Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 6, sosiaaliturvaleikkaukset. (Editio 25.8.2026). Työttömiin sekä köyhiin kohdistuvista sosiaaliturvan leikkauksista julkaisee valtamedia juttuja tasaisin väliajoin, mutta näkökulma on hyvin fiskaalinen ja yksilöön keskittyvä, häntä irrallaan yhteisöstä tarkasteleva. Puhutaan vain rahasta, ohittaen leikkausten sosiologiset seuraukset jotka ovat usein merkittävämpiä kuin raha. 

Kirjoitetaan kyllä että leikkaukset aiheuttavat esimerkiksi masennusta, mutta tämän masennuksen syynä nähdään ainoastaan rahan menetys, ei yhteisön reaktiota rahan menettämisestä seuraavaan statuksen menetykseen yhteisön silmissä. Statuksen menettäminen stressaa yksilöä usein enemmän, kuin pelkkä rahan menettäminen. On aivan eri asia hukata viisikymppinen, kuin että lööpeissä lukee että sinun sosiaaliselta ryhmältäsi leikataan viisikymppinen.

Kun esimerkiksi työttömän sosiaaliturvaa leikataan ja indeksit pysyvät umpijäässä vuodesta toiseen, niin työtön menettää statustaan yhteisön silmissä jonain, jota valtio, yhteisö tukee. Ihmisten asenteet työtöntä kohtaan muuttuvat keskimäärin jyrkemmiksi, kun työttömän sosiaaliturvaa leikataan. Sosiaalisessa mediassa leikkauksen kohteena olevia kohtaan saatetaan olla empaattisia, mutta arjessa leikkausten kohteena oleva aistii häneen kohdistuvan halveksunnan kasvun. 

Monelle nykyisessä multikulttuurisessa yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajat aletaan nähdä varmempina sosiaalitukien saajina, kuin kantaväestön köyhät. Esimerkiksi vuokranantajien asenteissa korrelaatio on hyvin suora, kun valtio leikkaa sinun ryhmältäsi, niin statuksesi vuokranantajien silmissä laskee. Maahanmuuttajat alkavat mennä asukasvalinnassa edelle jatkuvasti, koska heidät mielletään varmemmiksi sosiaalitukien saajiksi, vaikka tosiasiassa näin ei aina edes olisi. Kyse on mielikuvista.

Sosiaaliturvassa on kyse myös siitä, missä arvossa valtio, yhteisö sinua pitää suhteessa muihin edunsaajaryhmiin. Köyhälle muutama menetetty kymppi toki kirpaisee, mutta suurin masennusta aiheuttava efekti on se kun naapurin katse on muuttunut kylmäksi, ja vuokranantajat ghostaavat. Sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät köyhiin kohdistuvaa ostrakismia, jonka näkisin primäärinä köyhän masennuksen syynä. 

Kaikki tämä moderni työttömiin kohdistuva kokoomuslainen social engineering, työpaikkojen pakkohaku, työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeus, pankkisalaisuuden riisuminen, jne, tähtää työttömän statuksen alentamiseen yhteisön silmissä. Työtön, köyhä aletaan samaistaa arjessa edunvalvonnassa olevaan, ja olen jo nähnyt vuokrailmoituksen jossa työttömän hakijan toivotaan olevan edunvalvonnassa. Tällaisella samanlaisella mekanismilla juutalaisvainot alkoivat Saksassa aikanaan. Valtio alkoi alentaa juutalaisten statusta eri tavoin, minkä yhteisö tulkitsi luvaksi syrjiä. Köyhän näkökulmasta sillä, onko hän rankaisevan sosiaalipolitiikan vaiko rankaisevan vankeinhoidon kohteena, on nopeasti vähän merkitystä, kun rankaisevuuden ilmapiiri on kaikkialla.

Tässä on kuitenkin teknisesti muun muassa sellainen ongelma, että edunvalvontapäätös edellyttää päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä. Edunvalvontaan ei pääse ilman eläkepäätöstä, oli kyse sitten työkyvyttömyyseläkkeestä tai vanhuuseläkkeestä. Samalla, kun nykyisen politiikan tavoite on tietoisesti lisätä työttömien ahdistusta sekä alentaa heidän statustaan yhteisön silmissä - mikä ei suinkaan paranna heidän asemaansa työmarkkinoillakaan vaan aivan päinvastoin - huolestuu media siitä että köyhien masentuneisuus on lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan seuraukset siirtyvät pumpulisesti yksilöön. 

Avain työttömien työllistämiseen on ennen kaikkea heidän statuksensa korottaminen yhteisön silmissä. Tämä ei välttämättä tarkoita pelkkää rahaa, keinoja on monia. Nykyinen politiikka pyrkii alentamaan työttömien statusta, toivoen samaan aikaan että työnantajat valitsisivat heidät, että työttömät menisivät töihin. Tämä on sosiologisesti ristiriitaista. Statuksen alentamista yhteisön silmissä kutsutaan kannustamiseksi, rangaistusta kutsutaan kannustamiseksi. Kuuluisa keppi tulee näkyväksi.

Työttömien statuksen alentamisella pyrkivät nykyiset puolueet lähinnä saamaan lisää ääniä omalta kannattajakunnaltaan. Kannattajakunnat tykkäävät, kun työttömien statusta alennetaan eri tavoin. Se hivelee keskiluokan protestanttista arvomaailmaa. Puolueet ovat toisin sanoen populistisia työttömien suhteen. Tässä on nähtävissä monta paradoksia yhtaikaisesti, jos asiaa tarkastellaan siitä näkökulmasta että työttömiä oikeasti haluttaisiin työllistää. Maahanmuuttajien statuksen alentamisen käyttämiseen ääniharavana suhtaudutaan torjuen, mutta työttömien suhteen näin voidaan toimia.