Daniil Kozlov - Ryssä.
Tämä kirja on sosiologisesti uraauurtava. Se käsittelee suomalaisten suomenvenäläisiä kohtaan tunteman halveksunnan renesanssia. Tällaisia kuvauksia ei voi montaa vielä ollakaan, sillä ilmiö on niin uusi noustuaan haudasta pitkän ajan jälkeen. Tämän blogin kirjoittajalla on ilmiöstä omakohtaista kokemusta, vaikka hän onkin Suomessa syntynyt kantasuomalainen, jonka isoisät sekä isoäidit olivat myös kantasuomalaisia.
En tässä avaa sen enempää, miten tuo omakohtainen kokemus syntyi mutta monet kirjassa kuvatut tilanteet ovat tuttuja. Etenkin paranoidisuus. Viime vuosinahan pelkkä typo, kirjoitusvirhe on riittänyt epäilykseen ryssyydestä. Kirjan ryssän tilalle voisi vaihtaa myös pitkäaikaistyöttömän. Sama vainoharhaisuuden kokemus sekä työttömien kohtelu sekä heistä puhuminen alkaa nykyajassa jo muistuttaa paljon venäläisistä puhumista mediassa sekä yleisesti.
Daniilin kokemus on ollut karu, mutta hänen ikänsä pehmensi sitä kuitenkin jonkin verran. Tarkoitan tällä sitä, että hän syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Daniil ei omakohtaisesti kokenut Kekkosen Suomea, jossa kaikki oli toisin mitä asenteeseen Venäjää sekä venäläisiä kohtaan tulee. Daniil säästyi repivän ristiriidan kokemukselta Kekkosen Suomen ja nykyajan välillä.
Allekirjoittanut aloitti peruskoulunsa Roihuvuoressa 1978. Ensimmäisellä musiikkitunnilla laulettiin Suuri ja Mahtava, se oli uuden peruskoulun musiikkikirjan ensmmäinen laulu. Peruskoulukin oli aivan uusi. Opetushallituksen johtaja Erkki Aho ehdotti peruskouluihin pakollista venäjän kieltä. Tämä oli se ajan henki, missä kasvoin, ja luulin virheellisesti että tämä oli se suomalainen todellisuus sekä arvot jotka minunkin kuului oppia.
Venäläisen taustan synnyttämään vainoharhaisuuden kokemukseen on internet antanut aivan uuden ulottuvuuden. Internetissä huhu saavuttaa laajat joukot nopeasti. Kekkosen Suomi oli paljon armollisempi maa tässä mielessä. Jos joku ei pitänyt sinusta, hänen keinonsa levittää ikäviä huhuja sinusta olivat hyvin rajalliset. Informaatiopiiri käsitti pari läheistä kaveria, ja siinä se. Saatoit kirjoittaa jopa sanomalehteen hyvinkin kriittisen jutun omalla nimelläsi.
Lehti oli seuraavana päivänä torilla kalankääreinä, eikä kukaan enää muistanut juttuasi, se ei ollut kaivettavissa enää oikein mistään. Hyvin harva jaksoi varata ajan kansalliseen mikrofilmiarkistoon tutkiakseen vanhoja lehtiä. Kekkosen Suomessa internetin mainerekisteri ei seurannut yksilöä kaikkialle. Kukaan ei voinut googlata sinua. Internet on myös synnyttänyt omanlaisensa vainoharhaisuuden ilmapiirin. Nykyään kohdattuasi ihmisen et tiedä, muodostaako hän kuvasi sinusta siinä hetkessä, vaiko sen perusteella mitä on googlannut sinusta tai onkinut jostain pimeän somen huhupalstoilta.
Ryssäviha tuntuu olevan suomalaisille niin syvä tunne nykyään, että valtamedian on ollut helppo viedä kansaa haluttuun suuntaan poliittisesti kuin litran mittaa. Suomalainen ei osaa olla yhtään objektiivinen itseään kohtaan kun hän tuntee ryssävihaa, hän ei osaa nähdä, käyttääkö jokin taho hänen tunnettaan hyväkseen poliittisesti tai muuten. Ryssäviha on objektiivisen katseen ulottumattomissa, se ei näe itseensä, itseään. Myös Suojelupoliisin entinen työntekijä kirjoittaa tästä uudessa kirjassaan, josta Yle julkaisi jutun tänään. Suomalaisilla on tapa syyttää aina auktoriteetteja kun jokin menee pieleen, vaikka pääsääntöisesti poliitikot tai media ei sano tai julkaise mitään mistä oma äänestäjäkunta tai lukijakunta ei pidä.
Median tavoite on myydä lehtiä ja poliitikon tavoite on myydä itsensä. He sanovat ja kirjoittavat sitä, mistä kansa pitää kussakin ajan hengessä. Kokoomus solvaa työttömiä koska sen äänestäjät pitävät siitä, media haukkuu Venäjää monotoonisesti koska niin lehtiä myydään, haukuttu taksiuudistus tehtiin koska kansa halusi sitä silloin. Kansa on ympäriinsä ryntäilevä päätön lauma kanoja, joka unohtaa aina nopeasti eilisen kotkotuksensa, kun oli niin mukavaa jälleen kerran reagoida lauman mukana. Ei Hitlerkään tyhjästä antisemitismiään keksinyt. Hän omaksui sen 1920-luvun saksalaisesta mediasta, jossa se oli yhtä tavallista kuin Venäjän haukkuminen nykyään. 1920-luvun saksalaiset lehdet ovat täynnä pilapiirroksia juutalaisista.
Kekkosen Suomessa tämä kirja olisi nähty aivan absurdina, jos se aika olisi nähnyt tulevaisuuteen. 1930-luvun henkeen palaaminen olisi tuolloin tuntunut hulluudelta. Jos joku puhui linja-autossa venäjää, hänestä oltiin positiivisesti kiinnostuneita. Hän sai kutsuja kylään. Venäläinen tausta koulussa tuolloin olisi tehnyt ihmisen koskemattomaksi Helsingissä, ei ehkä Etelä-Pohjanmaalla. Vaikka joku ei olisi tyypistä pitänytkään, hän ei silti halunnut haastaa zeitgeistia kuten sitä ei ole haluttu haastaa nytkään. Ihminen haluaa olla hyväksytty. Venäläisiä vihaavat olivat silloin samassa asemassa sosiaalisesti, kuin venäläisiä kunnioittavat ovat nyt. Saivat olla mitä mieltä olivat, kunhan pitivät omana tietonaan.
Tuon ajan lapsena kuvani suomalaisuudesta meni jollain tavoin rikki nykyajassa. Vaikka aika jälleen muuttuisi ja senhän se jälleen varmasti tekee ja siitä voi nähdä merkkejäkin jo, minusta tuskin enää tulee täysin ehjää. Suolakurkkujakin saa kaupoista jälleen, ja ihmiset uskaltavat jälleen jopa myöntää syövänsä niitä. Minusta tuntuu nyt kuin lapsuuteni olisi ollut valhe. Ihmiset eivät oikeasti olleet sellaisia.
He olivat kohteliaita sekä korrekteja, mutta oikeasti toisenlaisia. Heillä oli sisällään peto, jonka he pitivät ainakin lapsilta piilossa. Nyt näen ihmisissä enää vain sen pedon. Mikään rauhanpiippu ei enää palauta lapsuuteni viattomuutta. Tältä ehkä tuntui ihmisistä Toisen Maailmansodan jälkeen. Meille lapsille se illuusio, näytelmä, kuitenkin tarjoiltiin ainoana totuutena ja todellisuutena. Me ostimme sen täysin. Vanhempasi, opettajasi, sukulaisesi saattoi vihata venäläisiä, mutta hän oli täysin hiljaa siitä sinun läsnäollessasi ja syntyi valheellinen illuusio. Tuo illuusio on kuitenkin kaikki mitä minulla on. Se on minun Suomeni.
