Ulla Koskinen - Arwid Tavastin perheen elämä ja soturiaatelin aika Suomessa.

 Kirjoitin otsikon noin hieman poikkeavasti kirjan kansitekstistä, koska kyseessä on käytännössä Arwid Tavastin elämänkerta. Tämä blogi on hieman retroaktiivinen, sillä luin kyseisen kirjan jo vajaa vuosi sitten, ja päädyin jopa käymään kirjan tapahtumapaikoilla! Oli sen verran hyvin kirjoitettu ja mukaansa tempaava tarina Suomen keskiajasta, perustuen dokumentteihin. 

Arwid Tavast eli 1520-1599. Se oli monin tavoin erilaista aikaa, esimerkiksi ihmisten käsitys maailman koosta loppui Ranskan länsirannikolle, mutta myös yllättävän modernia elämää aatelisto eli paikoin jo tuolloin. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea, jos Suomen keskiaika kiinnostaa vähänkin. Aivan loistava kirja.

Arwid syntyi kultalusikka suussa elämään etuoikeutettua elämää. Aatelisto tuohon aikaan ei saavuttanut valtaa ja asemaa niinkään rahan määrällä, vaan suhteilla ja sankariteoilla. Raha oli lähes toisarvoista, asiat järjestyivät muuten. Jo kolmekymppisenä Arwid hallitsi kahta suurta kartanoa Hämeessä, Vesunnin kartanoa sekä Kurjalan kartanoa. Kartanonomistajat ympäri maan muodostivat tiheän sosiaalisen verkoston. Aateliaseman säilyttäminen vaati kuitenkin jatkuvia sankaritekoja, kruunun ja maan palvelemista eli käytännössä osallistumista sotiin. 

Aatelinen oli eräänlainen ammattisotilas, palkkasotilas, ja sai palkinnoksi maata ja hallintaoikeuksia kartanoihin. Arwid käytännössä soti koko ikänsä, välillä haavoittuenkin. Välillä oli parin vuoden rauhanjaksoja, jolloin vietettiin rauhallista kartanoelämää ja syötiin Tallinnasta hankittuja herkkuja. Aatelisilla oli omat veneet ja laivat, Tallinnassa käytiin shoppailemassa jo tuolloin kuukausittain. Myös rahvas saattoi rahalla ostaa lipun aatelisten laivaan ja vierailla Tallinnassa. Silkkitien yksi haara ylettyi Tallinnaan saakka. Talvisin Tallinnaan mentiin hevosilla jäätä pitkin.

Tallinnasta hankittiin mausteita, punaviiniä, riisiä, kaikenlaista hyvää. Myös omaa tuotantoa kartanoilla toki oli. Esimerkiksi makkaroiden valmistus oli jo kehittynyttä, ja sinappia löytyi tynnyreittäin. 1500-luvun aateliston ruokavalio poikkesi yllättävän vähän nykyajasta. Makkara sinapilla on vanha hitti, ja karjalanpiirakoiden riisillä on puolen vuosituhannen historia Suomessa. Tehtiin riisipuuroa ja syötiin riistaa riisin kanssa, mausteina kurkumaa ja muita eksoottisia mausteita. Peruna oli toki yhä tuntematon.

 Rengit sekä rahvas toki harvemmin, jos koskaan pääsi aateliston herkkuihin käsiksi, vaikka usein valmisti niitä. Vaikea sanoa, ehkä hekin joskus vähän maistoivat. Ne, ketkä olivat päässeet aateliskartanoon töihin ylipäätään. Palvelusväkeä oli paljon, olut oli arkinen janojuoma. Keskiajan ihminen joi keskimäärin kaksi litraa olutta päivässä. 

 

 

Kuvassa Kurjalan kartano. Rakennus ei ole enää sama, mutta saman kokoinen ja alkuperäisellä paikalla ja kartanossa on ymmärtääkseni jäljellä joitain alkuperäisiä osia. Paikka on komea, ikään kuin mäen päällä josta pellot aukeavat joka suuntaan. Löysin paikan pienen etsinnän jälkeen. 1900-luvulla Arwid Tavastin aikaisen kartanon astiasto löytyi ehjänä syvältä läheisestä pellosta. Oli alunperin ilmeisesti kätketty sinne. Astiasto on nähtävillä Suomen Kansallismuseossa. 

 

 

Mikä tuon aikaisen aateliston elämässä yllätti myös, oli se kuinka paljon he matkustivat jatkuvasti. Heidän elämänsä on jatkuvaa matkustamista. Kurjalan kartanon aateliset esimerkiksi vierailivat lähes kuukausittain Käkisalmen linnoituksessa, neljänsadan kilometrin päässä. Mitään teitähän ei tuolloin juuri ollut, lähinnä kärrypolkuja ja rekiuria. Matka Käkisalmeen kesti monta päivää. Etelärannikon kartanoissa Arwid vieraili myös tiuhaan, pääasiassa Raaseporin lähellä. Ruotsissakin pyörähdettiin silloin tällöin, Tallinnassa usein. Tulevan Pietarin kaupungin suistossa käytiin sotimassa.

Raaseporin linna oli tuolloin vielä toiminnassa, vaikkakin juuri autioitumassa. Raaseporin linna autioitui 1558 kun olutkellari romahti ja koko olutvarasto valui maahan, ja lisäksi kuninkaalta oli tullut käsky aatelisille muuttaa juuri perustettuun Helsinkiin mahdollisuuksien mukaan. Maan nousu oli myös tehnyt linnasta käyttökelvottoman omalta osaltaan, linnan laiturille ei enää päässyt laivoilla. 

Teoriassa Arwid olisi alkuaikoinaan voinut vierailla myös Raaseporin linnassa. Hämeen linna sekä Olavin linna olivat hänelle tuttuja paikkoja. Olavin linnan isäntänä hän oli jopa töissä pari vuotta komennettuna. Hänen viimeinen komennuksensa oli Viipurin linnan isännyys, jossa puolusti Sigismundia kuolemaansa saakka Kaarlen sotajoukkoja vastaan. Arwid oli loppuun saakka uskollinen katoliselle Sigismundille protestanttista Kaarlea vastaan, eli tavallaan varhainen itsenäisyysmies.

Vesunnin kartano oli toinen kartanoista, jonka hallintaoikeus Arwidilla oli. Vierailin myös siellä. Molemmat sekä Kurjalan että Vesunnin kartanot vaativat hieman etsimistä, sillä mitään kylttejä paikoille ei ole. Kartanot ovat nykyään yksityisasuntoja, joten pihapiireissä hiippailu vaatii hieman tutkimushenkisyyttä. 

Vesunnissa Arwid rakennutti kartanon läheisen mäen päälle linnan, Vesunnin linnan, jossa kerrotaan olleen 160 ikkunaa. Lasi oli tuolloin kallis ylellisyystuote, johon rahvaalla ei ollut varaa. Linnasta ei ole enää yhtään mitään jäljellä, mikä vähän huippaa. Linnan materiaalit kannibalisoitiin aikojen saatossa uusien rakennusten valmistusaineiksi. Kuvassa Vesunnin kartanon navetta. Navetta on rakennettu Vesunnin linnan kivistä.

 

Kuvassa Vesunnin kartano. Rakennus ei ole enää alkuperäinen, mutta kooltaan vastaava ja alkuperäisellä paikalla: Paikka on komea myös täällä, korkealla jokipenkereellä. Penkereeltä näkyy Hämeen linna.

 

 

Maarit Verronen - Varjosaari - piilossa keskellä Helsinkiä.

Idea varata tämä kirja kirjastosta ja lukea tuli kävelyretkellä noin viikko sitten, kun päätin kävellä Kulosaaren pohjoisrannat pitkän kaavan mukaan, eli rantalinjaa pitkin. Saaren länsipuolella tämä ei aivan joka kohdassa onnistu, koska tontit tulevat rantaan asti mutta itäpuolella kyllä. Kävelin ympäri Leposaaren ja jäin katselemaan tätä sen pikkuveljeä, jonne olisin sillä hetkellä vielä juuri ja juuri päässyt jäätä pitkin. Harmittavasti jätin kuitenkin käymättä. Saari näytti pieneltä ja korkealta.

Liikenteen taustamelu Itäväylältä pauhasi yhä yllättävän kuultavasti saarille. Itäväylän tulo lienee vienyt osan pienellä saarella asumisen magiasta, luonnonläheisyydestä. Toinen asia lienee rivitalorivistöjen tulo Kulosaaren pohjoisrannalle joskus 1960-luvulla. Osasta niistä on suora näköyhteys Varjosaareen, varjosaarelaiset menettivät ikään kuin yksityisyyttään. Pienellä korkealla saarella on suoraan katseen alla. Saarella sijannut talo purettiin 1970. Toki sen kuntokin oli varmasti jo huono tuossa vaiheessa.

Yllättävän paljon asukkaita saarella ehti kuudessa vuosikymmenessä asua. Kahdeksan ihmistä menehtyi saarella, suurin osa tuberkuloosiin. Yksi saarelaisista pääsi jopa linnanjuhliin kutsuvieraana, ja yksi kaatui Talvisodassa. Eläminen saarella on ollut nykymittapuulla raakaa. Lautaseinäisestä rakennuksesta puuttui käsittääkseni pitkälti lämpöeristys - se oli suunniteltu kesäkäyttöön. Halot lämmitykseen täytyi tuoda pitkään käpeaa kävelysiltaa pitkin Kulosaaresta, tai kesällä veneellä. 

Kaksikerroksisen, kolmiasuntoisen talon lämmitys on varmasti syönyt kuution halkoja päivässä talvikuukausina. Lämmityspuun hankkiminen on täytynyt olla saarelaisille talviaikaan lähes päivittäinen työ. Sähköjä ei ollut, eikä vesijohtoa. Myös makea vesi täytyi kantaa siltaa pitkin Kulosaaresta. Kolmen asunnon asukkaat yhteensä lienevät kuluttaneet sitä noin kymmenisen litraa vuorokaudessa, ruuanlaittovedestä en tiedä. Peseytymässä saarelaisten täytyi myös käydä muualla.

Olen itse Roihuvuoresta lähtöisin, joten saari on eräällä lailla lapsuuden hoodieni ulkokehällä. 1977 saaren rantaan paleltui hengiltä kaksi veneessä asunutta asunnotonta. Seikka aiheuttaa hieman huimaavan tunteen, sillä asuimme tapahtuma-aikaan Roihuvuoressa. Parin kilometrin päässä. Eipä tällaisesta lapsena ollut mitään käsitystä. 1970-luku Helsingissä oli lapsen silmin magea, svengaava, boheemi ja värikäs, mutta yhteiskunnallinen todellisuus kodin lämmön ulkopuolella saattoi olla tuohon aikaan vielä aika karukin, vaikka vasemmisto oli tuohon aikaan hyvin suosittu Itä-Helsingissä.

1970-luvun Helsingistä kaipaan joutomaita. Varjosaarikin on eräänlainen joutomaa. Joutomaita oli silloin siellä ja täällä, rakentamattomia tontteja ja muuten vain käyttämättömiä plänttejä maata talojen lähellä ja väleissä. Helsingissä oli vielä väljyyttä, keskeneräisyyttä. Ihmiset korjasivat niillä autojaan, ilmaisista parkkipaikoista ei ollut pulaa, eikä leikkipaikoista. Itäkeskus oli pelkkää peltoa yhä. Sitten pellolle rakennettiin Citymarket, siellä ei ollut vielä mitään muuta. Täytimme koko perhe sen avajaisissa arvat. Minun arpani voitti koko perheelle viikon matkan Israeliin. Herttoniemen läpi ajoimme isän kanssa lähes päivittäin. 

Kirja on hyvin kirjoitettu, kuvia jäin kaipaamaan kovasti. Etenkin kun kirjailija kertoo kirjassa saarta kuvaavista vanhoista valokuvista useaan otteeseen, että mitä niissä näkyy. Kirjan lukija olisi mielellään katsellut niitä myös itse, mutta luulen syyn kuvien puutteeseen olleen painotekninen tai oikeudellinen.