Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. (kommentti)
Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston aamun tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kirjoittajan elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Molemmat muutimme Kallioon kevätkesällä 1996. Oma aktiivisin muusikonurani oli siinä vaiheessa jo ohi, Kimmon vasta alussa. Olin soitellut ja keikkaillut bändeissä 1988-1995. Muutin Kallioon periaatteella, että nyt jotain muuta kuin soittamista vaihteeksi, ja aloin ajaa taksia. Asuin Neljännellä Linjalla, kulman takana Kirstinkadusta.
Kun tämä 90-luvun lamavuosina voimaa kerännyt uusien bändien aalto, HIM, Nightwish, COB, Egotrippi, Ultra Bra, jne, alkoin nousta julkisuuteen 1996 niin minulla oli jo plegut sannassa. Kuuluin soittajana edelliseen, Neljän Ruusun, Kingston Wallin, Kolmannen Naisen, jne, aaltoon.
Sekoilimme kirjoittajan kanssa molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan. Minulla ei ollut asuntoa, mutta se järjestyi parissa viikossa.
Kirjassa on hyvää pohdintaa taiteilijamyytistä ja taiteen hinnasta. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. Ajatkin ovat muuttuneet, sukupolvet. Nykysukupolven herkkyys ja tunteiden korostaminen sosiaalisissa suhteissa oli meille X-polvisille ehkä vähän vierasta. Olimme enemmän tulosorientoituneita.
Rockbändissä muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Näin me operoimme. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.
Itse viihdyin enemmän rivimiehenä, kuin bändiliiderinä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja kaikkien energiat laskevat. On säilytettävä auktoriteetti, joka perustuu pitkälti siihen että sinulla on hyvää materiaalia tarjottavaksi koko ajan, ja taiteellinen visiosi on kiinnostava.
Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole hyvä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat psyyken nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.
Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Taiteilija kokonaistaideteoksena. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, keskiluokkaisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. Täydellinen irtiotto porvarillisesta identiteetistä.
Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta kokonaan oikein koskaan. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyy monissa nykysukupolven laulajissa ja soittajissa.
Moni suhtautuu laulamiseen terapiana, taiteen päämääränä nähdään että se palvelee itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä oma itse taidetta mitä tahansa se sitten sinulle maksaakin. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea.
Oma Top 5-listani Himin kappaleista:
1. Funeral of Hearts - maailmanluokan klassikko biisinä.
2. Your Sweet 666 - loistavaa rock'n'rollia, etenkin esitys Jyrkissä.
3. Wicked Game - 1995-demoversio on todella kovaa laulamista
4. Killing Loneliness - biisissä on jotain ajatonta, onnistuneet soundit
5. The Kiss of Dawn - jännä, monipolvinen biisi. Hyvä riffi.
