäärin maahanmuuttokriittistä sinänsä, mutta toisaalta tuntee mielihyvää siitä että maahanmuuton kasvun myötä oma syntyperäinen matalasti koulutettu työväenluokka joutuu yhä ahtaammalle. Lisäksi maahanmuuton kannattaminen on ollut keskiluokalle tapa tulla hyväksytyksi, kiivetä sosiaalisilla tikapuilla. Maahanmuuton kannattamisen edut sekä mielihyvä on voittanut keskiluokan näkökulmasta sen haitat. Nyt sitten maahanmuuton haittavaikutusten alkaessa olla yhä ilmeisempiä, keskiluokka on alkanut nähdä itsensä poliitikkojen uhrina. 

Taustalla on myös nykyinen amerikkalaislähtöinen identarismi, jossa viestinnän pääpaino laitetaan aina vastapuolen oletetulle ärsyyntymiselle, ei oman argumentaation analyyttisyydelle. Näin koko poliittisesta julkisesta diskurssista muodostuu sisällötöntä meteliä, jossa jokainen vain metsästää peukutuksia oletetulla vastapuolen ärsyyntymisellä, eikä tosiasiallisesti analysoi tai sano enää mitään merkityksellistä. 

Keskiluokan sekä median päähuoli on, että kuka tahansa poliitikko miellyttäisi ulostuloillaan matalasti koulutettua työväenluokkaa. Huoli rasismista näyttäytyy luokkaluonteisena elitisminä, kun hieman raaputetaan. Koulutettu keskiluokka näkee maahanmuuttokritiikin ensisijaisesti syntyperäiseen työväenluokkaan vetoamisena ja jotkin poliitikot saattavat jopa itsekin mieltää sen sellaiseksi, ja hyökkää aina välittömästi tuomitsemaan oletetun rasismin, vaikka oikeasti kyse on luokkaluonteisesta reaktiosta jota ei siksi uskalleta kutsua leimautumisen pelossa. 

Länsimaiset yhteiskunnat tuhoutuvat hiljalleen maahanmuuton alle, koska tapahtumien luokkaluonnetta ei enää tunnisteta eikä tunnusteta. Luokaton liberaali utopia on sosiologisesti sokea. Yhdentyyppinen, perinteinen yhteiskunnan ymmärtämisen tapa on amputoitu kokonaan yhteiskunnallisesta keskustelusta nykyisessä luokattoman yhteiskunnan illuusiossa, jolloin asiat alkavat vain tapahtua hämmentävästi ja yhteiskunnan kehityksen suunta vaikuttaa järjettömältä, hullulta, vailla selkeää syytä. Yhteiskunnallisen ymmärryksensä sammuttaneet ihmiset hokevat "eihän tässä ole mitään järkeä", koska omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei haluta nähdä uhriasemassa.

70-luvulla vasemmisto vastusti maahanmuuttoa, sillä se uhkasi työväenluokan neuvotteluvaltaa työmarkkinoilla. Maahanmuutto nähtiin työväenluokkaa uhkaavana yleisesti. 90-luvun lamassa tämä näkökulma katosi puolueiden agendalta kuin tuhka tuuleen, kun rajan takana ei enää ollut Neuvostoliittoa ja syntyi tämä nykyinen sosiologinen ja poliittinen amneesia. Luokaton yhteiskunta on yhteiskunta, joka ymmärtää vain viattoman keskiluokkaisuuden eikä enää yhteiskunnassa jyllääviä ristiriitaisia voimia, koska epäanalyyttisyys on yksi keskiluokkaisuuden keskeisistä tunnustuksista. Olemalla kriittinen keskiluokkaisuuden suhteen astuu sen ulkopuolelle.

Keskiluokkaisuuden ulkopuolelle jäävillä ei ole enää nimeä eikä identiteettiä, he ovat vain villejä linnanmuurien ulkopuolella, globaaleja nomadeja leiritulilla sillan alla. Sitä, että eri yhteiskuntaluokat halveksuvat usein toisiaan, emme tunne pystyvän enää käsittelemään. Koulutustason jatkuvan nousun myötä uudeksi pilkkasanaksi on myös muodostunut "kouluttamattomuus", josta Kekkosen päivinä ei voinut haukkua ketään kun 90% työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Tuohon aikaan pilkattiin koulutettuja ihmisiä, jollainen kuulostaa tänä päivänä uskomattomalta. Maisteri oli "herra", millä sanalla oli tuolloin vahva negatiivinen konnotaatio. Hesarissa oli hyvä lukijan kommentti eilen teemaan liittyen:

 

 

Jos poliitikon työväenluokkaa miellyttävää ulostuloa ei voida kutsua rasistiseksi mitenkään, se nimetään populistiseksi. Populismin näyttäytyessä nykyään synonyymina työväenluokan miellyttämiselle. Tällainen suuri huoli siitä, että joku poliitikko puhuttelisi työväenluokkaa tavallla tai toisella, lienee suoraa seurausta koulutustason jatkuvasta noususta ja sen muuttumisesta yhä enemmän identaariseksi koulutusinflaation kiihtyessä nyt jo myös tekoälyn vauhdittamana.

Perussuomalainen puolue taas on ajautunut eräänlaiseen poliittisen viestinnän umpikujaan pyrkimyksessään haalia uusia äänestäjiä ainoastaan oikealta. Puolueella ei ole enää muita keinojakaan vedota työväenluokkaisiin äänestäjiin, kuin maahanmuuttokritiikki, koska se on nykyään asemoinut itsensä tiukasti ammattiliittovastaisuuteen ja pyrkii yhä enemmän vetoamaan talousoikeistolaisiin äänestäjiin. Syvä lähes hermeettinen huoli on valtakunnassa, etteivät poliitikot vetoa lausunnoillaan millään tavoin matalasti koulutettuun työväenluokkaan. Tällaista voisi kutsua vaikkapa koulutetun keskiluokan äärioikeistolaisuudeksi, kun termi on nykyään niin populaari niin käytetään sitä nyt sitten tässä. 

Matalasti koulutettu syntyperäinen työväenluokka ei saa nykyään voimaantua poliittisesti millään tavoin poliittisesti, ettei siitä muodostu kilpailijaa maahanmuuttajien riistetylle alaluokalle, ja etenkin ettei syntyperäinen työväenluokka vain missään nimessä tartuta luokkahenkeä maahanmuuttajiin, tai istu ja pala - vasemmistoon. Syntyperäiseltä työväenluokalta on vietävä mahdollisuus osallistua demokratiaan, että maahanmuuttajien riisto ei häiriinny ja saa rauhassa kasvaa. Tällainen poliittinen näköala on hurja Kekkosen Suomessa kasvaneelle tarkkailijalle. Koulutettu keskiluokka riehuu voimansa tunnossa kuin pellossa sosiaalisesti sekä poliittisesti, ollen todellisuudessa tyytyväinen äänestysprosentin laskusta.

Kunhan syntyperäinen työväenluokka vain saadaan pidettyä pois pelistä poliittisesti, niin ei väliä vaikka demokratia kuolee. Tämä on nykyinen ajan henki. Koulutetulla keskiluokalla on nykyään aivan liikaa poliittista sekä sosiaalista valtaa. Taloudellisesti sillä ei enää mene kovinkaan hyvin, enkä uskalla ennustaa mitä tapahtuu kun sillä tekoälyn kasvun myötä tulee menemään yhä vain huonommin. Keskiluokkaisuudesta sekä kouluttautumisesta muodostunee puhtaasti identaarista, vailla minkäänlaisia taloudellisia perusteita, vaikea sanoa. 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 4. Keskiluokka ja segregaatio. (Editio 11.8.2026). Hiljalleen herännyt keskustelu Itä-Helsingin segregaatiosta toimi innoituksena tälle kirjoitukselle. Olen kasvanut 1970-luvun Itä-Helsingissä. Muutimme Roihuvuoreen Tulisuontielle, kun olin nelivuotias. 

J.Karjalainen asui sadan metrin päässä Prinssintiellä, ja Pave Maijanen koulumatkani varrella Vuorenpeikontiellä. Roihuvuori oli hiljainen ja uinuva nukkumalähiö. Metroa ei ollut, Stadiin oli pitkä köröttely bussilla. Vuorenpeikontien kerrostalot olivat Elannon työntekijöiden työsuhdeasuntoja. Koko vuorenhuippu oli työväenluokkaa.

Maahanmuutosta on keskusteltu jo pitkään, monissa eri tyylilajeissa. Pitkään siitä ei edes saanut keskustella, keskustelu oli pitkälti maanalaista. Maahanmuutosta keskustelu leimasi henkilön työväenluokkaiseksi, mikä on koulutetusta keskiluokkaisesta henkilöstä pahin häpeäleima, minkä ihminen voi saada. Oma keskiluokkaisuus vahvistettiin sanomalla, ettei maahanmuutosta ollut tarvetta keskustella. 

Tällä vuosikymmenellä maahanmuutosta on hiljalleen alettu keskustella julkisuudessa, mutta pääongelmia kierretään kuin kissa kuumaa puuroa kouluttamattomaksi eli työväenluokkaiseksi leimautumisen pelossa. Korkeasti koulutettu yhteiskunta menettää kyvyn keskustella ongelmistaan, ongelmista puhujan leimautuessa kouluttamattomaksi, työväenluokkaiseksi. 

Maahanmuuton raju kasvu sekä kannatus on yhteydessä koulutetun keskiluokan prosentuaalisen koon rajuun kasvuun, myös globaalisti. Maahanmuuttajat ovat tässä prosessissa ainoastaan välineitä, melkein voi jopa sanoa että uhreja. Heitä on haluttu käyttää luokkasodan sekä statussignaloinnin välineinä, mutta omia lapsia ei haluta heidän kanssaan samaan kouluun. 

Kansa ihmettelee, miten maahanmuuton kannattajat voivat koulushoppailla. Halveksunta matalasti koulutettua syntyperäistä työväenluokkaa kohtaan pyhittää epäjohdonmukaisen käytöksen. Koulutetun keskiluokan näkökulmasta syntyperäisen työväenluokan syrjiminen on johdonmukaista, koulutustason jatkuva nousu on tehnyt siitä identaarista.Vahvan kulttuurisen sekä poliittisen vallan omanneelle työväenluokalle haluttiin nyt näyttää kaapin paikka jälleen joka taholta maahanmuuton avulla. 

En varsinaisesti ole koskaan mieltänyt itseäni duunariksi koska olen keskiluokkaisesta perheestä, mutta ajoin silloin taksia jonkin aikaa. Ymmärsin, että maahanmuuton kannattajien ihanneyhteiskunta olisi suunnilleen sellainen, jossa maahanmuuttajien riistetty alaluokka palvelisi koulutettua keskiluokkaa, eikä syntyperäistä työväenluokkaa olisi olemassa enää ollenkaan sosiaalisena ja poliittisena ryhmänä.  En halunnut sellaista yhteiskuntaa. Sellaista kokeiltiin jo Yhdysvaltojen etelävaltioissa kauan sitten.

Nyt vuonna 2026 näiden luokkatuntojen hedelmät alkavat olla kypsiä poimittaviksi. Koulutettu keskiluokka on identaarisista syistä kannattanut maahanmuuttoa, ja on nyt alkanut vaatia poliitikkoja maksamaan laskun. Jopa jotkut poliitikot itse tarjoavat keskiluokalle nyt synninpäästöä saadakseen yhä lisää keskiluokkaisia äänestäjiä, "koulushoppailu on ymmärrettävää, koska tämä ei johtunut teistä". 

Kuka kertoisi syntyperäiselle työväenluokalle, ettei työttömyytenne johdu teistä? Vaikka halpoja maahanmuuttajia on tulvinut työmarkkinoille, niin kukaan ei näe syntyperäisiä työttömiä sen uhreina. Kun maahanmuuttajia tulvii kouluhin, niin keskiluokka nähdään poliitikkojen uhrina. Tällainen logiikka paljastaa nyky-yhteiskunnan asenteiden syvän elitismin. Huoli työttömyydestä ei ole huolien kärjessä, vaan keskiluokan lasten menestyminen eli kyky pysytellä luokassaan. Pelko keskiluokan lasten putoamisesta takaisin työväenluokkaan herättää koulutetussa yhteiskunnassa suurimman sympatian. 

Kollektiivisen joukkomielen, ajan hengen vaatiminen vastuuseen on aina vaikeaa. Vastuuttaa ihmisiä siitä, että he ovat vain halunneet olla samaa mieltä kuin suuri enemmistö, tullakseen hyväksytyiksi ja kyetäkseen etenemään urillaan, tullakseen keskiluokkaisiksi. Keskiluokkaiseksi tullaan signaloimalla, että ajattelee oikein, keskiluokkaisesti. Keskiluokkaisuus on eräänlainen mielipidekurin harjoitus. 

Sekä oikeisto että vasemmisto ovat syvässä kiitollisuudenvelassa keskiluokalle maahanmuuton kannattamisesta käytettyään kukin poliittisesti hyväksi koulutetun keskiluokan inhoa syntyperäistä työväenluokkaa kohtaan omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen, ja sallivat keskiluokan lapsien välttää maahanmuuttajakouluja nyt ilman syytöksiä rasismista. Jos työväenluokkainen henkilö välttelee tiettyjä työpaikkoja tai taloyhtiöitä niiden suuren maahanmuuttajamäärän tähden, niin siihen ei suhtaudu ollenkaan yhtä sympaattisesti. 

Poliitikkojen vastuu rajautuu siihen, mitä asioita kannattamalla ihmisten on mahdollista todistaa olevansa oikeamielisiä kulloisessakin ajan hengessä. Nyt sitten alamme olla tilanteessa, jossa keskiluokka ei halua lapsiaan maahanmuuttajakouluihin, ja sitä ymmärretään sympaattisesti. Jostain näkökulmasta sitä voikin ymmärtää, mutta ongelma on siinä ettei keskiluokka ole uhri. Ymmärtäminen vaatisi ikään kuin keskiluokan näkemisen uhrina. 

Korkean koulutustason yhteiskunnassa keskiluokkaisuus on status quo, kuin ilmaa jota hengitetään. Sen ulkopuolella ei tunnisteta enää mitään, mitä tulisi kuunnella. Keskiluokkaisuudesta tulee normaaliuden synonyymi, siihen ei enää kohdistu objektiivista katsetta mistään suunnasta, se saa elää kuin kaikkivaltias. Tällaisessa yhteiskunnassa mikä tahansa ongelmallinen aate tai ideologia saa helposti fanaattisen kannatuksen, kun keskiluokka ottaa sen sosiaalisen kiipijyyden sekä henkilökohtaisen menestymisen palvelukseen lukematta etikettiä, paitsi käytösetiketin. 

Kävin muutaman vuoden peruskoulua Yliskylän ala sekä ylä-asteella, ja sosiopoliittiset erot olivat tuolloin suurempia Laajasalossa, kuin nykyään, sanoisin. Peruskoulu oli silloin aivan uusi asia, juuri aloittanut Helsingissä. Jollaksen porvarien sekä lähitalojen kommunistien pennut samalla luokalla. Monien vanhemmat vihasivat uutta peruskoulujärjestelmää, se oli tuon ajan suuri sosiaalinen experimentti ilman maahanmuuttajia. Asuimme Rudolfintiellä lähellä Tahvonlahden koulua, mutta Helsinki oli vetänyt koulurajan niin että kaikkien rudikalaisten täytyi käydä koulussa Yliskylässä. Metsän läpi Tahvonlahden koululle oli noin 300m, Yliskylän koululle 1700 metriä.  

Kommunistien lapset olivat vahvasti työväenluokkaisia ja osasivat Marxinsa ja kävivät pioneerileireillä, heidän kotonaan soi Agit Prop. He elivät täysin erilaisessa poliittisessa todellisuudessa kuin porvarien lapset. Tällaista ei ole enää nykyään, kun työväenluokkainen identiteetti on käytännössä kadonnut. Helsingin Sanomat ei olisi tuolloin voinut uutisoida kasuaalisti, että "Itä-Helsingillä menee huonosti, koska sinne ei saada keskiluokkaisia omistusasujia". Tuollainen otsikointi olisi ollut täysin pöyristyttävää siinä ajassa, julkeaa pilkkaa. Keskiluokan kulttuurinen, poliittinen sekä sosiaalinen valta on nykyään niin totaalista, ettei kukaan enää pahastu. Taloudellisesti keskiluokalla menee yhä huonommin, mutta se ainoastaan vahvistaa keskiluokkaisuutta kulttuurisesti sekä sosiaalisesti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 3. Kommentointia sekä analyysiä Ville-Juhani Sutisen esseeseen "Mihin katosi työväensivistys?" Suomen Kuvalehdessä. (essee). Editio 15.2.2026.

Ville-Juhani tekee heti esseensä alussa selväksi, että vaikka hän onkin korkeakoulutettu, palkittu kirjailija, hän on pohjimmiltaan omien sanojensa mukaan prolejuntti Satakunnasta. Näitä luokkanousua kuvaavia juttuja on alkanut viime aikoina ilmestyä tihenevään tahtiin, joissa pohditaan luokkanousun yksilökokemusta sekä ongelmia. Tämä alkaa olla jo jonkinlainen trendi. 

On olemassa myös täysin toinen, päinvastainen kokemus, nimittäin luokkalasku, jonka osa X-sukupolvesta sai kokea. Itse olen helsinkiläisestä keskiluokasta, mutta köyhä pitkäaikaistyötön. Lapsuuteni oli purjehtimista, lentämistä, ulkomaanmatkailua, kirkossa käyntiä ja keskiluokkaista kasvatusta. Olen pohjimmiltani kermaperse Helsingistä. En ymmärrä mitään siitä millaista on olla alkoholistin lapsi köyhästä yksinhuoltajaperheestä, josta isä on lähtenyt. 

Kumpikaan vanhemmistani ei juonut pisaraakaan alkoholia koko elämänsä aikana, tai polttanut tupakkaa. Jälkimmäinen oli radikaalia Kekkosen Suomessa, koska tupakoinnilla ei ollut vielä nykyistä työväenluokkaista statusta 70-luvulla. Ihmiset eivät paheksuneet tupakointia vetääkseen hajurakoa työväenluokkaan, kuten nykyään, eivätkä totuttautuneet iltavirkuiksi kuuluakseen akateemiseen luokkaan. Aamuvirkkuus on nykyään prolea, joka leimaa ihmisen koulutetun luokan kuplassa. Sosiologiassa tällaista kutsutaan sosiogeeniseksi. Ihminen muokkaa usein tiedostamattaan elämäntapojaan yhteneväiseksi oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuuluakseen joukkoon. 

Oikea työväenluokka tunnistaa minut aina nopeasti joksikin, joka ei heidän keskuuteensa kuulu. Minulta puuttuu työväenluokkainen maku sekä työväenluokkainen katu-uskottavuus. Olen kuin Oscar Wilde satamajätkien taukotilassa. Toisin kuin luokkanousua, luokkalaskua ei kukaan ihaile. Sosiologiassa sitä käsitteleva tutkimus loistaa poissaolollaan. Ymmärrän hyvin, miksi monet jyrkät vasemmmistolaiset tulevat porvariperheistä. Lapsena, kun vierailin joskus köyhien, työväenluokkaisten koulukavereideni kodeissa, tunsin kateutta. Siitä miten vapaata heillä oli, luonnollista. Paluu omaan kodin militaristiseen kunnollisuuteen oli kuin paluu kasarmille. 

Kun ihminen jo pienenä pakotetaan keskiluokkaiseen, porvarilliseen pakkopaitaan kasvatuksella, siitä on hyvin vaikea päästä myöhemmin ulos, edes osittain. Loppuelämänsä siitä haluaa ulos. Siksi ainoastaan köyhissä, huonoissa oloissa kasvaneista voi tulla kunnon porvareita. Heillä ei ole sitä jo lapsena äidinmaidossa perittyä vastenmielisyyttä porvarillista kunnollisuutta kohtaan, kuten ns. hyvissä kodeissa kasvaneilla usein on. Heille luokkanousu merkitsee ainoastaan hyviä asioita. 

Yläluokan lapsista tulee toisinaan täysiä konnia, ja ymmärrän senkin. Mitä ahtaampaan porvarilliseen muottiin ihminen jo lapsena pakotetaan, sitä rajumman irtioton ihminen siitä usein pyrkii tekemään. Tästä syystä eliitti usein degeneroituu, rappioituu. Köyhissä oloissa kasvaneella työväenluokkaisella lapsella ei ole tätä kokemusta, ja hän harvoin käsittää tällaista problematiikkaa. Hän tuntee usein kateutta ns. hyvissä kodeissa kasvaneita kohtaan, ymmärtämättä sellaisen pimeää puolta, ja hänellä on yhteiskunnan keskiluokkaista kunnollisuutta ihaileva arvomaailma puolellaan. 

Luokkaputoamisesta ei avauduta omalla nimellä Helsingin Sanomissa tai Suomen Kuvalehdessä. Sen kokeneet vetäytyvät varjoihin, mykkyyteen nuolemaan haavojaan, ja jäävät kokemuksensa kanssa totaalisen yksin. Keskiluokkainen tausta muuttuu häpeälliseksi jos henkilö on epäonnistunut elämässään, jossain määrin samoin tavoin kuin työväenluokkainen tausta akateemisissa piireissä ehkä silloin tällöin. Köyhän täytyy peitellä keskiluokkaista taustaansa. "Kaiken sait etkä sittenkään onnistunut". Näin sanotaan lapselle toisinaan keskiluokkaisissa perheissä.

Sutisen esseessä on monia mielenkiintoisia havaintoja. Anglosaksisessa maailmassa hiljalleen yleistyvä keskustelu "proledriftistä", on päässyt jutun riveille mukaan incognitona. Proledrift tarkoittaa lyhyesti niiden syiden kuvaamista, miksi koulutettu keskiluokka pyrkii nykyään omaksumaan työväenluokkaista tyyliä. Yksi pääsyy on keskiluokan köyhtyminen. Proledriftauksessa välttämättömyydestä tehdään hyve.

Kun koulutettu keskiluokka ei enää kykene saavuttamaan keskiluokkaista elintasoa, se alkaa proledriftata eli nähdä hyveenä keskiluokkaisesta arvokonservatiivisesta ihanteesta luopumisen, ja jopa avoimen kapinan sitä vastaan. Tässä näkisin nykyisen ns. woke-ilmiön juurisyyn. Bourgeois bohemian eli Bobo, sekä hipsteriys olivat proledrift-ilmiön alkua. Nykyään ihminen saattaa näyttää siltä kun hän olisi tulossa leipäjonosta, mutta hän on korkeakoulutettu täynnä inhoa sekä ylemmyydentunnetta työväenluokkaa kohtaan. Tyylilliset sosiaaliset markkerit johtavat harhaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=zzIGdK6_k0g 

Koulutustason jatkuva nousu on aikamme ilmiö joka vaikuttaa moneen asiaan syvästi. Keskustelu koulutustason jatkuvan nousun aiheuttamista negatiivisista ilmiöistä yhteiskunnalliseen kehitykseen on vaikeaa, sillä korkeakoulutetut muodostavat nykyään enemmistön yhteiskunnassa, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kouluttautuminen on muuttunut osana proledriftiä yhä enemmän identaariseksi, kun koulutus ei enää takaa keskiluokkaista tulotasoa. 

Vanhan vasemmistolaisen politiikan kulmakivi oli työväenluokan tulotaso ja asema työmarkkinoilla, mutta korkeakoulutettu luokka pyrkii nyt hylkäämään tulotason luokkamarkkerina kaikin tavoin. Koulutusinflaatio tekee kouluttautumisesta identaarista, joka luo ongelmia. Poliitikko, joka kehuu olevansa talouselämän tukija ja yrittäjien puolella, haluaa aina alasajaa ammattillista koulutusta. Korkeakoulutuksen identaarinen voima on niin vahva.

Korkeakoulutettu ei usein samaista itseään työväenluokkaan, vaikka olisi köyhä. Tulotaso sekä sivistys luokka-aseman määrittäjänä, ihanteena katoaa, koulutustason korvatessa sen. Kun koulutustasosta tulee identarismin kautta yhteiskuntaluokan vahvin määrittäjä, menee sivistys pois muodista. Sille ei ole enää käyttöä luokka-aseman todisteena. "Itseoppineisuus on luokkataistelun jaloin muoto", julisti vanha vasemmisto Kekkosen päivinä. Nykyajan diletantilla on vaikeampaa. Sivistynyttä työväenluokkaista ihmistä ei enää pidetä sen parempana kuin sivistymätöntä, koska häneltä puuttuu koulutus.

Vuonna 1977 90% Suomen työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Nyt vuonna 2025 50% työvoimasta on akateeminen koulutus. 70-luvulla ylioppilaslakkia kutsuttiin välillä "lokinpaskaksi", ja naurut päälle. Työväenluokka määritti sen, mikä oli hauskaa. Muutos on valtava, eivätkä koulutetut luonnollisesti halua nähdä sillä olleen minkäänlaisia negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan. Puheeseen tarpeesta yhä nostaa maan koulutustasoa on hiipinyt myös mukaan identaarisia piirteitä, pyrkimystä homogeeniseen ihmiskuvaan. 

Sitä mukaa, kun kouluttautuneesta ihmisestä on tullut uusi normaali, koulutettu haluaa kaikkien olevan normaaleja.  He, keillä olisi kykyä sekä koulutus analysoida, ei ole halua analysoida koulutuksen negatiivisia puolia. Työväenluokalta taas puuttuu usein kyky sekä koulutus siihen, osittain juuri sivistysihanteen katoamisen johdosta. Akateeminen luokka on ikään kuin sodan voittaja, se kirjoittaa historian. Työväenluokkaisuus on lähes kadonnut identiteettinä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnan amerikkalaistuminen viime aikoina. 

Koulutustason jatkuva nousu tuo mukanaan monia ongelmia yhteiskunnan dynamiikkaan, ja yksi suurimmista niistä on meritokratian voimistuminen. Kun lähes jokaisella on ainakin jossain määrin mahdollisuus edetä niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, ei alaluokkaan, työväenluokkaan jää yksilöitä joilla olisi kykyä puolustaa sitä. Sata vuotta sitten työväenluokassa oli paljon lahjakkuutta sekä älyä, koska kyvykkäät eivät päässeet etenemään ylemmäs sen aikaisessa yhteiskunnassa niin hyvin kuin nykyään. He käyttivät sitten lahjakkuutensa puolustaakseen työväenluokkaa. 

Kun koulutusmyönteisessä, meritokraattisessa yhteiskunnassa jokainen yksilö pääsee niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, muodostuu työväenluokasta ensimmäistä kertaa historiassa uudenlainen paaria, jolla ei ole enää keskuudessaan kyvykkyyttä pitää puoliaan. Tämä on ongelma. Koulutustason jatkuva nousu hävittää sivistyneen työväenluokan. Tästä syystä vaatimus siitä, että työväenluokan täytyy itse pitää puoliaan, muuttuu kohtuuttomaksi. 

Välillä kuulee huolta siitä, että maahanmuuttajien lähtömaista lahjakkaimmat yksilöt muuttavat pois etsiäkseen parempaa elämää, "ketään ei jää sinne kehittämään maata". Koulutustason jatkuva nousulla on sama vaikutus kantaväestön työväenluokkaan, mutta tällöin kukaan ei ole huolestunut. Työväenluokan halutaan tyhjentyvän älyllisestä potentiaalista jolloin siitä tulee helppoa hallita, ja lopulta unohtaa uuden maahanmuuttajista muodostuvan työväenluokan korvatessa sen. 

Koulutustason jatkuvasti noustessa myös oman edun ajamisen tyyli ja retoriikka sofistikoituu, muuttuu matalasti koulutetuille vaikeammaksi saavuttaa, luonnottomaksi. Samaan aikaan sen alapuolelle on muodostunut uusi maahanmuuttajien taloudellisesti riistetty alaluokka. Maahanmuuttajien uusi riistetty alaluokka, jota kuitenkaan ei voine kutsua syrjäytyneeksi samassa mitassa kuin omaa syntyperäistä työväenluokkaa, siinä määrin koulutetun luokan empatia sekä median huomio maahanmuuttajiin kohdistuu. 

Työväenluokkainen kantaväestön ihminen nähdään nykyään ikään kuin epäonnistuneena keskiluokkaisena. Keskiluokan sekä maahanmuuttajien alaluokan välissä ei ole enää tilaa. Jos valkoinen mies ei menesty, niin hänestä tulee nykyään ikään kuin luokaton, sanan kaikissa merkityksissä. Hän ei pääse luokkahissillä ylös eikä alaspäin. Jos hän sukeltaa pohjalle riistetyn maahanmuuttajien alaluokan keskuuteen, hänet nähdään totaalisena epäonnistujana, hän on ikään kuin väärässä seurassa.

Jos joku vaikuttaa ei-keskiluokkaiselta. niin hänen nähdään epäonnistuneen pyrkimyksessään tulla keskiluokkaiseksi, hänessä on jokin vika. Kuka haluaisi olla jotain, mitä ei ole enää olemassa? - työväenluokkaa? Kuinka romanttista! Kekkosen aikoihin työväenluokkaisuus oli tunnustettu, erillinen identiteetti. Työväenluokkaisen yksilön päällä ei ollut jatkuva epäonnistujan leima, vaan oli hienoa olla siivooja tai taksikuski. Mainokset tehtiin työväenluokalle, sillä raha oli siellä. Nykyään mainoksissa on kultainen noutaja, parkettilattia, vauva sekä omakotitalo jo koomisuuteen saakka. Kukaan ei enää mainosta mitään työväenluokalle.

Luokkalaskun tehneen oletetaan pääsääntöisesti olevan työväenluokasta. Häneen suhtaudutaan kuin hän olisi juopon kouluttamattoman yksinhuoltajan lapsi. Jos hän mainitsee vaikkapa sosiaalihuollossa, että hänen kotiolonsa lapsuudessa olivat itse asiassa ihan hyvät, niin häntä mulkaistaan vihaisesti. "Jos isäs ei lyöny eikä juonu, niin mitä valitat?". Palvelujärjestelmä on virittäytynyt kohtaamaan huonoista lähtökohdista tulevia köyhiä sekä työttömiä, muu on anomaliaa jossa vaanii syyllisyys.

Luokkalaskun tehnyt kokee jo palvelujärjestelmän asiakkaana olevansa aivan väärässä näytelmässä. Palvelujärjestelmä tunnustaa huonot lähtökohdat hyväksytyksi syyksi epäonnistua. Hyvistä lähtökohdista tulevalla ei ole hyväksyttyä syytä epäonnistua. Luokkalaskun tehnyt päätyy helposti palvelujärjestelmän asiakkaana vain olemaan täysin hiljaa. Hän on paljas, vailla hyväksyttyä puolustusta kohtalolleen. 

Esseensä puolivälissä Ville-Juhani sortuu hieman elitismiin, koulutetun luokan statussignalointiin, lähinnä retorisesti luulen eikä tarkoituksella. Esseeseen alkaa ilmestyä termejä, kuten "populismi" sekä "elämänkoulu", jotka Kekkosen ajan korvaani ovat puhdasta luokkasignalointia. Elämämkoulu - niinhän koulutettu luokka sen sosiaalisessa mediassa tykkää kirjoittaa - pilkaten työväenluokan oletettua matalaa koulutustasoa. Eivät edes yhtä sanaa osaa oikein kirjoittaa, ruojat. Räyhäimpivaaralainen isämmaallinen elämämkoulu. Tällainen tyyli - luokkaviha, statussignalointi - kommentoida on ollut koulutetusta luokasta vitsikästä.

Kommentoidessaan työväenluokkaa koulutetulla luokalla on usein tarve ilmaista lukijoille oma luokkastatuksensa. "Populismi" on toinen tämän ajan sana, jolla signaloidaan omaa asemaa suhteessa työväenluokkaan. Kaikki puolueet ovat populistisia, kun hieman raaputetaan. Kokoomuksen populismia on köyhien haukkuminen ja heiltä leikkaaminen. Siinä ei ole taloudellista järkeä eikä siinä tarvitsekaan olla, sillä kyseessä on oman kannatuksen ylläpito. 

"Korkeakoulun sijasta valitaan elämänkoulu", on löysää ajattelua. Kaikista ei tule korkeakoulutettuja, vaikka kuinka yrittäisi sillä rahkeet eivät riitä, ja toiseksi kaikilla ei ole ollut siihen edes mahdollisuutta, sekä kolmanneksi elämme jo koulutusinflaatiossa. Kaikkien edes pyrkimyksessä kouluttautua ei ole mitään järkeä. Kun kaikki ovat tohtoreita, kukaan ei ole.  "Jokaisesta voi tulla tohtori", on täyttä höpö höpöä. Ei voi, kun pää ei riitä. Ihmiset ovat eriarvoisia ominaisuuksiensa perusteella, enkä puhu ihonväristä.  

"Aitoa suomalaista työväenkirjallisuutta olisi Varissuolle sijoittuva arabiankielinen Wolt-romaani"

Ehkä näinkin. Tässä kuitenkin on hieman paradoksin makua siinä mielessä, että siinä omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei tunnusteta aidoksi työväenluokaksi. Sen alapuolella nähdään nykyään olevan aidon työväenluokan. Miten oma, syntyperäinen, suomen kieltä puhuva työväenluokka voi saavuttaa itsetunnon sekä luokkatunteen lukiessaan tällaista? Aiemmin kirjoitin, että nykyään oma työväenluokka nähdään enää vain epäonnistuneena keskiluokkana. Tähän Ville-Juhanin toteamukseen se on sisäänkirjoitettuna. 

Oma kantaväestön työväenluokka ei ole "aitoa" työväenluokkaa koulutetulle luokalle, se nähdään nykyään olevan jonkinlaisessa luokkalimbossa, epäonnistunutta keskiluokkaa. Kekkosen ajan vasemmisto oli maahanmuuttokriittistä. Oli tärkeää turvata työväenluokan neuvotteluasema työmarkkinoilla estämällä työvoiman ulkopuolinen tarjonta. Nykyään kukaan ei enää pyri rajoittamaan työvoiman tarjontaa millään tavoin. Nykyään yhteiskunnan tukijärjestelmä mahdollistaa äärettömän työvoiman tarjonnan. 

Nyt kun työvoiman tarjonta on karannut taivaisiin, ja sen seurauksena ovat syntyneet halpatyömarkkinat jotka ovat käytännössä puhdasta riistoa, niin omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei enää tunnusteta olemassaolevaksi koska sen alapuolella on vielä riistetympi ryhmä. Syntyperäinen työväenluokka on syrjäytynyt, ja sen alapuolelle ilmestynyt maahanmuuttajien alaluokka riistetty. Maahanmuuton myötä syntyperäinen työväenluokka katoaa sumuun, pois lavalta, varjoihin. Se on yhä olemassa, mutta sitä ei enää nähdä eikä tunnusteta, koska se ei aja wolttimopoa.

Koulutetun luokan myötätunnon suuntautuessa riistettyihin maahanmuuttajiin eikä syrjäytyneeseen syntyperäiseen työväenluokkaan on vaikea nähdä oman syntyperäisen työväenluokan uutta voimaantumista, edes kiinnostuksessa sivistykseen. Luokkanousun kokeneita epäillään epäautenttiseksi heidän kirjoittaessaan työväenluokasta, mutta myös omaa syntyperäistä työväenluokkaa pidetään nykyään epäautenttisena, aivan kuten myös keskiluokkaisen lapsuuden elänyttä pidetään epäautenttisena leipäjonossa sekä sosiaalivirastossa.  Todennäköisyys sille, että arabialainen wolttikuski kirjoittaa suomalaisen työväenromaanin, on taas aika pieni. 

 

 https://www.kaleva.fi/vanha-kaleva-tyottomyys-kasvoi-synkkiin-lukemiin-3/12472038

 

 Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. (kommentti)

Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston aamun tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kirjoittajan elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Molemmat muutimme Kallioon kevätkesällä 1996. Oma aktiivisin muusikonurani oli siinä vaiheessa jo ohi, Kimmon vasta alussa. Olin soitellut ja keikkaillut bändeissä 1988-1995. Muutin Kallioon periaatteella, että nyt jotain muuta kuin soittamista vaihteeksi, ja aloin ajaa taksia. Asuin Neljännellä Linjalla, kulman takana Kirstinkadusta.

Kun tämä 90-luvun lamavuosina voimaa kerännyt uusien bändien aalto, HIM, Nightwish, COB, Egotrippi, Ultra Bra, jne, alkoi nousta julkisuuteen 1996 niin minulla oli jo plegut sannassa. Kuuluin soittajana edelliseen, Neljän Ruusun, Kingston Wallin, Kolmannen Naisen, jne, aaltoon. 

Sekoilimme kirjoittajan kanssa molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan. Minulla ei ollut asuntoa, mutta se järjestyi parissa viikossa.

Kirjassa on hyvää pohdintaa taiteilijamyytistä ja taiteen hinnasta. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. Ajatkin ovat muuttuneet, sukupolvet. Nykysukupolven herkkyys ja tunteiden korostaminen sosiaalisissa suhteissa oli meille X-polvisille ehkä vähän vierasta. Olimme enemmän tulosorientoituneita. 

Rockbändissä muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Näin me operoimme. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.

Itse viihdyin enemmän rivimiehenä, kuin bändiliiderinä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja kaikkien energiat laskevat. On säilytettävä auktoriteetti, joka perustuu pitkälti siihen että sinulla on hyvää materiaalia tarjottavaksi koko ajan, ja taiteellinen visiosi on kiinnostava. 

Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole hyvä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat psyyken nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.

Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Taiteilija kokonaistaideteoksena. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, keskiluokkaisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. Täydellinen irtiotto porvarillisesta identiteetistä.

Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta kokonaan oikein koskaan. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyy monissa nykysukupolven laulajissa ja soittajissa.  

Moni suhtautuu laulamiseen terapiana, taiteen päämääränä nähdään että se palvelee itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä oma itse taidetta mitä tahansa se sitten sinulle maksaakin. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea. 

Oma Top 5-listani Himin kappaleista:

1. Funeral of Hearts - maailmanluokan klassikko biisinä.

2. Your Sweet 666 - loistavaa rock'n'rollia, etenkin esitys Jyrkissä. 

3. Wicked Game - 1995-demoversio on todella kovaa laulamista

4.  Killing Loneliness - biisissä on jotain ajatonta, onnistuneet soundit

5. The Kiss of Dawn - jännä, monipolvinen biisi. Hyvä riffi.  

 

 

 

Song lyrics part 14. A new one! I have not written lyrics in two decades, but this just came to me in few minutes in last summer. It's not deeply serious, though it has some sociological undertones. Not refined or thought out in any way, just a quick one rough draft. It's a tragicomedy. 

 

                                                     Back to Amish

 

Now i am the kind of guy, that used to play in a band

I have two small tattoos, and savings around a grand

Never cared about the commies, but around the middle is where i stand

Just want things to be real, if that sounds like a plan

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, pack my stuff and say hello

I am going back to amish, The greatest rock'n'roll show

 

All the prophets of candy store, said this was a thing to do

One day on a walk, It finally came out of the blue

From all this modern bullshit, technology and greed

Now what Jesus would do, and i said, probably

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, just doing it silently

I am going back to amish, under the radar quietly

 

 

 

 

 

 

 

   

 

Song lyrics part 13. This was recorded as a single in 2003. Unreleased single, pressed only for private use. It's pretty gothic as a lyric, song itself was a country song. 

 

                                                                Thunderblack 

 

Heavy skies blow north again

Babtized with a southern name

Crusified in this prison rain

Still got some bars to blame

 

When our love is burned by the wind thunderblack

When our passion is burned by the sin thunderblack

When our fire is burned by the rain thunderblack

When those crows are turning grain thunderblack

 

That night we went driving

Desperados of blue sky mining

Settled down in this place

Making shadows for clouds to race

 

When our love was burned by the wind thunderblack

When our passion was burned by the sin thunderblack

When our fire was burned by the rain thunderblack

When those crows were turning grain thunderblack