Maarit Verronen - Varjosaari - piilossa keskellä Helsinkiä.

Idea varata tämä kirja kirjastosta ja lukea tuli kävelyretkellä noin viikko sitten, kun päätin kävellä Kulosaaren pohjoisrannat pitkän kaavan mukaan, eli rantalinjaa pitkin. Saaren länsipuolella tämä ei aivan joka kohdassa onnistu, koska tontit tulevat rantaan asti mutta itäpuolella kyllä. Kävelin ympäri Leposaaren ja jäin katselemaan tätä sen pikkuveljeä, jonne olisin sillä hetkellä vielä juuri ja juuri päässyt jäätä pitkin. Harmittavasti jätin kuitenkin käymättä. Saari näytti pieneltä ja korkealta.

Liikenteen taustamelu Itäväylältä pauhasi yhä yllättävän kuultavasti saarille. Itäväylän tulo lienee vienyt osan pienellä saarella asumisen magiasta, luonnonläheisyydestä. Toinen asia lienee rivitalorivistöjen tulo Kulosaaren pohjoisrannalle joskus 1960-luvulla. Osasta niistä on suora näköyhteys Varjosaareen, varjosaarelaiset menettivät ikään kuin yksityisyyttään. Pienellä korkealla saarella on suoraan katseen alla. Saarella sijannut talo purettiin 1970. Toki sen kuntokin oli varmasti jo huono tuossa vaiheessa.

Yllättävän paljon asukkaita saarella ehti kuudessa vuosikymmenessä asua. Kahdeksan ihmistä menehtyi saarella, suurin osa tuberkuloosiin. Yksi saarelaisista pääsi jopa linnanjuhliin kutsuvieraana, ja yksi kaatui Talvisodassa. Eläminen saarella on ollut nykymittapuulla raakaa. Lautaseinäisestä rakennuksesta puuttui käsittääkseni pitkälti lämpöeristys - se oli suunniteltu kesäkäyttöön. Halot lämmitykseen täytyi tuoda pitkään käpeaa kävelysiltaa pitkin Kulosaaresta, tai kesällä veneellä. 

Kaksikerroksisen, kolmiasuntoisen talon lämmitys on varmasti syönyt kuution halkoja päivässä talvikuukausina. Lämmityspuun hankkiminen on täytynyt olla saarelaisille talviaikaan lähes päivittäinen työ. Sähköjä ei ollut, eikä vesijohtoa. Myös makea vesi täytyi kantaa siltaa pitkin Kulosaaresta. Kolmen asunnon asukkaat yhteensä lienevät kuluttaneet sitä noin kymmenisen litraa vuorokaudessa, ruuanlaittovedestä en tiedä. Peseytymässä saarelaisten täytyi myös käydä muualla.

Olen itse Roihuvuoresta lähtöisin, joten saari on eräällä lailla lapsuuden hoodieni ulkokehällä. 1977 saaren rantaan paleltui hengiltä kaksi veneessä asunutta asunnotonta. Seikka aiheuttaa hieman huimaavan tunteen, sillä asuimme tapahtuma-aikaan Roihuvuoressa. Parin kilometrin päässä. Eipä tällaisesta lapsena ollut mitään käsitystä. 1970-luku Helsingissä oli lapsen silmin magea, svengaava, boheemi ja värikäs, mutta yhteiskunnallinen todellisuus kodin lämmön ulkopuolella saattoi olla tuohon aikaan vielä aika karukin, vaikka vasemmisto oli tuohon aikaan hyvin suosittu Itä-Helsingissä.

1970-luvun Helsingistä kaipaan joutomaita. Varjosaarikin on eräänlainen joutomaa. Joutomaita oli silloin siellä ja täällä, rakentamattomia tontteja ja muuten vain käyttämättömiä plänttejä maata talojen lähellä ja väleissä. Helsingissä oli vielä väljyyttä, keskeneräisyyttä. Ihmiset korjasivat niillä autojaan, ilmaisista parkkipaikoista ei ollut pulaa, eikä leikkipaikoista. Itäkeskus oli pelkkää peltoa yhä. Sitten pellolle rakennettiin Citymarket, siellä ei ollut vielä mitään muuta. Täytimme koko perhe sen avajaisissa arvat. Minun arpani voitti koko perheelle viikon matkan Israeliin. Herttoniemen läpi ajoimme isän kanssa lähes päivittäin. 

Kirja on hyvin kirjoitettu, kuvia jäin kaipaamaan kovasti. Etenkin kun kirjailija kertoo kirjassa saarta kuvaavista vanhoista valokuvista useaan otteeseen, että mitä niissä näkyy. Kirjan lukija olisi mielellään katsellut niitä myös itse, mutta luulen syyn kuvien puutteeseen olleen painotekninen tai oikeudellinen.