Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 5. (Editio 19.8.2026) Perusuomalaiset, keskiluokka ja media. Valtamedian korostunut into tarttua jokaiseen perussuomalaisen kansanedustajan huolimattomaan heittoon, on alkanut herättää minussa sekä epäilyä että kyllästymistä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi sosiologinen koira haudattuna. Yksittäisillä poliitikkojen heitoilla ei ole juuri sen suurempaa poliittista merkitystä suuremmassa kuvassa, mutta medialle ne tuntuvat olevan suuri asia. Havaitsen tässä tietynlaista epäjohdonmukaisuutta sekä pinnallisuutta. 

Suurin taustalla oleva median sekä keskiluokkaisten lukijoiden huoli tuntuu olevan, että perussuomalaisen poliitikon ulostulo miellyttäisi työväenluokkaisia äänestäjiä, ei sanottu rasismi sinänsä tai mitä ulostulot nyt koskevat milloinkin. Keskiluokka ei itsekään pidä maahanmuuttajista, vaikka julkisesti aivan muuta esittää koska maahanmuuton kannattaminen aina kun keskustelun vastapuoli on työväenluokkainen, on tärkeä keskiluokan voimaantumiskeino ja mahdollisuus erottautua työväenluokasta. Yksityisesti keskiluokka väistelee maahanmuuttajia sen minkä kykenee. 

Taustalla on myös nykyinen amerikkalaislähtöinen identarismi, jossa viestinnän pääpaino laitetaan aina vastapuolen oletetulle ärsyyntymiselle, ei oman argumentaation analyyttisyydelle. Näin koko poliittisesta julkisesta diskurssista muodostuu sisällötöntä meteliä, jossa jokainen vain metsästää peukutuksia oletetulla vastapuolen ärsyyntymisellä, eikä tosiasiallisesti analysoi tai sano enää mitään merkityksellistä.

Keskiluokan sekä median päähuoli on, että kuka tahansa poliitikko miellyttäisi ulostuloillaan matalasti koulutettua työväenluokkaa. Huoli rasismista näyttäytyy luokkaluonteisena elitisminä, kun hieman raaputetaan. Koulutettu keskiluokka näkee maahanmuuttokritiikin ensisijaisesti syntyperäiseen työväenluokkaan vetoamisena ja jotkin poliitikot saattavat jopa itsekin mieltää sen sellaiseksi, ja hyökkää aina välittömästi tuomitsemaan oletetun rasismin, vaikka oikeasti kyse on luokkaluonteisesta reaktiosta jota ei siksi uskalleta kutsua leimautumisen pelossa. 

Länsimaiset yhteiskunnat tuhoutuvat hiljalleen maahanmuuton alle, koska tapahtumien luokkaluonnetta ei enää tunnisteta eikä tunnusteta. Luokaton liberaali utopia on sosiologisesti sokea. Yhdentyyppinen, perinteinen yhteiskunnan ymmärtämisen tapa on amputoitu kokonaan yhteiskunnallisesta keskustelusta nykyisessä luokattoman yhteiskunnan illuusiossa, jolloin asiat alkavat vain tapahtua hämmentävästi ja yhteiskunnan kehityksen suunta vaikuttaa järjettömältä, hullulta, vailla selkeää syytä. Luokaton yhteiskunta on yhteiskunta, joka ymmärtää vain viattoman keskiluokkaisuuden eikä enää yhteiskunnassa jyllääviä ristiriitaisia voimia, koska epäanalyyttisyys on yksi keskiluokkaisuuden keskeisistä tunnustuksista. Olemalla kriittinen keskiluokkaisuuden suhteen astuu sen ulkopuolelle.

Keskiluokkaisuuden ulkopuolelle jäävillä ei ole enää nimeä eikä identiteettiä, he ovat vain villejä linnanmuurien ulkopuolella, globaaleja nomadeja leiritulilla sillan alla. Sitä, että eri yhteiskuntaluokat halveksuvat usein toisiaan, emme tunne pystyvän enää käsittelemään. Koulutustason jatkuvan nousun myötä uudeksi pilkkasanaksi on myös muodostunut "kouluttamattomuus", josta Kekkosen päivinä ei voinut haukkua ketään kun 90% työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Tuohon aikaan pilkattiin koulutettuja ihmisiä, jollainen kuulostaa tänä päivänä uskomattomalta. Maisteri oli "herra", millä sanalla oli tuolloin vahva negatiivinen konnotaatio. Hesarissa oli hyvä lukijan kommentti eilen teemaan liittyen:

 

 

Jos poliitikon työväenluokkaa miellyttävää ulostuloa ei voida kutsua rasistiseksi mitenkään, se nimetään populistiseksi. Populismin näyttäytyessä nykyään synonyymina työväenluokan miellyttämiselle. Tällainen suuri huoli siitä, että joku poliitikko puhuttelisi työväenluokkaa tavallla tai toisella, lienee suoraa seurausta koulutustason jatkuvasta noususta ja sen muuttumisesta yhä enemmän identaariseksi koulutusinflaation kiihtyessä nyt jo myös tekoälyn vauhdittamana.

Perussuomalainen puolue taas on ajautunut eräänlaiseen poliittisen viestinnän umpikujaan pyrkimyksessään haalia uusia äänestäjiä ainoastaan oikealta. Puolueella ei ole enää muita keinojakaan vedota työväenluokkaisiin äänestäjiin, kuin maahanmuuttokritiikki, koska se on nykyään asemoinut itsensä tiukasti ammattiliittovastaisuuteen ja pyrkii yhä enemmän vetoamaan talousoikeistolaisiin äänestäjiin. Syvä lähes hermeettinen huoli on valtakunnassa, etteivät poliitikot vetoa lausunnoillaan millään tavoin matalasti koulutettuun työväenluokkaan. Tällaista voisi kutsua vaikkapa koulutetun keskiluokan äärioikeistolaisuudeksi, kun termi on nykyään niin populaari niin käytetään sitä nyt sitten tässä. 

Matalasti koulutettu syntyperäinen työväenluokka ei saa nykyään voimaantua poliittisesti millään tavoin poliittisesti, ettei siitä muodostu kilpailijaa maahanmuuttajien riistetylle alaluokalle, ja etenkin ettei syntyperäinen työväenluokka vain missään nimessä tartuta luokkahenkeä maahanmuuttajiin, tai istu ja pala - vasemmistoon. Syntyperäiseltä työväenluokalta on vietävä mahdollisuus osallistua demokratiaan, että maahanmuuttajien riisto ei häiriinny ja saa rauhassa kasvaa. Tällainen poliittinen näköala on hurja Kekkosen Suomessa kasvaneelle tarkkailijalle. Koulutettu keskiluokka riehuu voimansa tunnossa kuin pellossa sosiaalisesti sekä poliittisesti, ollen todellisuudessa tyytyväinen äänestysprosentin laskusta.

Kunhan syntyperäinen työväenluokka vain saadaan pidettyä pois pelistä poliittisesti, niin ei väliä vaikka demokratia kuolee. Tämä on nykyinen ajan henki. Koulutetulla keskiluokalla on nykyään aivan liikaa poliittista sekä sosiaalista valtaa. Taloudellisesti sillä ei enää mene kovinkaan hyvin, enkä uskalla ennustaa mitä tapahtuu kun sillä tekoälyn kasvun myötä tulee menemään yhä vain huonommin. Keskiluokkaisuudesta sekä kouluttautumisesta muodostunee puhtaasti identaarista, vailla minkäänlaisia taloudellisia perusteita, vaikea sanoa. 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 4. Keskiluokka ja segregaatio. (Editio 11.8.2026). Hiljalleen herännyt keskustelu Itä-Helsingin segregaatiosta toimi innoituksena tälle kirjoitukselle. Olen kasvanut 1970-luvun Itä-Helsingissä. Muutimme Roihuvuoreen Tulisuontielle, kun olin nelivuotias. 

J.Karjalainen asui sadan metrin päässä Prinssintiellä, ja Pave Maijanen koulumatkani varrella Vuorenpeikontiellä. Roihuvuori oli hiljainen ja uinuva nukkumalähiö. Metroa ei ollut, Stadiin oli pitkä köröttely bussilla. Vuorenpeikontien kerrostalot olivat Elannon työntekijöiden työsuhdeasuntoja. Koko vuorenhuippu oli työväenluokkaa.

Maahanmuutosta on keskusteltu jo pitkään, monissa eri tyylilajeissa. Pitkään siitä ei edes saanut keskustella, keskustelu oli pitkälti maanalaista. Maahanmuutosta keskustelu leimasi henkilön työväenluokkaiseksi, mikä on koulutetusta keskiluokkaisesta henkilöstä pahin häpeäleima, minkä ihminen voi saada. Oma keskiluokkaisuus vahvistettiin sanomalla, ettei maahanmuutosta ollut tarvetta keskustella. 

Tällä vuosikymmenellä maahanmuutosta on hiljalleen alettu keskustella julkisuudessa, mutta pääongelmia kierretään kuin kissa kuumaa puuroa kouluttamattomaksi eli työväenluokkaiseksi leimautumisen pelossa. Korkeasti koulutettu yhteiskunta menettää kyvyn keskustella ongelmistaan, ongelmista puhujan leimautuessa kouluttamattomaksi, työväenluokkaiseksi. 

Maahanmuuton kannatuksen luokkaluonne, sekä sen yhteys koulutustason jatkuvaan nousuun ei nouse pöydälle. Maahanmuuton kiihkeä kannatus lähimenneisyydessä on ollut luokkasotaa, jossa koulutettu keskiluokka on halunnut nöyryyttää sekä syrjäyttää syntyperäisen työväenluokan. Tällainen ilmiö ei olisi ollut mahdollinen Kekkosen aikoihin, jolloin koulutettu keskiluokka oli pieni vähemmistö. 90% työvoimasta ei ollut käynyt lukiota 1970-luvulla. Nyt 2026 50% työvoimasta on akateeminen koulutus.

Maahanmuuton raju kasvu sekä kannatus on yhteydessä koulutetun keskiluokan prosentuaalisen koon rajuun kasvuun, myös globaalisti. Maahanmuuttajat ovat tässä prosessissa ainoastaan välineitä, melkein voi jopa sanoa että uhreja. Heitä on haluttu käyttää luokkasodan sekä statussignaloinnin välineinä, mutta omia lapsia ei haluta heidän kanssaan samaan kouluun. 

Kansa ihmettelee, miten maahanmuuton kannattajat voivat koulushoppailla. Halveksunta matalasti koulutettua syntyperäistä työväenluokkaa kohtaan pyhittää epäjohdonmukaisen käytöksen. Koulutetun keskiluokan näkökulmasta syntyperäisen työväenluokan syrjiminen on johdonmukaista, koulutustason jatkuva nousu on tehnyt siitä identaarista.Vahvan kulttuurisen sekä poliittisen vallan omanneelle työväenluokalle haluttiin nyt näyttää kaapin paikka jälleen joka taholta maahanmuuton avulla. 

En varsinaisesti ole koskaan mieltänyt itseäni duunariksi koska olen keskiluokkaisesta perheestä, mutta ajoin silloin taksia jonkin aikaa. Ymmärsin, että maahanmuuton kannattajien ihanneyhteiskunta olisi suunnilleen sellainen, jossa maahanmuuttajien riistetty alaluokka palvelisi koulutettua keskiluokkaa, eikä syntyperäistä työväenluokkaa olisi olemassa enää ollenkaan sosiaalisena ja poliittisena ryhmänä.  En halunnut sellaista yhteiskuntaa. Sellaista kokeiltiin jo Yhdysvaltojen etelävaltioissa kauan sitten.

Nyt vuonna 2026 tämän luokkavihan hedelmät alkavat olla kypsiä poimittaviksi. Koulutettu keskiluokka on identaarisista syistä kannattanut maahanmuuttoa fanaattisesti, ja on nyt alkanut vaatia poliitikkoja maksamaan laskun. Jopa jotkut poliitikot itse tarjoavat keskiluokalle nyt synninpäästöä saadakseen yhä lisää keskiluokkaisia äänestäjiä, "koulushoppailu on ymmärrettävää, koska tämä ei johtunut teistä". 

Kuka kertoisi syntyperäiselle työväenluokalle, ettei työttömyytenne johdu teistä? Vaikka halpoja maahanmuuttajia on tulvinut työmarkkinoille, niin kukaan ei näe syntyperäisiä työttömiä sen uhreina. Kun maahanmuuttajia tulvii kouluhin, niin keskiluokka nähdään poliitikkojen uhrina. Tällainen logiikka paljastaa nyky-yhteiskunnan asenteiden syvän elitismin. Huoli työttömyydestä ei ole huolien kärjessä, vaan keskiluokan lasten menestyminen eli kyky pysytellä luokassaan. Pelko keskiluokan lasten putoamisesta takaisin työväenluokkaan herättää koulutetussa yhteiskunnassa suurimman sympatian. 

Kollektiivisen joukkomielen, ajan hengen vaatiminen vastuuseen on aina vaikeaa. Vastuuttaa ihmisiä siitä, että he ovat vain halunneet olla samaa mieltä kuin suuri enemmistö, tullakseen hyväksytyiksi ja kyetäkseen etenemään urillaan, tullakseen keskiluokkaisiksi. Keskiluokkaiseksi tullaan signaloimalla, että ajattelee oikein, keskiluokkaisesti. Keskiluokkaisuus on eräänlainen mielipidekurin harjoitus. 

Sekä oikeisto että vasemmisto ovat syvässä kiitollisuudenvelassa keskiluokalle maahanmuuton kannattamisesta käytettyään kukin poliittisesti hyväksi koulutetun keskiluokan inhoa syntyperäistä työväenluokkaa kohtaan omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen, ja sallivat keskiluokan lapsien välttää maahanmuuttajakouluja nyt ilman syytöksiä rasismista. Jos työväenluokkainen henkilö välttelee tiettyjä työpaikkoja tai taloyhtiöitä niiden suuren maahanmuuttajamäärän tähden, niin siihen ei suhtaudu ollenkaan yhtä sympaattisesti. 

Poliitikkojen vastuu rajautuu siihen, mitä asioita kannattamalla ihmisten on mahdollista todistaa olevansa oikeamielisiä kulloisessakin ajan hengessä. Nyt sitten alamme olla tilanteessa, jossa keskiluokka ei halua lapsiaan maahanmuuttajakouluihin, ja sitä ymmärretään sympaattisesti. Jostain näkökulmasta sitä voikin ymmärtää, mutta ongelma on siinä ettei keskiluokka ole uhri. Ymmärtäminen vaatisi ikään kuin keskiluokan näkemisen uhrina. 

Noin 85% äänestäjistä kannatti maahanmuuttoa. Olen nähnyt tämän ennenkin. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kommunisteja ei tahtonut löytää enää mistään. Suuri sosialismia myötäilevä massa katosi kuin tuhka tuuleen. Kyllä, tiedän. Eivät hekään "oikeasti" olleet sitä mieltä, he halusivat vain olla hyväksyttyjä, päästä tikapuilla ylöspäin. Entiset työpaikan vasemmistojyrät hokivat kuin papukaijat, "en oo minä koskaan ollu sitä mieltä!" Miten tuomita, syyllistää ihminen siitä, että hän haluaa olla hyväksytty ja menestyä? Jonkinlainen mekanismi tähän täytyisi olla, jokin muu kuin kommunismi.

1970-luvun vasemmistoboomilla oli myös kääntöpuolensa. Harvat oikeistolaiset arvokonservatiivit olivat kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla tiettyihin työpaikkoihin. Näin oma isäni sai yhden työpaikoistaan. Häntä pidettiin "hyvänä miehenä", tarkoitti siis että hän oli oikeistolainen arvokonservatiivi. Pomot olivat tuolloin sodan käyneitä miehiä. Maahanmuuttokriikoilla en näe 2000-luvulla olleen edes tämän kaltaista rajoitettua kysyntää. Yksimielisyys oli totaalista, eivätkä pomot enää olleet sodan käyneitä miehiä. Nyt tämä murskaava enemmistö alkaa sitten nähdä itsensä poliitikkojen uhrina. Massa pääsee aina kuin koira veräjästä. 

Korkean koulutustason yhteiskunnassa keskiluokkaisuus on status quo, kuin ilmaa jota hengitetään. Sen ulkopuolella ei tunnisteta enää mitään, mitä tulisi kuunnella. Keskiluokkaisuudesta tulee normaaliuden synonyymi, siihen ei enää kohdistu objektiivista katsetta mistään suunnasta, se saa elää kuin kaikkivaltias. Tällaisessa yhteiskunnassa mikä tahansa ongelmallinen aate tai ideologia saa helposti fanaattisen kannatuksen, kun keskiluokka ottaa sen sosiaalisen kiipijyyden sekä henkilökohtaisen menestymisen palvelukseen lukematta etikettiä, paitsi käytösetiketin. 

Kävin muutaman vuoden peruskoulua Yliskylän ala sekä ylä-asteella, ja sosiopoliittiset erot olivat tuolloin suurempia Laajasalossa, kuin nykyään, sanoisin. Peruskoulu oli silloin aivan uusi asia, juuri aloittanut Helsingissä. Jollaksen porvarien sekä lähitalojen kommunistien pennut samalla luokalla. Monien vanhemmat vihasivat uutta peruskoulujärjestelmää, se oli tuon ajan suuri sosiaalinen experimentti ilman maahanmuuttajia. Asuimme Rudolfintiellä lähellä Tahvonlahden koulua, mutta Helsinki oli vetänyt koulurajan niin että kaikkien rudikalaisten täytyi käydä koulussa Yliskylässä. Metsän läpi Tahvonlahden koululle oli noin 300m, Yliskylän koululle 1700 metriä.  

Kommunistien lapset olivat vahvasti työväenluokkaisia ja osasivat Marxinsa ja kävivät pioneerileireillä, heidän kotonaan soi Agit Prop. He elivät täysin erilaisessa poliittisessa todellisuudessa kuin porvarien lapset. Tällaista ei ole enää nykyään, kun työväenluokkainen identiteetti on käytännössä kadonnut. Helsingin Sanomat ei olisi tuolloin voinut uutisoida kasuaalisti, että "Itä-Helsingillä menee huonosti, koska sinne ei saada keskiluokkaisia omistusasujia". Tuollainen otsikointi olisi ollut täysin pöyristyttävää siinä ajassa, julkeaa pilkkaa. Keskiluokan kulttuurinen, poliittinen sekä sosiaalinen valta on nykyään niin totaalista, ettei kukaan enää pahastu. Taloudellisesti keskiluokalla menee yhä huonommin, mutta se ainoastaan vahvistaa keskiluokkaisuutta kulttuurisesti sekä sosiaalisesti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 3. Kommentointia sekä analyysiä Ville-Juhani Sutisen esseeseen "Mihin katosi työväensivistys?" Suomen Kuvalehdessä. (essee). Editio 15.2.2026.

Ville-Juhani tekee heti esseensä alussa selväksi, että vaikka hän onkin korkeakoulutettu, palkittu kirjailija, hän on pohjimmiltaan omien sanojensa mukaan prolejuntti Satakunnasta. Näitä luokkanousua kuvaavia juttuja on alkanut viime aikoina ilmestyä tihenevään tahtiin, joissa pohditaan luokkanousun yksilökokemusta sekä ongelmia. Tämä alkaa olla jo jonkinlainen trendi. 

On olemassa myös täysin toinen, päinvastainen kokemus, nimittäin luokkalasku, jonka osa X-sukupolvesta sai kokea. Itse olen helsinkiläisestä keskiluokasta, mutta köyhä pitkäaikaistyötön. Lapsuuteni oli purjehtimista, lentämistä, ulkomaanmatkailua, kirkossa käyntiä ja keskiluokkaista kasvatusta. Olen pohjimmiltani kermaperse Helsingistä. En ymmärrä mitään siitä millaista on olla alkoholistin lapsi köyhästä yksinhuoltajaperheestä, josta isä on lähtenyt. 

Kumpikaan vanhemmistani ei juonut pisaraakaan alkoholia koko elämänsä aikana, tai polttanut tupakkaa. Jälkimmäinen oli radikaalia Kekkosen Suomessa, koska tupakoinnilla ei ollut vielä nykyistä työväenluokkaista statusta 70-luvulla. Ihmiset eivät paheksuneet tupakointia vetääkseen hajurakoa työväenluokkaan, kuten nykyään, eivätkä totuttautuneet iltavirkuiksi kuuluakseen akateemiseen luokkaan. Aamuvirkkuus on nykyään prolea, joka leimaa ihmisen koulutetun luokan kuplassa. Sosiologiassa tällaista kutsutaan sosiogeeniseksi. Ihminen muokkaa usein tiedostamattaan elämäntapojaan yhteneväiseksi oman sosiaalisen ryhmänsä kanssa kuuluakseen joukkoon. 

Oikea työväenluokka tunnistaa minut aina nopeasti joksikin, joka ei heidän keskuuteensa kuulu. Minulta puuttuu työväenluokkainen maku sekä työväenluokkainen katu-uskottavuus. Olen kuin Oscar Wilde satamajätkien taukotilassa. Toisin kuin luokkanousua, luokkalaskua ei kukaan ihaile. Sosiologiassa sitä käsitteleva tutkimus loistaa poissaolollaan. Ymmärrän hyvin, miksi monet jyrkät vasemmmistolaiset tulevat porvariperheistä. Lapsena, kun vierailin joskus köyhien, työväenluokkaisten koulukavereideni kodeissa, tunsin kateutta. Siitä miten vapaata heillä oli, luonnollista. Paluu omaan kodin militaristiseen kunnollisuuteen oli kuin paluu kasarmille. 

Kun ihminen jo pienenä pakotetaan keskiluokkaiseen, porvarilliseen pakkopaitaan kasvatuksella, siitä on hyvin vaikea päästä myöhemmin ulos, edes osittain. Loppuelämänsä siitä haluaa ulos. Siksi ainoastaan köyhissä, huonoissa oloissa kasvaneista voi tulla kunnon porvareita. Heillä ei ole sitä jo lapsena äidinmaidossa perittyä vastenmielisyyttä porvarillista kunnollisuutta kohtaan, kuten ns. hyvissä kodeissa kasvaneilla usein on. Heille luokkanousu merkitsee ainoastaan hyviä asioita. 

Yläluokan lapsista tulee toisinaan täysiä konnia, ja ymmärrän senkin. Mitä ahtaampaan porvarilliseen muottiin ihminen jo lapsena pakotetaan, sitä rajumman irtioton ihminen siitä usein pyrkii tekemään. Tästä syystä eliitti usein degeneroituu, rappioituu. Köyhissä oloissa kasvaneella työväenluokkaisella lapsella ei ole tätä kokemusta, ja hän harvoin käsittää tällaista problematiikkaa. Hän tuntee usein kateutta ns. hyvissä kodeissa kasvaneita kohtaan, ymmärtämättä sellaisen pimeää puolta, ja hänellä on yhteiskunnan keskiluokkaista kunnollisuutta ihaileva arvomaailma puolellaan. 

Luokkaputoamisesta ei avauduta omalla nimellä Helsingin Sanomissa tai Suomen Kuvalehdessä. Sen kokeneet vetäytyvät varjoihin, mykkyyteen nuolemaan haavojaan, ja jäävät kokemuksensa kanssa totaalisen yksin. Keskiluokkainen tausta muuttuu häpeälliseksi jos henkilö on epäonnistunut elämässään, jossain määrin samoin tavoin kuin työväenluokkainen tausta akateemisissa piireissä ehkä silloin tällöin. Köyhän täytyy peitellä keskiluokkaista taustaansa. "Kaiken sait etkä sittenkään onnistunut". Näin sanotaan lapselle toisinaan keskiluokkaisissa perheissä.

Sutisen esseessä on monia mielenkiintoisia havaintoja. Anglosaksisessa maailmassa hiljalleen yleistyvä keskustelu "proledriftistä", on päässyt jutun riveille mukaan incognitona. Proledrift tarkoittaa lyhyesti niiden syiden kuvaamista, miksi koulutettu keskiluokka pyrkii nykyään omaksumaan työväenluokkaista tyyliä. Yksi pääsyy on keskiluokan köyhtyminen. Proledriftauksessa välttämättömyydestä tehdään hyve.

Kun koulutettu keskiluokka ei enää kykene saavuttamaan keskiluokkaista elintasoa, se alkaa proledriftata eli nähdä hyveenä keskiluokkaisesta arvokonservatiivisesta ihanteesta luopumisen, ja jopa avoimen kapinan sitä vastaan. Tässä näkisin nykyisen ns. woke-ilmiön juurisyyn. Bourgeois bohemian eli Bobo, sekä hipsteriys olivat proledrift-ilmiön alkua. Nykyään ihminen saattaa näyttää siltä kun hän olisi tulossa leipäjonosta, mutta hän on korkeakoulutettu täynnä inhoa sekä ylemmyydentunnetta työväenluokkaa kohtaan. Tyylilliset sosiaaliset markkerit johtavat harhaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=zzIGdK6_k0g 

Koulutustason jatkuva nousu on aikamme ilmiö joka vaikuttaa moneen asiaan syvästi. Keskustelu koulutustason jatkuvan nousun aiheuttamista negatiivisista ilmiöistä yhteiskunnalliseen kehitykseen on vaikeaa, sillä korkeakoulutetut muodostavat nykyään enemmistön yhteiskunnassa, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kouluttautuminen on muuttunut osana proledriftiä yhä enemmän identaariseksi, kun koulutus ei enää takaa keskiluokkaista tulotasoa. 

Vanhan vasemmistolaisen politiikan kulmakivi oli työväenluokan tulotaso ja asema työmarkkinoilla, mutta korkeakoulutettu luokka pyrkii nyt hylkäämään tulotason luokkamarkkerina kaikin tavoin. Koulutusinflaatio tekee kouluttautumisesta identaarista, joka luo ongelmia. Poliitikko, joka kehuu olevansa talouselämän tukija ja yrittäjien puolella, haluaa aina alasajaa ammattillista koulutusta. Korkeakoulutuksen identaarinen voima on niin vahva.

Korkeakoulutettu ei usein samaista itseään työväenluokkaan, vaikka olisi köyhä. Tulotaso sekä sivistys luokka-aseman määrittäjänä, ihanteena katoaa, koulutustason korvatessa sen. Kun koulutustasosta tulee identarismin kautta yhteiskuntaluokan vahvin määrittäjä, menee sivistys pois muodista. Sille ei ole enää käyttöä luokka-aseman todisteena. "Itseoppineisuus on luokkataistelun jaloin muoto", julisti vanha vasemmisto Kekkosen päivinä. Nykyajan diletantilla on vaikeampaa. Sivistynyttä työväenluokkaista ihmistä ei enää pidetä sen parempana kuin sivistymätöntä, koska häneltä puuttuu koulutus.

Vuonna 1977 90% Suomen työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Nyt vuonna 2025 50% työvoimasta on akateeminen koulutus. 70-luvulla ylioppilaslakkia kutsuttiin välillä "lokinpaskaksi", ja naurut päälle. Työväenluokka määritti sen, mikä oli hauskaa. Muutos on valtava, eivätkä koulutetut luonnollisesti halua nähdä sillä olleen minkäänlaisia negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan. Puheeseen tarpeesta yhä nostaa maan koulutustasoa on hiipinyt myös mukaan identaarisia piirteitä, pyrkimystä homogeeniseen ihmiskuvaan. 

Sitä mukaa, kun kouluttautuneesta ihmisestä on tullut uusi normaali, koulutettu haluaa kaikkien olevan normaaleja.  He, keillä olisi kykyä sekä koulutus analysoida, ei ole halua analysoida koulutuksen negatiivisia puolia. Työväenluokalta taas puuttuu usein kyky sekä koulutus siihen, osittain juuri sivistysihanteen katoamisen johdosta. Akateeminen luokka on ikään kuin sodan voittaja, se kirjoittaa historian. Työväenluokkaisuus on lähes kadonnut identiteettinä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnan amerikkalaistuminen viime aikoina. 

Koulutustason jatkuva nousu tuo mukanaan monia ongelmia yhteiskunnan dynamiikkaan, ja yksi suurimmista niistä on meritokratian voimistuminen. Kun lähes jokaisella on ainakin jossain määrin mahdollisuus edetä niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, ei alaluokkaan, työväenluokkaan jää yksilöitä joilla olisi kykyä puolustaa sitä. Sata vuotta sitten työväenluokassa oli paljon lahjakkuutta sekä älyä, koska kyvykkäät eivät päässeet etenemään ylemmäs sen aikaisessa yhteiskunnassa niin hyvin kuin nykyään. He käyttivät sitten lahjakkuutensa puolustaakseen työväenluokkaa. 

Kun koulutusmyönteisessä, meritokraattisessa yhteiskunnassa jokainen yksilö pääsee niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, muodostuu työväenluokasta ensimmäistä kertaa historiassa uudenlainen paaria, jolla ei ole enää keskuudessaan kyvykkyyttä pitää puoliaan. Tämä on ongelma. Koulutustason jatkuva nousu hävittää sivistyneen työväenluokan. Tästä syystä vaatimus siitä, että työväenluokan täytyy itse pitää puoliaan, muuttuu kohtuuttomaksi. 

Välillä kuulee huolta siitä, että maahanmuuttajien lähtömaista lahjakkaimmat yksilöt muuttavat pois etsiäkseen parempaa elämää, "ketään ei jää sinne kehittämään maata". Koulutustason jatkuva nousulla on sama vaikutus kantaväestön työväenluokkaan, mutta tällöin kukaan ei ole huolestunut. Työväenluokan halutaan tyhjentyvän älyllisestä potentiaalista jolloin siitä tulee helppoa hallita, ja lopulta unohtaa uuden maahanmuuttajista muodostuvan työväenluokan korvatessa sen. 

Koulutustason jatkuvasti noustessa myös oman edun ajamisen tyyli ja retoriikka sofistikoituu, muuttuu matalasti koulutetuille vaikeammaksi saavuttaa, luonnottomaksi. Samaan aikaan sen alapuolelle on muodostunut uusi maahanmuuttajien taloudellisesti riistetty alaluokka. Maahanmuuttajien uusi riistetty alaluokka, jota kuitenkaan ei voine kutsua syrjäytyneeksi samassa mitassa kuin omaa syntyperäistä työväenluokkaa, siinä määrin koulutetun luokan empatia sekä median huomio maahanmuuttajiin kohdistuu. 

Työväenluokkainen kantaväestön ihminen nähdään nykyään ikään kuin epäonnistuneena keskiluokkaisena. Keskiluokan sekä maahanmuuttajien alaluokan välissä ei ole enää tilaa. Jos valkoinen mies ei menesty, niin hänestä tulee nykyään ikään kuin luokaton, sanan kaikissa merkityksissä. Hän ei pääse luokkahissillä ylös eikä alaspäin. Jos hän sukeltaa pohjalle riistetyn maahanmuuttajien alaluokan keskuuteen, hänet nähdään totaalisena epäonnistujana, hän on ikään kuin väärässä seurassa.

Jos joku vaikuttaa ei-keskiluokkaiselta. niin hänen nähdään epäonnistuneen pyrkimyksessään tulla keskiluokkaiseksi, hänessä on jokin vika. Kuka haluaisi olla jotain, mitä ei ole enää olemassa? - työväenluokkaa? Kuinka romanttista! Kekkosen aikoihin työväenluokkaisuus oli tunnustettu, erillinen identiteetti. Työväenluokkaisen yksilön päällä ei ollut jatkuva epäonnistujan leima, vaan oli hienoa olla siivooja tai taksikuski. Mainokset tehtiin työväenluokalle, sillä raha oli siellä. Nykyään mainoksissa on kultainen noutaja, parkettilattia, vauva sekä omakotitalo jo koomisuuteen saakka. Kukaan ei enää mainosta mitään työväenluokalle.

Luokkalaskun tehneen oletetaan pääsääntöisesti olevan työväenluokasta. Häneen suhtaudutaan kuin hän olisi juopon kouluttamattoman yksinhuoltajan lapsi. Jos hän mainitsee vaikkapa sosiaalihuollossa, että hänen kotiolonsa lapsuudessa olivat itse asiassa ihan hyvät, niin häntä mulkaistaan vihaisesti. "Jos isäs ei lyöny eikä juonu, niin mitä valitat?". Palvelujärjestelmä on virittäytynyt kohtaamaan huonoista lähtökohdista tulevia köyhiä sekä työttömiä, muu on anomaliaa jossa vaanii syyllisyys.

Luokkalaskun tehnyt kokee jo palvelujärjestelmän asiakkaana olevansa aivan väärässä näytelmässä. Palvelujärjestelmä tunnustaa huonot lähtökohdat hyväksytyksi syyksi epäonnistua. Hyvistä lähtökohdista tulevalla ei ole hyväksyttyä syytä epäonnistua. Luokkalaskun tehnyt päätyy helposti palvelujärjestelmän asiakkaana vain olemaan täysin hiljaa. Hän on paljas, vailla hyväksyttyä puolustusta kohtalolleen. 

Esseensä puolivälissä Ville-Juhani sortuu hieman elitismiin, koulutetun luokan statussignalointiin, lähinnä retorisesti luulen eikä tarkoituksella. Esseeseen alkaa ilmestyä termejä, kuten "populismi" sekä "elämänkoulu", jotka Kekkosen ajan korvaani ovat puhdasta luokkasignalointia. Elämämkoulu - niinhän koulutettu luokka sen sosiaalisessa mediassa tykkää kirjoittaa - pilkaten työväenluokan oletettua matalaa koulutustasoa. Eivät edes yhtä sanaa osaa oikein kirjoittaa, ruojat. Räyhäimpivaaralainen isämmaallinen elämämkoulu. Tällainen tyyli - luokkaviha, statussignalointi - kommentoida on ollut koulutetusta luokasta vitsikästä.

Kommentoidessaan työväenluokkaa koulutetulla luokalla on usein tarve ilmaista lukijoille oma luokkastatuksensa. "Populismi" on toinen tämän ajan sana, jolla signaloidaan omaa asemaa suhteessa työväenluokkaan. Kaikki puolueet ovat populistisia, kun hieman raaputetaan. Kokoomuksen populismia on köyhien haukkuminen ja heiltä leikkaaminen. Siinä ei ole taloudellista järkeä eikä siinä tarvitsekaan olla, sillä kyseessä on oman kannatuksen ylläpito. 

"Korkeakoulun sijasta valitaan elämänkoulu", on löysää ajattelua. Kaikista ei tule korkeakoulutettuja, vaikka kuinka yrittäisi sillä rahkeet eivät riitä, ja toiseksi kaikilla ei ole ollut siihen edes mahdollisuutta, sekä kolmanneksi elämme jo koulutusinflaatiossa. Kaikkien edes pyrkimyksessä kouluttautua ei ole mitään järkeä. Kun kaikki ovat tohtoreita, kukaan ei ole.  "Jokaisesta voi tulla tohtori", on täyttä höpö höpöä. Ei voi, kun pää ei riitä. Ihmiset ovat eriarvoisia ominaisuuksiensa perusteella, enkä puhu ihonväristä.  

"Aitoa suomalaista työväenkirjallisuutta olisi Varissuolle sijoittuva arabiankielinen Wolt-romaani"

Ehkä näinkin. Tässä kuitenkin on hieman paradoksin makua siinä mielessä, että siinä omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei tunnusteta aidoksi työväenluokaksi. Sen alapuolella nähdään nykyään olevan aidon työväenluokan. Miten oma, syntyperäinen, suomen kieltä puhuva työväenluokka voi saavuttaa itsetunnon sekä luokkatunteen lukiessaan tällaista? Aiemmin kirjoitin, että nykyään oma työväenluokka nähdään enää vain epäonnistuneena keskiluokkana. Tähän Ville-Juhanin toteamukseen se on sisäänkirjoitettuna. 

Oma kantaväestön työväenluokka ei ole "aitoa" työväenluokkaa koulutetulle luokalle, se nähdään nykyään olevan jonkinlaisessa luokkalimbossa, epäonnistunutta keskiluokkaa. Kekkosen ajan vasemmisto oli maahanmuuttokriittistä. Oli tärkeää turvata työväenluokan neuvotteluasema työmarkkinoilla estämällä työvoiman ulkopuolinen tarjonta. Nykyään kukaan ei enää pyri rajoittamaan työvoiman tarjontaa millään tavoin. Nykyään yhteiskunnan tukijärjestelmä mahdollistaa äärettömän työvoiman tarjonnan. 

Nyt kun työvoiman tarjonta on karannut taivaisiin, ja sen seurauksena ovat syntyneet halpatyömarkkinat jotka ovat käytännössä puhdasta riistoa, niin omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei enää tunnusteta olemassaolevaksi koska sen alapuolella on vielä riistetympi ryhmä. Syntyperäinen työväenluokka on syrjäytynyt, ja sen alapuolelle ilmestynyt maahanmuuttajien alaluokka riistetty. Maahanmuuton myötä syntyperäinen työväenluokka katoaa sumuun, pois lavalta, varjoihin. Se on yhä olemassa, mutta sitä ei enää nähdä eikä tunnusteta, koska se ei aja wolttimopoa.

Koulutetun luokan myötätunnon suuntautuessa riistettyihin maahanmuuttajiin eikä syrjäytyneeseen syntyperäiseen työväenluokkaan on vaikea nähdä oman syntyperäisen työväenluokan uutta voimaantumista, edes kiinnostuksessa sivistykseen. Luokkanousun kokeneita epäillään epäautenttiseksi heidän kirjoittaessaan työväenluokasta, mutta myös omaa syntyperäistä työväenluokkaa pidetään nykyään epäautenttisena, aivan kuten myös keskiluokkaisen lapsuuden elänyttä pidetään epäautenttisena leipäjonossa sekä sosiaalivirastossa.  Todennäköisyys sille, että arabialainen wolttikuski kirjoittaa suomalaisen työväenromaanin, on taas aika pieni. 

 

 https://www.kaleva.fi/vanha-kaleva-tyottomyys-kasvoi-synkkiin-lukemiin-3/12472038