Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 6. Sosiaaliturvaleikkaukset. (Editio 30.8.2026). Työttömiin sekä köyhiin kohdistuvista sosiaaliturvan leikkauksista julkaisee valtamedia juttuja tasaisin väliajoin, mutta näkökulma on hyvin fiskaalinen ja yksilöön keskittyvä, häntä irrallaan yhteisöstä tarkasteleva. Puhutaan vain rahasta, ohittaen leikkausten sosiologiset seuraukset jotka ovat usein merkittävämpiä kuin raha. 

Kirjoitetaan kyllä että leikkaukset aiheuttavat esimerkiksi masennusta, mutta tämän masennuksen syynä nähdään ainoastaan rahan menetys, ei yhteisön reaktiota rahan menettämisestä seuraavaan statuksen menetykseen yhteisön silmissä. Statuksen menettäminen stressaa yksilöä usein enemmän, kuin pelkkä rahan menettäminen. On eri asia hukata viisikymppinen, kuin että lööpeissä lukee että sinun sosiaaliselta ryhmältäsi leikataan viisikymppinen.

Kun esimerkiksi työttömän sosiaaliturvaa leikataan ja indeksit pysyvät umpijäässä vuodesta toiseen, niin työtön menettää statustaan yhteisön silmissä jonain, jota valtio, yhteisö tukee. Ihmisten asenteet työtöntä kohtaan muuttuvat keskimäärin jyrkemmiksi, kun työttömän sosiaaliturvaa leikataan. Sosiaalisessa mediassa leikkauksen kohteena olevia kohtaan saatetaan olla empaattisia, mutta arjessa leikkausten kohteena oleva aistii häneen kohdistuvan halveksunnan kasvun. 

Monelle tällainen nykyisessä multikulttuurisessa yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajat aletaan nähdä varmempina sosiaalitukien saajina, kuin kantaväestön köyhät. Esimerkiksi vuokranantajien asenteissa korrelaatio on hyvin suora, kun valtio leikkaa sinun ryhmältäsi, niin statuksesi vuokranantajien silmissä laskee. Maahanmuuttajat alkavat mennä asukasvalinnassa edelle jatkuvasti, koska heidät mielletään varmemmiksi sosiaalitukien saajiksi, vaikka tosiasiassa näin ei aina edes olisi. Kyse on mielikuvista.

Sosiaaliturvassa on kyse myös siitä, missä arvossa valtio, yhteisö sinua pitää suhteessa muihin edunsaajaryhmiin. Köyhälle muutama menetetty kymppi toki kirpaisee, mutta suurin masennusta aiheuttava efekti on se kun naapurin katse on muuttunut kylmäksi, ja vuokranantajat ghostaavat. Sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät köyhiin kohdistuvaa ostrakismia, jonka näkisin primäärinä köyhän masennuksen syynä. 

Kaikki tämä moderni työttömiin kohdistuva kokoomuslainen social engineering, työpaikkojen pakkohaku, työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeus, pankkisalaisuuden riisuminen, kunnan sakkomaksu, jne, tähtää työttömän statuksen alentamiseen yhteisön silmissä. Työtön, köyhä aletaan samaistaa arjessa statukseltaan edunvalvonnassa olevaan. Yksilöön, jolla ei ole enää täysiä kansalaisoikeuksia, mutta silti yhä täysi vastuu toisin kuin edunvalvottavalla.

Edunvalvontapäätös edellyttää päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä. Edunvalvontaan ei pääse ilman eläkepäätöstä, oli kyse sitten työkyvyttömyyseläkkeestä tai vanhuuseläkkeestä. Samalla, kun nykyisen politiikan tavoite on tietoisesti lisätä työttömien ahdistusta sekä alentaa heidän statustaan yhteisön silmissä - mikä ei suinkaan paranna heidän asemaansa työmarkkinoillakaan vaan aivan päinvastoin - huolestuu media siitä että köyhien masentuneisuus on lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan seuraukset siirtyvät pumpulisesti yksilöön.

Tässä lyhyt listaus siitä, millä eri tavoin työttömien statusta on alennettu valtion taholta 90-luvun laman jälkeen. Olin itse työtön 90-lamassa, mikä tarjoaa hyvän vertailukohdan. Mikään näistä keinoista ei ollut käytössä 90-luvun lamassa:

- Toimeentulotuen leikkaus 40-50% jos työtön ei ilmoittaudu työnhakijaksi. 90-luvun lamassa maksimileikkaus oli 20%, mutta sitä ei käytännössä koskaan käytetty ja sen kesto oli kolme kuukautta. 2000-luvulla oli jonkin aikaa käytössä ns. ikuinen karenssi, eli työtön menetti oikeutensa työttömyysturvaan loppuiäkseen. Oli työttömiä, jotka elivät tämän seurauksena pelkällä toimeentulotuella pitkiä ajanjaksoja. Marinin hallitus purki ikuisen karenssin. Logiikka käännettiin ikään kuin täysin ympäri. Ennen pelkälle toimeentulotuelle passittamista loppuiäkseen käytettiin rangaistuksena, mutta nyt pelkällä toimeentulotuella elämisestä rangaistaan. 

- Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeus. Hylkäysprosentti on nykyään noin 80%, 90-luvun lamassa se oli 11% Lisäksi yli 55-vuotiaan oli mahdollista päästä työttömyyseläkkeelle, eli eläkeperusteena oli pitkäaikaistyöttömyys, ei terveys. Vuoteen 1996 saakka ns. eläkeputkeen saattoi päästä 52-vuotiaana.

- Työpaikkojen pakkohaku työttömyysturvan ehtona. 90-luvulla ennen internettiä tätä ei olisi pystynyt oikein mitenkään valvomaankaan. 90-luvun lamassa nyt ei ollut juuri paikkoja, mitä hakeakaan. 

- Pankkisalaisuuden riisuminen. Vuosituhannen vaihteen jälkeen toimeentulotuen saajilta alettiin vaatia tiliotteita, ja uuden hallituksen esityksen mukaan työtön menettäisi vuonna 2027 pankkisalaisuutensa sataprosenttisesti, eli Kelalla olisi suora näkymä työttömän tileihin. Työtön muuttuu käytännössä edunvalvonnassa olevaksi henkilöksi, mutta ilman edunvalvottavan eläkettä.

- Kunnalle määrätty sakkomaksu työttömästä. Kunnan rankaiseminen siitä että työttömiä on kunnassa kirjoilla, tekee työttömästä rikollisen retorisesti, mielikuvissa. Kunnan sakottaminen siitä että sen alueella asuu tiettyä ihmisryhmää, on yhteisölle kuin lupa halveksia tätä ryhmää.

- Kelan maksaman maksimivuokran ylityksen kielto. 90-luvun lamassa muutaman kympin ylityksestä vuokrassa ei välitetty, tärkeämmäksi nähtiin että työtön sai asunnon. Nykyinen ehdoton maksimivuokran ylityksen kielto yhdessä jäätyneen indeksin kanssa on johtanut siihen, että vuokrailmoituspalstat täyttyvät vuokrailmoituksista, joissa vuokrapyyntö on viisi euroa yli Kelan maksimin. Vuokrailmoitusten selaamisesta on tullut työttömälle toksinen eriarvoisuuden näyttämö. Ennen kun tukikoneisto jousti maksimivuokrassa, ei vuokrapyyntöä voinut käyttää työttömien halveksuntaan vuokrailmoituksissa. 

- Käteissäästöjen kieltäminen työttömältä. Toimeentulotukihakemuksessa on nykyään rastitettava kohta, jolla työtön antaa köyhyyslupauksen siitä ettei hänellä ole rahaa. Tällainen samaan aikaan kun media uutisoi taajaan että "jokaisella kansalaisella tulisi olla pieni taloudellinen puskuri käteistä kotonaan", on statusmielessä hyvin eriarvoistavaa. "Jokainen kansalainen" ei tarkoita enää työttömiä.

- Nollaverokortin kielto. 90-luvulla työttömyyskorvausta varten pystyi noutamaan verotoimistosta nollaverokortin, eikä siitä aiheutunut mätkyjä myöhemmin. Työttömät nostivat työttömyyskorvauksen verottomana, mikä joidenkin kohdalla poisti toimeentulotuen tarpeen kokonaan. Kyseisen nollaverokortin nimi oli  "työttömän verokortti". Itse löysin tämän 90-luvulla vasta saatuani vinkin.

- Asumistuen maksaminen suoraan vuokranantajalle. Vaikka tämän voi jostain näkökulmasta myös ymmärtää etenkin nuorten kohdalla nykyään, on kyseessä jälleen yksi toimi joka laskee työttömän statusta yhteisön silmissä. Jos yksilön ei anneta itse maksaa omia laskujaan, häneen aletaan suhtautua kuin edunvalvonnassa olevaan vajaaoikeuksiseen henkilöön. Syntyy sosiaalinen slippery slope, jonka päässä on keskitysleirin portti. 

Tämä on aikamoinen lista, vaikka tässä on vasta osa eri tavoista joilla valtio on työttömän statusta riisunut kolmessakymmenessä vuodessa. Työttömän status on valtion taholta suorastaan murskattu, mikä on vähentänyt heidän haluttavuuttaan asunnonvuokraus sekä työmarkkinoilla. Nuoremmat ottavat tietenkin nykytodellisuuden annettuna, koska heiltä puuttuu omakohtainen vertailukohta. 

Köyhän näkökulmasta sillä, onko hän rankaisevan sosiaalipolitiikan vaiko rankaisevan kriminaalipolitiikan kohteena, on nopeasti vähän merkitystä, kun rankaisevuuden ilmapiiri on kaikkialla. Työttömän joutuessa mahdollisesti vankilaan, eivät ilmapiiri ja asenteet häntä kohtaan muutu. Valtio haluaa, että työttömällä on tunne kuin hän olisi vankeudessa - tarkkailla ja rangaista.

Sosiaalipolitiikan ja kriminaalipolitiikan välinen raja hämärtyy mielikuvissa ja asennetasolla, hämärretään. Sen rinnalla kympin tai kahden menetys on sekundaarista yksilön mielenterveydelle. Media kuitenkin keskittyy vain siihen pariin, muutamaan kymppiin puhuessaan työttömän mielenterveydestä, unohtaen panopticonin työttömän, hänen statuksensa laskun rikollisten rinnalle tai jopa sen alle.

Avain työttömien työllistämiseen olisi ennen kaikkea heidän statuksensa korottaminen yhteisön silmissä. Tämä ei välttämättä tarkoita pelkkää rahaa, keinoja on monia. Nykyinen politiikka pyrkii alentamaan työttömien, matalasti koulutettujen statusta, toivoen samaan aikaan että työnantajat valitsisivat heidät, että työttömät menisivät töihin. Tämä on sosiologisesti ristiriitaista. Statuksen alentamista yhteisön silmissä kutsutaan kannustamiseksi. Ihmisyhteisöt eivät toimi niin, että ryhmästä kenen statusta lasketaan, tulisi yhteisön silmissä haluttavampi. 

Yhteisö suosii työtöntä jolla on hyvä asema, hyvä sosiaaliturva, jonka status yhteisössä on mahdollisimman lähellä töissäkäyvää. Kyse ei ole yksilön kannustamisesta, vaan yhteisön kannustamisesta. Yhteisö ratkaisee sen mikä ryhmä menestyy. Maahanmuuttopolitiikka toimii näin. Yhteisöä kannustetaan monin eri suggestiivisin tavoin hyväksymään maahanmuuttajat. 

Maahanmuuttajien statusta pyritään korottamaan eri keinoin, koska se nähdään keinona auttaa heitä menestymään. Kun kyseessä ovat työttömät, tällainen logiikka katoaa ja ratkaisuksi nähdään rangaistavuus sekä häpäisy statuksen riisumisen kautta. Yksi kasvavan maahanmuuttokriittisyyden moottoreista on kantaväestön työväenluokkaan kohdistuva oikeistolainen sosiaalipolitiikka, joka pyrkii syömään sekä säästämään kakun yhtaikaa. Nostamaan yhtä ryhmää, ja painaen toista ryhmää alas yhtaikaa. Porvarillinen eetos on yksinkertaisesti epäsopiva multikulttuurisen tavoitteen kanssa.

Työttömien statuksen alentamisella pyrkivät nykyiset puolueet lähinnä saamaan lisää ääniä omalta kannattajakunnaltaan. Kannattajakunnat tykkäävät, kun työttömien statusta alennetaan eri tavoin. Se hivelee keskiluokan protestanttista arvomaailmaa. Puolueet ovat toisin sanoen populistisia työttömien suhteen. Tässä on nähtävissä monta paradoksia yhtaikaisesti, jos asiaa tarkastellaan siitä näkökulmasta että työttömiä oikeasti haluttaisiin työllistää. Maahanmuuttajien statuksen alentamisen käyttämiseen ääniharavana suhtaudutaan torjuen, mutta työttömien suhteen näin voidaan toimia.

 

 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 5. (Editio 25.8.2026) Perusuomalaiset, keskiluokka ja media. Valtamedian korostunut into tarttua jokaiseen perussuomalaisen kansanedustajan huolimattomaan heittoon, on alkanut herättää minussa sekä epäilyä että kyllästymistä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi sosiologinen koira haudattuna. Yksittäisillä poliitikkojen heitoilla ei ole juuri sen suurempaa poliittista merkitystä suuremmassa kuvassa, mutta medialle ne tuntuvat olevan suuri asia. Havaitsen tässä tietynlaista epäjohdonmukaisuutta sekä pinnallisuutta. 

Suurin taustalla oleva median sekä keskiluokkaisten lukijoiden huoli tuntuu olevan, että perussuomalaisen poliitikon ulostulo miellyttäisi työväenluokkaisia äänestäjiä, ei sanottu rasismi sinänsä tai mitä ulostulot nyt koskevat milloinkin. Keskiluokka ei itsekään pidä maahanmuuttajista, vaikka julkisesti aivan muuta esittää koska maahanmuuton kannattaminen aina kun keskustelun vastapuoli on työväenluokkainen, on tärkeä keskiluokan voimaantumiskeino ja mahdollisuus erottautua työväenluokasta. Yksityisesti keskiluokka väistelee maahanmuuttajia sen minkä kykenee. 

Keskiluokka on keskimäärin maahanmuuttokriittistä sinänsä, mutta toisaalta tuntee mielihyvää siitä että maahanmuuton kasvun myötä oma syntyperäinen matalasti koulutettu työväenluokka joutuu yhä ahtaammalle. Lisäksi maahanmuuton kannattaminen on ollut keskiluokalle tapa tulla hyväksytyksi, kiivetä sosiaalisilla tikapuilla. Maahanmuuton kannattamisen edut sekä mielihyvä on voittanut keskiluokan näkökulmasta sen haitat. Nyt sitten maahanmuuton haittavaikutusten alkaessa olla yhä ilmeisempiä, keskiluokka on alkanut nähdä itsensä poliitikkojen uhrina. 

Taustalla on myös nykyinen amerikkalaislähtöinen identarismi, jossa viestinnän pääpaino laitetaan aina vastapuolen oletetulle ärsyyntymiselle, ei oman argumentaation analyyttisyydelle. Näin koko poliittisesta julkisesta diskurssista muodostuu sisällötöntä meteliä, jossa jokainen vain metsästää peukutuksia oletetulla vastapuolen ärsyyntymisellä, eikä tosiasiallisesti analysoi tai sano enää mitään merkityksellistä. 

Keskiluokan sekä median päähuoli on, että kuka tahansa poliitikko miellyttäisi ulostuloillaan matalasti koulutettua työväenluokkaa. Huoli rasismista näyttäytyy luokkaluonteisena elitisminä, kun hieman raaputetaan. Koulutettu keskiluokka näkee maahanmuuttokritiikin ensisijaisesti syntyperäiseen työväenluokkaan vetoamisena ja jotkin poliitikot saattavat jopa itsekin mieltää sen sellaiseksi, ja hyökkää aina välittömästi tuomitsemaan oletetun rasismin, vaikka oikeasti kyse on luokkaluonteisesta reaktiosta jota ei siksi uskalleta kutsua leimautumisen pelossa. 

Länsimaiset yhteiskunnat tuhoutuvat hiljalleen maahanmuuton alle, koska tapahtumien luokkaluonnetta ei enää tunnisteta eikä tunnusteta. Luokaton liberaali utopia on sosiologisesti sokea. Yhdentyyppinen, perinteinen yhteiskunnan ymmärtämisen tapa on amputoitu kokonaan yhteiskunnallisesta keskustelusta nykyisessä luokattoman yhteiskunnan illuusiossa, jolloin asiat alkavat vain tapahtua hämmentävästi ja yhteiskunnan kehityksen suunta vaikuttaa järjettömältä, hullulta, vailla selkeää syytä. Yhteiskunnallisen ymmärryksensä sammuttaneet ihmiset hokevat "eihän tässä ole mitään järkeä", koska omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei haluta nähdä uhriasemassa.

70-luvulla vasemmisto vastusti maahanmuuttoa, sillä se uhkasi työväenluokan neuvotteluvaltaa työmarkkinoilla. Maahanmuutto nähtiin työväenluokkaa uhkaavana yleisesti. 90-luvun lamassa tämä näkökulma katosi puolueiden agendalta kuin tuhka tuuleen, kun rajan takana ei enää ollut Neuvostoliittoa ja syntyi tämä nykyinen sosiologinen ja poliittinen amneesia. Luokaton yhteiskunta on yhteiskunta, joka ymmärtää vain viattoman keskiluokkaisuuden eikä enää yhteiskunnassa jyllääviä ristiriitaisia voimia, koska epäanalyyttisyys on yksi keskiluokkaisuuden keskeisistä tunnustuksista. Olemalla kriittinen keskiluokkaisuuden suhteen astuu sen ulkopuolelle.

Keskiluokkaisuuden ulkopuolelle jäävillä ei ole enää nimeä eikä identiteettiä, he ovat vain villejä linnanmuurien ulkopuolella, globaaleja nomadeja leiritulilla sillan alla. Sitä, että eri yhteiskuntaluokat halveksuvat usein toisiaan, emme tunne pystyvän enää käsittelemään. Koulutustason jatkuvan nousun myötä uudeksi pilkkasanaksi on myös muodostunut "kouluttamattomuus", josta Kekkosen päivinä ei voinut haukkua ketään kun 90% työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Tuohon aikaan pilkattiin koulutettuja ihmisiä, jollainen kuulostaa tänä päivänä uskomattomalta. Maisteri oli "herra", millä sanalla oli tuolloin vahva negatiivinen konnotaatio. Hesarissa oli hyvä lukijan kommentti eilen teemaan liittyen:

 

 

Jos poliitikon työväenluokkaa miellyttävää ulostuloa ei voida kutsua rasistiseksi mitenkään, se nimetään populistiseksi. Populismin näyttäytyessä nykyään synonyymina työväenluokan miellyttämiselle. Tällainen suuri huoli siitä, että joku poliitikko puhuttelisi työväenluokkaa tavallla tai toisella, lienee suoraa seurausta koulutustason jatkuvasta noususta ja sen muuttumisesta yhä enemmän identaariseksi koulutusinflaation kiihtyessä nyt jo myös tekoälyn vauhdittamana.

Perussuomalainen puolue taas on ajautunut eräänlaiseen poliittisen viestinnän umpikujaan pyrkimyksessään haalia uusia äänestäjiä ainoastaan oikealta. Puolueella ei ole enää muita keinojakaan vedota työväenluokkaisiin äänestäjiin, kuin maahanmuuttokritiikki, koska se on nykyään asemoinut itsensä tiukasti ammattiliittovastaisuuteen ja pyrkii yhä enemmän vetoamaan talousoikeistolaisiin äänestäjiin. Syvä lähes hermeettinen huoli on valtakunnassa, etteivät poliitikot vetoa lausunnoillaan millään tavoin matalasti koulutettuun työväenluokkaan. Tällaista voisi kutsua vaikkapa koulutetun keskiluokan äärioikeistolaisuudeksi, kun termi on nykyään niin populaari niin käytetään sitä nyt sitten tässä. 

Matalasti koulutettu syntyperäinen työväenluokka ei saa nykyään voimaantua poliittisesti millään tavoin poliittisesti, ettei siitä muodostu kilpailijaa maahanmuuttajien riistetylle alaluokalle, ja etenkin ettei syntyperäinen työväenluokka vain missään nimessä tartuta luokkahenkeä maahanmuuttajiin, tai istu ja pala - vasemmistoon. Syntyperäiseltä työväenluokalta on vietävä mahdollisuus osallistua demokratiaan, että maahanmuuttajien riisto ei häiriinny ja saa rauhassa kasvaa. Tällainen poliittinen näköala on hurja Kekkosen Suomessa kasvaneelle tarkkailijalle. Koulutettu keskiluokka riehuu voimansa tunnossa kuin pellossa sosiaalisesti sekä poliittisesti, ollen todellisuudessa tyytyväinen äänestysprosentin laskusta.

Kunhan syntyperäinen työväenluokka vain saadaan pidettyä pois pelistä poliittisesti, niin ei väliä vaikka demokratia kuolee. Tämä on nykyinen ajan henki. Koulutetulla keskiluokalla on nykyään aivan liikaa poliittista sekä sosiaalista valtaa. Taloudellisesti sillä ei enää mene kovinkaan hyvin, enkä uskalla ennustaa mitä tapahtuu kun sillä tekoälyn kasvun myötä tulee menemään yhä vain huonommin. Keskiluokkaisuudesta sekä kouluttautumisesta muodostunee puhtaasti identaarista, vailla minkäänlaisia taloudellisia perusteita, vaikea sanoa.