Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. 

Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston päivän tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kimmon elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Sekoilimme molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan.

Kirjassa on pohdintaa, jota olen joskus myös itse kelaillut. Olen ollut bändin johtaja, sekä rivimies. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. 

Muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.

Itse viihdyin enemmän rivimiehenä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja soiton energia lamaantuu. On säilytettävä auktoriteetti. 

Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole ihan optimi. Kusipäisyys alkaa syntyä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat mielialan nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi kukaan enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.

Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. 

Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyi, kun itse koelaulatin muutama vuosi sitten kymmeniä laulajia. 

Moni suhtautui laulamiseen terapiana, taiteen päämäärä oli palvella itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä itsen taidetta whatever it takes from you. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea.

Success is the best revenge.