Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 2. Pitkäaikaistyöttömyys ja työkyvyttömyys. 

Kuvassa Helsingin Ruohonlahti keväällä 1975.

Sekä pitkäaikaistyöttömyys että työkyvyttömyys ovat suoranainen paradoksien ryteikkö, mutta yhtenä ongelmana on ettei etenkään pitkäaikaistyöttömillä ole välttämättä valmiuksia tai edes halua ajatella omaa tilannettaan analyyttisesti yhteiskunnallisessa kehyksessä tänä aikana, jolloin kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien lähestyminen yksilöiden kautta on normi. 

Ajan hengestä irtautuminen ei ole välttämättä helppoa. Olen eräänlainen diletantti, joka on lukenut vuosikymmenien aikana noin kuormalavallisen erilaista yhteiskunnallista kirjallisuutta ja tutkimusta. Humoristisesti ilmaistuna: itseoppineisuus on luokkataistelun jaloin muoto. En aina välttämättä ymmärtänyt täysin lukemaani, mutta luin silti. Yliopiston kirjastossa maan alla Kaisaniemessä tuli vietettyä paljon aikaa aikoinaan.

Koin tarvetta nähdä itseni ikään kuin ylhäältä päin lintuperspektiivistä osana suurempaa kuvaa, jatkaen hyvinvointivaltion kukoistuksen aikaista eetosta, joka oli sosiologian arvostuksen kulta-aikaa Suomessa. Olen 1970-luvun lapsi ja yhteiskunnallisten ongelmien lähestyminen pelkästään yksilöiden kautta tuntuu minusta vieraalta. 

Perttu Häkkinen sanoi, että filosofia on punkkia ja teoreettinen filosofia noisea, nämä minun kirjoitelmani ovat eräänlaista sosiologian grungea. Here we are now, entertain us. Olen myös mieltynyt jossain määrin zen-buddhismiin, mieltymykseni paradokseihin kumpuaa osittain sieltä. Tämän minut saivat ymmärtämään ystäväni, itse en yhteyttä huomannut. Kiitos siitä. Robert M. Pirsigin tuotanto meni minussa syvemmälle kuin osasin aavistaa.

Sitten niihin paradokseihin..

1. Työkyvyttömyyseläkkeen vanhentuneet kriteerit ja carpe diem. Olen jo jonkin aikaa ajatellut niin, että työttömyyden keston kuuluisi olla yksi työkyvyttömyyseläkkeen kriteereistä. Ajatteluni lähtee tässä siitä, että niiden syiden joiden perusteella työnantaja hylkää työnhakijan, ja niiden syiden joiden perusteella myönnetään työkyvyttömyyseläke, kuuluisi olla edes jollain tavoin linjassa toistensa kanssa. Ihanteellisessa maailmassa ne olisivat yksi ja sama asia. Sanotaan kymmenen vuoden työttömyyttä seuraisi automaattinen työkyvyttömyyseläke, työnhakueläke, joiden suuruus on nykyään sama kuin yhteen laskettujen tukien toimeentulominimi, joten ratkaisu ei tule yhteiskunnalle kalliimmaksi.

 Nykyäänhän näin ei ole, vaan ne kriteerit joilla työnantaja hylkää työnhakijan ja ne kriteerit joilla pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle ovat kaksi aivan eri todellisuutta ja maailmaa. Tämä synnyttää näiden kahden - työelämän ja työkyvyttömyyseläkeläisyyden väliin suuren limbon, ei-kenenkään maan jonne ihmiset jumittuvat, jopa vuosikymmeniksi. Me elämme nykyään ns. CV-kulttuurissa. Curriculum Vitae, eli ihmisen menneisyys määrittää yksilön ja hänen mahdollisuutensa työllistyä. Kukaan ei enää halua työtöntä töihin eikä vapaata parisuhteeseen.

Koko työllistyminen pyörii nykyään yksilön menneisyyden arvioinnin sekä tuominnan ympärillä, toisin kuin siihen aikaan 1980-luvulla kun kirjoittaja haki ensimmäisiä työpaikkojaan, jolloin työnhakijan historia ei pääsääntöisesti kiinnostanut työnantajaa pätkän vertaa. Samainen CV-kulttuurin nousu on levinnyt myös muuallekin yhteiskuntaan, median tonkiessa ihmisten menneisyyksiä kansan paheksunnan aamukahvipöytään. Koko yhteiskunta on muutaman vuosikymmenen aikana siirtynyt ikään kuin menneeseen aikamuotoon. Media tonkii kaikkien menneisyyttä, työnantajat valitsevat työnhakijat heidän menneisyytensä mukaan, ja niin edespäin. 

On siirretty yhteiskuntaan jossa ajatellaan että ihmisen kuuluisi ikään kuin muodostaa itsestään elämänsä mittainen ehjä ja nuhteeton tarina. Ihmiset ovat nykyään hyvin yllättyneitä ja hämillään, kun kerron että esimerkiksi rikosrekisterimerkinnät vanhenevat lain mukaan tietyn ajan kuluttua, katoavat siis. Rikoslaista on tullut armollisempi kuin kansasta sekä mediasta. Lainlaatijan tarkoitus tässä on, että jokainen saisi vielä puhtaan uuden alun. Kansasta ja mediasta tämä kuulostaa nykyään omituiselta, vanhanaikaiselta. Media kaivaa ja tonkii ihmisten vanhoja rikoksia uutisiin tilanteissa, joissa rikoslaki olisi heidät jo armahtanut aikoja sitten ja heidän rikosrekisterimerkintänsä ovat poistuneet, ja kansa puhisee. Kekkosen ajan yhteiskunnassa merkitse preesens. Kaipaan menneisyyteen päästäkseni jälleen tähän hetkeen, pois CV-kulttuurista.

Entiseen työväenluokan todellisuuteen vaikutti osaltaan silloisen vasemmiston tiukasti kontrolloima rajoitettu työvoiman saatavuus, työnantajilla ei ollut varaa nirsoilla. Silloinen vanha vasemmisto vastusti esimerkiksi pitkälti maahanmuuttoa, koska se heikensi oman työväenluokan neuvotteluasemaa työmarkkkinoilla. 1960-70 luvun lehdissä ensimmäinen ajatus joka liitetään maahanmuuttajiin, on aina että miten työväenluokan asemalle sekä palkoille käy? Mauno Koivisto otti tämän näkökulman esiin vielä 1990. Sen jälkeen se on kadonnut kuin tuhka tuuleen historian hämärään.Oma työväenluokka on ikään kuin menettänyt kansalaisuutensa, joutuessaan kilpailuasetelmaan koko maailman kanssa. Vanhan sanonnan mukaan köyhällä ei ole isänmaata.

Tämä on tapahtunut yhtaikaa nykyisen trendin kanssa, jossa yhteiskunnallisia ongelmia pyritään yhä voimakkaammin tarkastelemaan ainoastaan yksilöiden kautta, usein moraalisesti tuomiten. Oma työväenluokkamme on siis jäänyt eräänlaisten pihtien väliin, samaan aikaan kun se on menettänyt kansallisen suojellun erityisasemansa joka muodosti rajoitetun työvoiman tarjonnan, joka taas ylläpiti työväenluokan omanarvontuntoa ja neuvotteluvaltaa työmarkkinoilla, sitä nyt syyllistetään ja työttömyyttä moralisoidaan yhä voimakkaammin. 

Kun pitkäaikaistyöttömämme sitten joutuu tai pääsee kontaktiin esimerkiksi työvoimaviranomaisten kanssa, niin hänelle kerrotaan ettei "menneessä kannata piehtaroida", kun hän pyrkii tuomaan esille terveysongelmiaan tai työttömyyshistoriaansa. Työkyvyttömyyseläkeprosessi ei tunnista eikä tunnusta kymmenienkään vuosien pitkäaikaistyöttömyyttä seikaksi, jolla olisi pysyviä ja joskus dramaattisiakin vaikutuksia yksilöön. Ihminen on viranomaisille tällaisessa prosessissa ikään kuin aina tabula rasa. Työnantajille sen sijaan jo parin kuukauden työttömyys on nykyään punainen lippu. Tämä on se ensimmäinen paradoksi.

Tästä syystä työttömyyden keston tulisi olla yksi työkyvyttömyyseläkekriteereistä. Työkyvyttömyyseläkekriteerien täytyisi olla edes jossain linjassa niiden syiden kanssa, jotka johtavat yksilön pitkäaikaistyöttömyyteen. Muuten on seurauksena nykyinen tilanne, jossa yhä suurempi määrä työttömiä joutuu välitilaan, kuolleiden laaksoon, josta ei pääse enää töihin eikä työkyvyttömyyseläkkeelle. Pitkäaikaistyötön ei voi käydä koko elämäänsä kuntouttavassa työtoiminnassa kehdosta hautaan, hänen täytyy säilyttää itsestään itselleen edes jossain määrin normaalin ihmisen omakuva joka ei ole koko elämän kestävien työllistämistoimenpiteiden kohde.

Tällaisen limbotilan synnyttää nykyinen taipumus tarkastella pitkäaikaistyöttömyyttä moraalisena ongelmana, jossa koko ongelma nähdään yksilöissä, tai sekä pelkästään lääketieteellisenä kysymyksenä. Pitkäaikaistyöttömyys on nykyään joko moraaliongelma tai lääketieteellinen kysymys. Loppupäätelmäni tästä on, ettei työkyvyttömyyttä voida arvioida CV-kulttuurissa ainoastaan lääketietieteellisenä kysymyksenä tässä hetkessä, vaan mukaan on otettava yksilön työttömyyshistoria etenkin siinä mielessä, miten se on muuttanut yksilön ajattelua ja arvoja.

2. Pitkäaikaistyöttömyys ja työn merkitys yksilölle. Pitkään kestävä pitkäaikaistyöttömyys ajaa selviytymään pyrkivän yksilön valtavaan paradoksiin. Pitkäaikaistyöttömyydessä on olemassa piste, eräänlainen rajaportti, jonka jälkeen kaikki on toisin. Tämän henkisen tai sanoisinko filosofis-sosiologisen rajaportin läpi on pitkäaikaistyöttömän astuttava selviytyäkseen. 

Kun yksilön työttömyyden kesto on vielä lyhyt - muutamia vuosia - hänen kannattaa myöntää itselleen työn henkinen merkitys, se että työllä on hänelle henkisesti, sosiaalisesti positiivinen vaikutus. Huomatkaa käyttämäni aikaskaala - muutamia vuosia. Se on paljon pidempi sekä eri, kuin CV-kulttuurissa elävien työnantajien aikaskaala. Syntyy overlappia, eli myönnän siis että yksilön kannattaa myöntää työn henkinen sekä sosiaalinen merkitys itselleen yhä sillonkin, kun työnantajat hylkivät häntä hänen työttömyytensä keston tähden, mutta - vain rajoitetun ajan. 

Tämän rajoitetun ajan kuluttua umpeen on pitkäaikaistyöttömän astuttava mainitsemani rajaportin läpi, ja kiistettävä työn sekä henkinen että sosiaalinen merkitys itselleen täysin ja totaalisesti selviytyäkseen. Tästä hetkestä eteenpäin hänen selviytymisensä perustuu sille että hän kiistää täysin työn henkisen että sosiaalisen positiivisen merkityksen itselleen. Yksilö ei voi ripustaa omanarvontuntoaan sellaisen varaan loputtomasti, joka hylkää hänet. Työn merkityksen kiistämisestä muodostuu pitkäaikaistyöttömälle, yksilölle hän selviytymisensä mahdollistava asia. Pitkäaikaistyöttömän on siis alettava syrjäytymään selviytyäkseen.

Pitkäaikaistyöttömän kannattaakin luopua työttömän identiteetistä. Julistaa, että hän on ihan vain tavallinen ihminen. Tällainen identiteettipolitiikan vieminen luokkatasolle saattaa herättää näinä identiteettipoliittisina aikoina yhä yllättävän pöyristyneitä reaktiota. Pitkäaikaistyöttömälle haluttaisiin huutaa, "et ole tavallinen!", mutta kellään ei ole oikein pokkaa. Toisaalta pitkäaikaistyötön saattaa olla yhä työtön, vaikka jollain ihmeellä pääsisi töihinkin. Hän on kykenemätön enää uudelleenomaksumaan työssäkävijän identiteettiä ja työn merkityksen uudelleentunnustaminen luhistaisi hänet. Hän pysyy identiteetiltään työttömänä töissäkin. Pitkäaikaistyöttömästä tulee työntekijä joka kiistää työn merkityksen.

Tällaisen yksityisajattelun yhteiskunnan keskiluokkainen moraali kohtaa suurella paheksunnalla, toisin sanoen siis tuomitsee sen henkisen prosessin, johon pitkäaisaistyötön on ollut pakotettu selviytyäkseen. Yhteiskunta hyväksyy vain työttömän, joka myöntää työnteon henkisen sekä sosiaalisen merkityksen ja tärkeyden itselleen, pitkäaikaistyöttömän näkökulmasta siis vain yksilön, joka kiduttaa itseään itsepintaisesti pilviunelmalla jota ei voi enää saavuttaa. Tämä on mielestäni niin sanottu syrjäytymisen prosessi, ainakin yksi niistä. Töitä hän on saattanut lakata hakemasta jo kymmeniä vuosia sitten. Ei kukaan voi hakea töitä montaa kymmentä vuotta putkeen, tilanteesta tulee täysin absurdi yksilölle.

Tällaisen rajaportin läpi astunut pitkäaikaistyötön kuuluisi mielestäni työkyvyttömyyseläkkeelle. On hyvin, hyvin vaikeaa yksilölle taivaltaa tämä protestanttisen etiikan Golgata paluusuuntaan. Löytää ja myöntää jälleen työn merkitys, kun sen on kerran selviytyäkseen hylännyt. Tällaiselle nykyinen työkyvyttömyyseläkeprosessimme on täysin sokea. Pitkäaikaistyöttömän sisäisille mielenprosesseille. Suht lyhytkin työttömyys tekee yksilöstä työnantajan näkökulmasta kelvottoman, ikään kuin tartunnan saaneen, mutta tuo tartunta ei kelpaa työkyvyttömyyseläkekriteeriksi. 

Työkyvyttömyyseläkeprosessi arvioi yksilön työkykyä lääketieteellisestä näkökulmasta, työnantaja moraalisesta yhteiskuntakelpoisuuden näkökulmasta. Joskus Kekkosen aikaan puhuttiin "kansalaisluottamuksesta", mikä oli toki jossain määrin eri asia mutta kuvaa silti työttömään suhtautumistamme nykyään. Pitkäaikaistyötön on menettänyt kansalaisluottamuksensa, mutta sitä ei sanota ääneen, hänellä ei ole näyttää asiasta virallista paperia. Tuomio vain ikään kuin leijuu hänen yllään. Hän on tuomittu ilman mahdollisuutta todistaa tuomion olemassaoloa.

Täydellisenä irvikuvana ehkä jo 1970-luvulla syntyneelle pitkäaikaistyöttömällemme näyttäytyy nykyinen ilmapiiri, joissa nykyään hoetaan ajan hengen palveluksessa, ettei "sillä palkalla ole niin väliä, pääasia että pääset tekemään jotain, tekee hyvää tehdä jotakin". Tällainen on mainitsemani rajaportin läpikäyneelle pitkäaikaistyöttömälle kuin psyykkistä terroria. 

Työn henkistä hyvinvointia lisäävä merkitys yksilölle ulosmitataan poliittisesti, ja siitä tulee vaatimus että hänen tulisi nyt tehdä töitä palkatta, pelkkiä tukia saaden. Ikään kuin työn hyvinvointia lisäävä merkitys riittäisi hänelle aineettomaksi palkaksi. Tällainen eräänlainen työvoimapolitiikan uusnaivistinen filosofia kuulostaa tietenkin työn merkityksen selviytyäkseen hylänneestä pitkäaikaistyöttömästä kuin kauhuelokuvalta. Protestanttisen työetiikan uusviattomuus.

Kuin kirsikkana kakun päälle pitkäaikaistyöttömämme ehkä muistaa yhä mielessään 1970-80 lukujen yhteiskunnan, jossa nimenomaan palkka oli ihmisen mitta, jossa ajatus "ei sillä palkalla ole niin väliä kunhan teet jotain", hylättiin armotta ja yksiselitteisesti. Pelkkä työn merkityksen korostaminen nähtiin ennen vasemmiston taholta suorana uhkana työväenluokan neuvotteluasemalle työmarkkinoilla, oikeistolaisena hapatuksena joka pyrki kiistämään palkan, toimeentulon merkityksen.

3. Normaliteetti ja moraliteetti. Pitkäaikaistyötön kuulee usein lauseen "työttömyys ei saa olla normaalitila!". Myös viranomaisten suusta. Lause on hänelle tietenkin läpeensä absurdi. Jos jokin on kestänyt 20-30 vuotta - kuten työttömyys hänen tapauksessaan - Se on normaalitila. Se on kokonainen elämä, elämäntarina. Se ei kysele eikä neuvottele, se määrittää todellisuuden läsnäolollaan. Siihen ei voi ottaa kantaa, pohtimalla onko se normaalitila. Se on sodan voittaja joka sanelee ehdot millä keskustellaan.

Ihmisillä ja viranomaisilla on etenkin jälleen nykyään suuri tarve lähestyä pitkäaikaistyöttömän tilannetta idealismin sekä moraliteetin kautta. Hänen tosiasiallinen tilanteensa ja problematiikkaansa ohitetaan idealistisilla ja moralistisilla julkilausumilla. Se että pitkäaikaistyöttömyydestä on tullut hänelle nornaalitila, johtuu paljolti hallituksen päätöksistä ja harjoitetusta sosiaalipolitiikasta, maahanmuuttopolitiikasta ja niin edelleen. Tämän ihmiset hänen ympärillään kohtaavat lausumalla ääneen yleviä moraalisia ihanteita kuin menneiden aikojen papisto. Sen, muodostuuko jostain yksilölle normaalitila, määrittää lähinnä sen kesto, ei moraliteetti.

Elinkautisvankeus kestää noin viisitoista vuotta. Monen pitkäaikaistyöttömän työttömyys on kestänyt pidempään. Sillä ei ihmisten mielestä ole merkitystä, se on vain "mennyttä". Pitkäaikaistyöttömän kohdalla vaarana nähdään toimeton vapaus, ei laitostuminen, ja hänen vaaditaan olemaan historiaton, mies ilman menneisyyttä kunnes hänet ohjataan CV-kurssille, jossa häntä käsketään kirjoittamaan menneisyytensä tarkasti ylös.Työnantajalla on oikeus hänen menneisyytensä merkitsevyyteen, mutta hänen itsensä edellytetään olevan kuin tabula rasa ilman oikeutta menneisyytensä merkitsevyyteen.

Tilanne on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen sekä ensikertainen. Koskaan ennen maailmanhistoriassa ei ole yhteiskunnassa ollut massoittain jopa kymmeniä vuosia työttömänä olleita ihmisiä, joiden vanhemmat eivät koskaan joutuneet mukautumaan samanlaiseen tilanteeseen. Heidän olemassaolonsa muodostaa aivan uudentyyppisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ongelmia, vaikka liberaali yhteiskuntamme yhä elää tässä mielessä kuin mitään ei olisi tapahtunut.