Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 4. Keskiluokka ja segregaatio. (Editio 31.7.2026). Hiljalleen herännyt keskustelu Itä-Helsingin segregaatiosta toimi innoituksena tälle kirjoitukselle. Olen kasvanut 1970-luvun Itä-Helsingissä. Muutimme Roihuvuoreen Tulisuontielle, kun olin nelivuotias.
J.Karjalainen asui sadan metrin päässä Prinssintiellä, ja Pave Maijanen koulumatkani varrella Vuorenpeikontiellä. Roihuvuori oli hiljainen ja uinuva nukkumalähiö. Metroa ei ollut, Stadiin oli pitkä köröttely bussilla. Vuorenpeikontien kerrostalot olivat Elannon työntekijöiden työsuhdeasuntoja. Koko vuorenhuippu oli työväenluokkaa.
Maahanmuutosta on keskusteltu jo pitkään, monissa eri tyylilajeissa. Pitkään siitä ei edes saanut keskustella, keskustelu oli pitkälti maanalaista. Maahanmuutosta keskustelu leimasi henkilön työväenluokkaiseksi, mikä on koulutetusta keskiluokkaisesta henkilöstä pahin häpeäleima, minkä ihminen voi saada. Oma keskiluokkaisuus vahvistettiin sanomalla, ettei maahanmuutosta ollut tarvetta keskustella. Tällä vuosikymmenellä maahanmuutosta on hiljalleen alettu keskustella julkisuudessa, mutta pääongelmia kierretään kuin kissa kuumaa puuroa työväenluokkaiseksi leimautumisen pelossa.
Maahanmuuton kannatuksen luokkaluonne, sekä sen yhteys koulutustason jatkuvaan nousuun ei nouse pöydälle. Maahanmuuton kiihkeä kannatus lähimenneisyydessä on ollut luokkasotaa, jossa koulutettu keskiluokka on halunnut nöyryyttää poliittisesti syntyperäistä työväenluokkaa. Maahanmuuttajat ovat tässä prosessissa ainoastaan välineitä, melkein voi jopa sanoa että uhreja. Heitä on haluttu käyttää luokkavihan välineinä, mutta omia lapsia ei haluta heidän kanssaan samaan kouluun.
Ymmärsin tämän mekanismin kun minulta alettiin 2000-luvulla kysellä, että "eikö sinua vituta duunarina, kun maahanmuuttajat tulevat tänne?". No kyllähän se vitutti, lähinnä siitä syystä että tarkoituksena oli syrjäyttää syntyperäinen työväenluokka. Maahanmuuton fanaattisen kannatuksen luokkaluonne herätti vastenmielisyyttä. Siinä oli revanssin makua Kekkosen ajan jälkeen. Vahvan kulttuurisen sekä poliittisen vallan omanneelle työväenluokalle haluttiin nyt näyttää kaapin paikka jälleen joka taholta maahanmuuton avulla. Kaikki halusivat hävittää työväenluokkaisuuden.
En varsinaisesti ole koskaan mieltänyt itseäni duunariksi koska olen keskiluokkaisesta perheestä, mutta ajoin silloin taksia jonkin aikaa. Ymmärsin, että kannattajien ihanneyhteiskunta olisi suunnilleen sellainen, jossa maahanmuuttajien riistetty alaluokka palvelisi koulutettua keskiluokkaa, eikä syntyperäistä työväenluokkaa olisi olemassa enää ollenkaan sosiaalisena ja poliittisena ryhmänä. En halunnut sellaista yhteiskuntaa. Sellaista kokeiltiin jo Yhdysvaltojen etelävaltioissa kauan sitten.
Nyt vuonna 2026 tämän luokkavihan hedelmät alkavat olla kypsiä poimittaviksi. Koulutettu keskiluokka on identaarisista syistä kannattanut maahanmuuttoa fanaattisesti, ja on nyt alkanut vaatia poliitikkoja maksamaan laskun. Jopa jotkut poliitikot itse tarjoavat keskiluokalle nyt populistisesti synninpäästöä, "koulushoppailu on ymmärrettävää, koska tämä ei johtunut teistä".
Kollektiivisen joukkomielen, ajan hengen vaatiminen vastuuseen on aina vaikeaa. Vastuuttaa ihmisiä siitä, että he ovat vain halunneet olla samaa mieltä kuin suuri enemmistö, tullakseen hyväksytyiksi ja kyetäkseen etenemään urillaan, tullakseen keskiluokkaisiksi. Keskiluokkaiseksi tullaan signaloimalla, että ajattelee oikein, keskiluokkaisesti. Keskiluokkaisuus on eräänlainen mielipidekurin harjoitus.
Sekä oikeisto että vasemmisto ovat syvässä kiitollisuudenvelassa keskiluokalle maahanmuuton kannattamisesta käytettyään kukin poliittisesti hyväksi koulutetun keskiluokan inhoa syntyperäistä työväenluokkaa kohtaan omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen, ja sallivat keskiluokan lapsien välttää maahanmuuttajakouluja nyt ilman syytöksiä rasismista. Jos työväenluokkainen henkilö välttelee tiettyjä työpaikkoja tai taloyhtiöitä niiden suuren maahanmuuttajamäärän tähden, niin siihen ei suhtaudu ollenkaan yhtä sympaattisesti.
Poliitikkojen vastuu rajautuu siihen, mitä asioita kannattamalla ihmisten on mahdollista todistaa olevansa oikeamielisiä kulloisessakin ajan hengessä. Nyt sitten alamme olla tilanteessa, jossa keskiluokka ei halua lapsiaan maahanmuuttajakouluihin, ja sitä ymmärretään sympaattisesti. Jostain näkökulmasta sitä voikin ymmärtää, mutta ongelma on siinä ettei keskiluokka ole uhri. Ymmärtäminen vaatisi ikään kuin keskiluokan näkemisen uhrina.
Noin 85% äänestäjistä kannatti maahanmuuttoa. Olen nähnyt tämän ennenkin. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kommunisteja ei tahtonut löytää enää mistään. Suuri sosialismia myötäilevä massa katosi kuin tuhka tuuleen. Kyllä, tiedän. Eivät hekään "oikeasti" olleet sitä mieltä, he halusivat vain olla hyväksyttyjä, päästä tikapuilla ylöspäin. Entiset työpaikan vasemmistojyrät hokivat kuin papukaijat, "en oo minä koskaan ollu sitä mieltä!" Miten tuomita, syyllistää ihminen siitä, että hän haluaa olla hyväksytty ja menestyä? Jonkinlainen mekanismi tähän täytyisi olla, jokin muu kuin kommunismi.
1970-luvun vasemmistoboomilla oli myös kääntöpuolensa. Harvat oikeistolaiset arvokonservatiivit olivat kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla tiettyihin työpaikkoihin. Näin oma isäni sai yhden työpaikoistaan. Häntä pidettiin "hyvänä miehenä", tarkoitti siis että hän oli oikeistolainen arvokonservatiivi. Pomot olivat tuolloin sodan käyneitä miehiä. Maahanmuuttokriikoilla en näe 2000-luvulla olleen edes tämän kaltaista rajoitettua kysyntää. Yksimielisyys oli totaalista, eivätkä pomot enää olleet sodan käyneitä miehiä. Nyt tämä murskaava enemmistö alkaa sitten nähdä itsensä poliitikkojen uhrina. Massa pääsee aina kuin koira veräjästä.
Koulutustason jatkuva nousu on myös muuttanut yhteiskunnan dynamiikkaa paljon, joka on osasyy nykyiseen tilanteeseen. Korkean koulutustason yhteiskunnassa keskiluokkaisuus on status quo, kuin ilmaa jota hengitetään. Sen ulkopuolella ei tunnisteta enää mitään, mitä tulisi kuunnella. Keskiluokkaisuudesta tulee normaaliuden synonyymi, siihen ei enää kohdistu objektiivista katsetta mistään suunnasta, se saa elää kuin kaikkivaltias. Tällaisessa yhteiskunnassa mikä tahansa ongelmallinen aate tai ideologia saa helposti fanaattisen kannatuksen, kun keskiluokka ottaa sen sosiaalisen kiipijyyden sekä henkilökohtaisen menestymisen palvelukseen lukematta etikettiä, paitsi käytösetiketin.
Kävin muutaman vuoden peruskoulua Yliskylän ala sekä ylä-asteella, ja sosiopoliittiset erot olivat tuolloin suurempia Laajasalossa, kuin nykyään, sanoisin. Peruskoulu oli silloin aivan uusi asia, juuri aloittanut Helsingissä. Jollaksen porvarien sekä lähitalojen kommunistien pennut samalla luokalla. Monien vanhemmat vihasivat uutta peruskoulujärjestelmää, se oli tuon ajan suuri sosiaalinen experimentti ilman maahanmuuttajia. Asuimme Rudolfintiellä lähellä Tahvonlahden koulua, mutta Helsinki oli vetänyt koulurajan niin että kaikkien rudikalaisten täytyi käydä koulussa Yliskylässä. Metsän läpi Tahvonlahden koululle oli noin 300m, Yliskylän koululle 1700 metriä.
Kommunistien lapset olivat vahvasti työväenluokkaisia ja osasivat Marxinsa ja kävivät pioneerileireillä, heidän kotonaan soi Agit Prop. He elivät täysin erilaisessa poliittisessa todellisuudessa kuin porvarien lapset. Tällaista ei ole enää nykyään, kun työväenluokkainen identiteetti on käytännössä kadonnut. Helsingin Sanomat ei olisi tuolloin voinut uutisoida kasuaalisti, että "Itä-Helsingillä menee huonosti, koska sinne ei saada keskiluokkaisia omistusasujia". Tuollainen otsikointi olisi ollut täysin pöyristyttävää siinä ajassa, julkeaa pilkkaa. Keskiluokan kulttuurinen, poliittinen sekä sosiaalinen valta on nykyään niin totaalista, ettei kukaan enää pahastu.
