Hanoin hoodeilla: lyhyt ja vaatimaton rock'n'roll-tarina vuodelta 1994

Pieni ja vaatimaton kertomus ilman suurta tähteyttä. Tämä tarina ei kerro Hanoi Rocksista, kuin muutamana viittauksena. Luettuani Juska Salmisen kirjan Valon varjossa, sain idean kirjoittaa osan omasta tarinastani joka toki kalpenee 6-0 Juskan tähtitripin rinnalla. Kuvassa Andy McCoy Herttoniemen vanhan kansakoulun pihassa 1981. Hanoi Rocks perustettiin siellä. Me asuimme silloin Laajasalossa, sillan toisella puolella. 

Kuvan taka-alalla näkyy puuaita. Sen takaa kulki pyörätie, ja kulkee yhä. Poljin siitä kymmenvuotiaana nassikkana viikoittain Herttoniemeen keräämään tarroja, joka oli yleinen harrastus silloin. En koskaan kääntänyt päätä, vilkuillut koululle päin. Koululla sijaitsi Pelle Miljoonan treenikämppä. Andy oli Vuosaaresta, Pieneltä Villasaarentieltä.

Kerron nyt tarinasta vain pienen osan, vuoden 1994. Sitä ennen ja sen jälkeen oli monia bändejä ja kaikenlaista toimintaa, mutta kuvaan nyt lyhyttä aikaani eräässä helsinkiläisessä glamrockbändissä. Elettiin syksyä 1993 ja minä asuin Joensuun Karsikossa Karsikonkatu 10 kaupungin isossa yksiössä, jonka vuokra oli 1100mk. Olen asunut Joensuussa kahdeksassa eri osoitteessa.

Minulla oli ollut Joensuussa oma punkbändi, jonka kanssa olimme keikkailleet mm. Ilosaarirockin sivulavalla perjantaina. Tai no, punk ja punk, muistaakseni Ilkka Alanko kutsui kyseistä musiikkityyliä "karelian souliksi", tarkoittaen silloista Neljän Ruusun linjaa. Se on hyvä kuvaus, sellaista Hassisen Kone-kamaa. 

 Yhdessä vaiheessa aloin kyllästyä bändiin, ja päätimme kokeilla erillistä laulajaa. Treenit menivät hyvin ja teimme mielestäni pari hyvää biisiä, mutta treenit menivät ilmeisesti liiankin hyvin, sillä bändi oli niiden jälkeen salaa sopinut erottavansa minut, bändin perustajan, joka siis teki ne uudet biisitkin. Ilmeisesti uuden laulajan vaatimuksesta. Ilkeä homma. No, treenikämppä oli minun nimissäni, minä maksoin vuokran. 

Kun tajusin suunnitelman, niin käskin jätkiä hakemaan sieltä kamansa helvettiin. Siinä meni monta kaverisuhdetta paskaksi puolin ja toisin, mutta sellaista rokkenroll on. Soolokitaristimme olin löytänyt lastenkodista. Hänellä ei ollut lapsuudenkotia. Hän oli myös luokkakaverini ammattikoulusta.

Yhtenä pimeäni syysiltana kotonani selasin Soundia, sen bändipalstaa. Oli 90-laman syvin vaihe meneillään, tunnelmat maassa olivat pohjamudissa. Tulevaisuus vaikutti toivottomalta, sitä ei ollut. Aloin miettiä, että mitä helvettiä tein joensuulaisessa lähiössä? Olin homehtumassa sinne, mikään ei edennyt bändin hajottua minnekään, eikä muutenkaan. Kaikella kunnioituksella silti, Joensuu oli ollut minulle hyvä, vaikka viimeisimmän bändini kanssa nyt kävikin niin kuin kävi. 

Ajatukseen vaikutti myös se, että olin paljasjalkainen stadilainen. Olin päätynyt Joensuuhun opiskelun kautta. Soundilehden bändipalstalla helsinkiläinen glamrockyhtye etsi kitaristia. Bändi vaikutti todella glamilta, liian glamilta minulle. Olin toki ollut Mötley Crue-fani, nähnyt heidät livenäkin 80-luvulla, ja Hanoi-fani totta mooses, mutta oma tyylini sekä soittoni oli enemmän maanläheistä Keith Richards-stailia. Vastasin ilmoitukseen. Sain kutsun tulla koesoittoon Helsingin Kruununhakaan, jossa treenis oli.

Sitten tein jotain täysin sekopäistä. Sanoin irti asuntoni. Kaupungin halvan vuokra-asunnon suht lähellä keskustaa. Minulla ei ollut asuntoa minne muuttaa, mutta irtisanoin silti. Olin menossa koesoittoon, rock'n'roll! Ratkaisuun vaikutti osaltaan 90-laman toivottomuus, sekä halu päästä takaisin Stadiin. Soitin muuttofirmaan, ja varasin pakukuskin muuttooni...siis koesoittoon. 

Desperate times need desperate measures. Puhelinkopissa kolikkopuhelimella sovitun koesoittopäivän aamuna pakkasimme Karsikossa pakuun soittokamani. Marshallin kaappeja, kitaroita, jne. Vähät huonekaluni jätin asuntoon. Sitten pakun nokka kohden Helsinkiä. Sosiaalivirasto oli onnellinen päästyään eroon yhdestä työttömästä, ja maksoi pakun laskun. En muista matkasta paljoa. Kuski kyseli "siis minne sinä olet niin kuin muuttamassa?". Joo joo, sanoin.

Pitkän matkan jälkeen saavuimme pakulla Kruununhaan treenikämpän pihalle, kerrostalon sisäpihalle pitkää jyrkkää luiskaa pitkin. Meritullinkatu 11 D. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että tiloissa oli toiminut 1960-luvulla Hondan maahantuoja Otto Brandt. Prätkäfanina oli pakko lisätä. Bändin jätkät olivat kämpän ovella vastassa. "Siis eikö sulla ole kämppää mihin mennä?" "ei helvetti, no nyt kyllä jätkä panostaa". Minulla ei ollut kämppää mihin mennä. Kannoimme kamani pakusta treenikämppään. Oli koesoiton aika. Soitin kuin perkele. Paremmin kuin koskaan eläessäni. Kaikki oli pelissä, kaikki. 

Toisin kuin Juskalla, jonka koesoittokokemus oli kerta kaikkiaan karmea kamojen petettyä, oma koesoittoni oli yksi elämäni huippuhetkistä. Kaikki pelasi kuin unelma. Kamat ja soittaja olivat huippuvireessä. Vedin muistaakseni 3-4 biisiä. Niiden päätyttyä bändi sanoi pitävänsä palaverin toisessa huoneessa. Katselin kitaroitani. Gibson Les Paul Standard, musta sekä valkoinen. Hetken päästä bändi oli pitänyt palaverinsa. "Tervetuloa bändiin, me otetaan sut". Päätöksessä oli mahdollisesti mukana myös sympatiaa sekä aitoa huolta.

Sain luvan nukkua yöt treenikämpällä, kunnes minulle löytyisi jonkinlainen oma kämppä jostain. Se löytyi yllättävän pian. Yhtyeen laulajan frendi hoiti minulle kämpän Runeberginkadulta viikossa. Syvä kiitokseni siitä. Muutin pian Runeberginkadulle, aivan Töölöntorin viereen. Työsuhdeasunto, tavallaan. Töölön kirkon torni oli talon vieressä. Reilua vuotta myöhemmin Petri Walli hyppäisi sieltä alas. Syntymäpäivänäni, samaan aikaan aikaisin aamulla kuin synnyin Kätilöopistolla. Olin tavannut Petrin ohimennen Joensuussa Public Housessa, Kingston Wallilla oli siellä keikka.

Petri oli yrittänyt pyrkiä viereisen Hesperian mielisairaalan päivystyksessä sisään sairaalaan ennen hyppyään, siinä onnistumatta. Kesällä 1996 minä olin jälleen irtisanonut asuntoni, ja pyrin sisään Hesperian päivystyksessä. Minä pääsin. Petri ei päässyt. Snadi survivor's guilt. Antaisin paikkani Petrille milloin tahansa. Michael Monroe oli kotoisin vierestä Sibeliuksenkadulta, ja Andyn The Briard treenasi 1970-luvulla Töölön kirkon pärinäpirtissä, siinä tornin alla. Olin taas Hanoin hoodeilla.

Glamrockyhtye treenasi tiheästi. Vuosi 1994 oli eräänlainen taitekohta suomirockissa, eräänlainen limbo. Vanha kaarti, Eppu Normaali, Kolmas Nainen, Neljä Ruusua, Kingston Wall jne kiitti ja kumarsi poistuen takavasemmalle ja joko hajosi, tai jäi tauolle, tai vaihtoi laulukielensä. Uusi kaarti taas, HIM, Don Huonot, Ultra Bra, Children of Bodom, Nightwish, Egotrippi jne, ei ollut vielä kunnolla päässyt vauhtiin ja noussut yleisön tietoisuuteen. 

1994 oli suomirockissa kuin vuosi nolla. 90-luvun laman synkin vuosi myös. Kaikki oli seis, ikään kuin kaikki liike aineessa oli lakannut. Aikakausien taitekohta. Glamrockyhtye jäi tuona hetkenä vähän kuin tyhjiöön. Ollako uutta vaiko vanhaa? Samassa treenikämpässä kanssamme treenasi yhtye nimeltä 5:15. Five Fifteen. Nykyään samoissa tiloissa sijaitsee jonkinlainen mainostoimisto, kun kävin katselemassa. Vanha on kadonnut täysin. 

Glamrockyhtyeessä soolokitaraa soitti tuolloin kaveri nimeltä Jouni, muistaakseni. Arviolta nelikymppinen jäbä. En tuntenut koskaan halua olla soolokitaristi, vaikka Jeff Beck-fani olinkin jo. Annoin toisen soittaa soolot mielelläni, keskityin maksimaalisen kompin tykittämiseen a'la Izzy Stradlin ja Nasty Suicide. Jotain lead-osuuksia studiossa soitin, mutta se ei ollut minulle mitenkään tavoite. Pyrin myös komppaamaan suht kuivalla crunch-soundilla, Hanoin alkuaikojen tyyliin. 

Bändi olisi ehkä halunnut, tarvinnut enemmän hardrock-soundia, enemmän säröä. Äänitimme demon Harjun nuorisotalolla keväällä 1994, jossa mm. Maija Vilkkumaa demotteli samoihin aikoihin. Demolla tykkäsin kahdesta biisistä. Rumpalin kanssa meillä oli vaikeuksia löytää yhteinen sävel, soitimme koko ajan eri iskuilla. On ongelma, jos komppikitaristin ja rumpalin käsitys taimista ei natsaa. Mutta anyway, tämä kyntää:

https://soundcloud.com/user-14485271/the-plastic-tears-swingin-the-pistols

Soitan biisissä periaatteessa kaikki muut kitarat, paitsi soolon. Cry-Baby sai kyytiä. Biisin alusta olen ylpeä. Sen riitasointu tulee suoraan Andyltä. Äänittäjämme oli heppu, josta tuli myöhemmin The Poverty Stinksin kitaristi. Metallican Black-album oli silloin pinnalla, kaikki äänittäjät halusivat sen bassarisoundin demoille. Me huusimme kuorossa: ei! Demosta tehtiin kaksi miksausta. Metallica-versio, sekä katurock-versio. Linkki on myöhemmältä. 

The Poverty Stinksistä olisi tarinaa enemmänkin. Kävin nimittäin heidän koesoitossaan Käpylässä jonkin omakotitalon takapihalla sijainneessa pienessä vajassa pimeänä syysiltana 1993. He etsivät kitaristia. Diggasin bändistä ja jätkistä, mutta olin ulkona heidän rautalankasoundistaan. Vähän kuin Izzy Stradlin The Agentsin koesoitossa. Hei mä diggaan teistä jätkät, mut...tää ei nyt ihan toimi.

 Äänittäjästämme tuli sitten uusi kitaristi siihen bändiin. The Black Album unohtui sen tien. The Poverty Stinksin laulaja oli kyllä hyvä tyyppi, kävimme kahvilla pariinkin otteeseen steissillä ja Kurvissa.Olin ehdolla myös Wilma-yhtyeen basistiksi. Tapasimme kitaristin kanssa Aleksanterinkadulla, mutta se ei sitten edennyt sen pidemmälle, Osasin kyllä soittaa bassoa perustasolla, mutta se ei ollut mun juttuni.

Glamrockyhtye treenasi ahkerasti, samaa settiä kuukaudesta toiseen kellarissa, kuin Kjell Westön Anhalter Bahnhof. Treenikämppämme oli ikään kuin tilan aulassa, ei varsinainen kämppä. Yksi keikka oli Kuopiossa. Muistan suuren lavan kuplahallissa, ja laulajamme tarjoaman skumpparyypyn kesken keikan. Valot olivat hyvät. Matka Kuopioon oli pitkä pienellä vuokrapakulla mennen tullen lumimyrskyssä. Muistan majoituksen jonkin naisen luona jossain lähiökerrostalossa, minä nukuin vaatekomerossa. Olen nukkunut vaatekomerossa usein. 

Pistokeikka Stadista Kuopioon oli kahelia, mutta sellaista on rokkenroll. Kerran kiersin pizzapalkalla valomiehenä erään joensuulaisbändin mukana, ja kiertueen ensimmäinen keikka oli Ivalossa, seuraava Rovaniemellä. Yhtyeen rumpali oli juuri saanut uskonnollisen herätyksen, ja kuunteli koko kiertueen jeesuskasetteja korvalappustereoilla kun muut kiskoivat kaljaa ja luukuttivat AC/DCeetä auton stereoista. Auton takimmainen penkki oli verotussyistä kaksi vanerilevyä ilman pehmusteita yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Ivalossa yleisönä oli muutama poromies, ja sähköt katkesivat kesken keikan. Koko Ivalo oli pimeänä jonkin aikaa.

Soittamisessa on kysymys identiteetistä, muusikon identiteetistä, ainakin itselleni oli. Se oli ikään kuin käyttöliittymä maailmaan. Ajatteluuni vaikutti paljon 90-luvun lama. Lama alkoi juuri kun oli oman ikäluokkani vuoro astua työelämään. Elämän matto vedettiin alta, aloitin aikuiselämäni seitsemän vuoden työttömyydellä. What the poor boy can do, except play in a rock'n'roll band. Annoin yhteiskunnan mennä menojaan, irtauduin siitä 90-luvulla täysin. Baarit olivat täynnä kaljaa litkiviä alkoholisoituvia pitkäaikaistyöttömiä, minulla oli muusikon identiteetti ja rock'n'roll. Muuta ei ollut tarjolla, kaikilta olivat palaneet luottotiedot, velat niskassa, jatko-opiskelu ei ollut mahdollista.

Treenit, keikat, biisienteko, demojen teko, studioissa käynti, muiden bändien jeesaaminen. En ikävuosina 21-27 ajatellut mitään muuta. Muusikon identiteetti tarjosi ikään kuin kuplan, jonka sisässä saattoi purjehtiä laman, maailman läpi tuhoutumatta. Se pysyi kuin peruskallio, kun muu ympärillä mureni.Tuo identiteetti meni selkäytimeen jotenkin. Muusikon identiteetti menee ihmisessä syvälle, kun sen omaksuu herkässä 20-25 ikävuoden vaiheessa jolloin aikuinen minä rakentuu. Sitä on sen jälkeen hirveän vaikea nähdä minään "vaiheena" elämässä, joka hylätään ja josta siirrytään eteenpäin.

Nykyään vaikka pukeutuisin täysin keskiluokkaisen porvarillisesti, niin ihmiset sanovat toisinaan "sinä olet soittaja". Tattis. Olen soittaja vaikka en soittaisi, se on minuus, jonka ympärille rakensin sisimpäni. Siitä voi jossain määrin myös irtautua, ainakin yrittää, mutta täysin eroon siitä ei pääse. Ihmiset näkevät sen vaikka itse et enää näkisi, ajattelisi. Jonkinlainen swägä, tapa kävellä, shuffle. Paljastun aina.

Glamorkesterimme seuraava pistokeikka oli Turkuun. Jonkinlainen kaksikerroksinen ravintolakompleksi. Muistan että seiniä peittivät suuret peilit joka puolella, ja kirkkaat salivalot olivat koko ajan päällä. Omituista soittaa kirkkaasti valaistussa peilihuoneessa, soundikin oli sen mukainen. Vuotta myöhemmin asuisin Turussa, mutta siitä en tiennyt vielä mitään. 

Turun jälkeen soitimme ensimmäisen kerran Helsingissä Pohjoisen Rautatiekadun sekä Fredrikinkadun kulmassa sijainneella Shadow Clubilla. Oikein kunnon goottibaari. Kapeita portaita mentiin maan alle, lavaa ei ollut, bändit esiintyivät kokolattiamatolla. Myös joensuulaisorkesteri, jonka mukana valomiehenä kiersin soitti keikan siellä. Olen esiintynyt Shadow Clubilla kolme kertaa, kaksi kertaa soittajana ja kerran valomiehenä. Shadow Clubin kaltaisia kunnon vanhan liiton hämymestoja ei enää ole. Eikä hämyjä.

 

Jossain tässä välissä meillä oli muistaakseni Jouko Lehtolan kanssa valokuvaussessio Mechelininkadulla jossain, vai oliko Kaapelitehtaalla, jommassa kummassa. Treenit alkoivat pikku hiljaa kyllästyttää, sillä uutta materiaalia ei tullut laulajalta ollenkaan. Samojen biisien jauhaminen treeneissä kuukaudesta toiseen 2-3 kertaa viikossa käy lopulta turhauttavaksi. Olin aikaisemmissa bändeissä tottunut meininkiin, jossa ainakin yksi uusi biisiaihio tuli treeneihin joka kuukausi, jollei peräti jopa joka viikko. Laulajaltamme ei vain tuolloin tullut uusia biisejä.

Samojen biisien jauhaminen alkoi syödä motivaatiotani. Treenaaminenhan on sinänsä kivaa toimintaa. Tässä välissä meillä oli keikka Tavastialla, Cisse Häkkisen pojan bändi lämppärinämme. Tavastia oli yli puolillaan. Oli uskomaton fiilis soittaa yhtäkkiä Tavastialla. Toteutunut unelma! Olin riskeerannut aivan kaiken ysärilaman epätoivossa pyrkiessäni bändiin, ja konservatiivi-isäni vihasi musiikkia ja kitaransoittoa yli kaiken, mutta nyt olin Tavastian lavalla. Täydellinen isänmurha. Juhani Merimaan kanssa bamlasimme toimistolla paljon, hän oli hyvin mukava mies, samoin kuin Cissen poika.

Moni myöhemmin menestyvä yhtye aloitteli juuri silloin. Näin 69 Eyesin kamat lavalla ennen ensimmäistä Tavastian keikkaa. Ultra Bra oli juuri syntymässä. Jonkin verran Tavastian keikan jälkeen meilla oli keikka Tavastian Semifinalissa. Semifinaali oli aivan ääriään myöten täynnä, mikä toi joitain ongelmia lavalla. Lavalla edessäni metrin päässä oli noin kaksi metriä korkea tiukka ihmismuuri, jonka yli juuri ja juuri näin. 

Minulla oli Marshallin 100W-nuppi ja 2x12-kaappi. Keikan alettua miksaaja tuli sanomaan biisin välissä, että "väännä lujempaa! ei kuulu mitään!". Olin hämmentynyt, omasta mielestäni soitin jo aika lujaa. No, väänsin lujemmalle, sitten taas lujemmalle. Lopulta volumeni oli tasolla, jolla minulla oli vaikeuksia pysyä groovessa sillä en enää kuullut vieressäni mäiskivää rumpalia kunnolla omalta meteliltäni. Soitin aivan vitun lujaa. 

 Miksaaja tuli sanomaan taas, että "no nyt kuuluu jo vähän!, voisit kyllä vielä lisätä!". En pystynyt enää, ja vahvarikin oli jo about täysillä. Edessä oleva ihmismuuri loi ympärilleni pienen tilan jossa oli lähes sietämätön volume, mutta demppasi äänen tehokkaasti taaempana olevilta. En tiedä miten eturivissä seisovat kestivät mökääni. Lujaa soittaminen on haastavaa, kun ei kuule kunnolla enää muuta bändiä. Silloin elettiin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Ei ole kuvan kuvaa jäljellä siitäkään keikasta. 

Pari viikkoa myöhemmin meidän keikan jälkeen Semifinaaliin oli kuulemma tullut ensimmäiselle keikalleen (joidenkin tietojen mukaan toiselle keikalleen) arka ja hiljainen poikajoukko. He kutsuivat itseään His Infernal Majestyksi. Näin kertoo Tavastian Facebook. Sinänsä jännää, että Himiltä kesti kaksi vuotta päästä Tavastian päälavalle Semifinaalin keikan jälkeen, kun me taas aloitimme päälavalta:) Pääsimme suoraan päälavalle ja vedimme Tavastian yli puolilleen, Semifinal tuli vasta myöhemmin. Jännä juttu sekin, ettemme koskaan käyneet läheisessä ravintola Teatrossa tai edes puhuneet siitä bändin kesken, vaikka Teatro tuntuu olleen yksi tuon ajan keikkamestoista.

https://www.facebook.com/tavastia/posts/him-soitti-ensimm%C3%A4isen-keikkansa-20-vuotta-sittenuudenvuoden-aattona-1994-liev%C3%A4s/853854621293537/

Tämä uuden polven marssi takavasemmalta yhtäkkiä meidän muutamaa vuotta vanhempien rinnalle ja ohi ei jäänyt tähän. Keväällä 1994 meillä oli jälleen keikka Shadow Clubilla, uuden tuntemattoman ruotsalaisbändin kanssa heidän lämppärinään. Bändin nimi oli Backyard Babies, ja Shadow Clubin keikka oli heidän ensimmäisiä keikkojaan. Nuori Dregen oli vaikuttava ilmestys pikkuklubilla metrin päästä, jossa ei ollut lavaa eikä backstagea. Istuskeltiin viereisessä pöydässä ensin odottamassa keikkaa, ja sitten tsekkaillen toistemme keikat. 

Dregenin energia soittaessa oli mieletöntä, heidän keikkansa oli järjetön energialataus. Oma keikkamme oli ainoa keikkamme, joka meni päin helvettiä. Laulajamme oli nimittäin menettänyt lauluäänensä ennen keikkaa jostain syystä, laulusuoritus oli sellaista variksen raakkumista kun yrität väkisin laulaa vaikka ääni on täysin rikki ja poissa. Syytä en lähde arvailemaan, vaikka minulla on muistikuvia siitä. Olimme aivan paskoja, ja Backyard Babies räjäytti clubin. 

Oli reteä fiilis kävellä aina aamupäivisin yhden ja välillä kahden Gibson Les Paul Standard-flightcasen kanssa Runeberginkadulta sporaan, ja skujata sillä treeneihin Meritullinkadulle. Täyttä muusikon elämää irti kaikesta porvarillisesta keskellä synkintä lamaa. Ei ollut mitään muuta elämää kuin treenit ja keikat. Oi kuinka helppoa sitä on kritisoida nyt jälkikäteen. Miksi et jatko-opiskellut? miksi et mennyt töihin? Voi miksi miksi miksi. 

Kun opiskelu ja töihin meno on mahdotonta, sen jälkeen jää aika vähän vaihtoehtoja. Tappiin otetut opintolainat ulosotossa, ei rahaa, virallinen työttömyys 20%. Muistan hetken, kun automaattikorttini lakkasi toimimasta. Ei siis debit-kortti tai luottokortti, vaan pelkkä automaattikortti jossa oli mahdollisuus nostaa rahaa automaatista myös ulkomailla, ja menetin sen siksi. En voinut enää nostaa automaatista omia rahojani. 

 Luottotietojärjestelmä oli tuolloin aivan uusi, eikä vielä yleisessä tietoisuudessa. Kukaan ei kysynyt luottotietoja vuokratessa asuntoa, ei missään yhteydessä. Joskus 1995 käsitin, että sellainen järjestelmä oli luotu ja olemassa nyt. Sukupolveni joutui ensin ulosottoon, ja sai sitten kuulla ensimmäistä kertaa että oli kehitetty luottotietosysteemi, joka rankaisisi siitä että oli ulosotossa. Se tuntui tuplarangaistukselta, rangaistusasteikkoa kiristettiin oikeudenkäynnin jälkeen ja pidettiin uusi oikeudenkäynti. Se vahvisti halua jättäytyä täysin muusikon identiteetin varaan muun ulkopuolelle.

Rock'n'roll-elämä on tervehenkinen vaihtoehto tuoppiin itkemiselle baareissa. Se oli selviytymis-strategia, joka jäi osittain päälle silloin kun uhka oli jo ohi ja mahdollisuuksia jälleen. Suhtaudun muusikon identiteettiin kuin ihmiseen, joka on pelastanut henkesi. Olen sille ikään kuin velkaa, en voi kohdella sitä tylysti kuin vierasta tunkeilijaa. Se tarjosi identiteetin silloin kun mikään muu ei tarjonnut, i wanna be somebody. Sitten kun lama oli ohi, olit lähes kolmekymppinen ja keskiluokkaisen porvarillisen identiteetin omaksuminen jo liian myöhäistä. 

On vaikea luottaa asioihin, jotka ovat pettäneet totaalisesti, ja niitä asioita minun sukupolvellani on pitkä lista. Yritin jatko-opiskella syksyllä 1997, ilmoittauduin Käpylä Internationaliin, Käpylän aikuislukioon Mechelininkadun ja Arkadiankadun kulmassa, jota käytiin englannin kielellä. Kävin sitä noin vuoden,  sitten loppui usko itseen ja voimat. Mielisairaalareissustani ei ollut vielä pitkää aikaa, en ollut oikein riittävän kuosissa käydäkseni lukiota vieraalla kielellä itsenäisesti, mutta jotain täytyi yrittää. 

Samaan lukiota oli käynyt minua ennen myös Ville Valo joka myös lopetti vuoden opiskelun jälkeen, sekä Linde ja Petri Walli. Myös Petri ymmärtääkseni keskeytti, Linde valmistui. Olin käynyt kasarilla ammattikoulun Joensuussa, josta syystä Joensuuhun päädyinkin. Käpylän lukiossa samassa pulpetissa vieressäni istui toisinaan Nasty Suicide. Ihan siinä vieressä, täydessä rock-lookissa yhä silloin. Tsiisus, vau. Hän oli täysin cool. Olin jälleen kerran Hanoin hoodeilla, hyvin lähellä tällä kertaa. Käpylän lukio oli vähän kuin Kallion lukio, sitä on käynyt moni rokkari. Rakennus oli sisältä suuri ja hämärästi valaistu, monta kerrosta. Valtavasti tilaa mutta aika vähän oppilaita. Oli vaikea löytää aina oikealle tunnille.

Pari vuotta taakse päin, parin kalliin kitaran siunaantuminen omistukseeni persaukisena pitkäaikaistyöttömänä oli aika uskomaton tapahtumaketju, kun sitä näin jälkikäteen ajattelee. Ensimmäisen mustan Gibson Les Paul Standardin ostin osamaksulla Karjalan Musiikista Joensuusta Onni Muikulta 1992. Hinta oli 6000mk eli nykyisessä rahassa tonni. Se oli suurempi raha silloin kuin nykyään. Mukaan tuli painava alumiininen flightcase. Korottoman osamaksun sai pilkottua niin pieniin eriin, etteivät yksittäiset erät päätä huimanneet. Tässä yksilössä oli jumbonauhat. Yksi syy siihen, miksi myin sen 1996 Joensuussa. Mahtava sustain siinä kyllä oli. 

Toisen valkoisen Gibson Les Paul Standardin hankinta on jäänyt vähän enemmän sumuiseksi, lähinnä se että millä maksoin sen. No, rahalla kai. Ostin sen Musiikki-Fazerilta Aleksanterinkadulta 1993, myyjänä oli se Wigwamin heppu ja mukaan tuli Gibsonin oma nahkainen kova laukku. Se oli hyvä kitara, kullanväriset osat, matalat pienet nauhat. 

Gibsonin hinta oli myös siinä tonnin pintaan nykyrahassa. Myin sen Soitin Huttuselle Caloniuksenkadulle muistaakseni 1996. Näiden lisäksi minulla oli Karjalan Musiikista ostettu uusi Fender Mexico Telecaster, sekä japanilainen huonokuntoinen Fender Stratocaster. Missähän lienevät Gibsonit nykyään. Niillä olisi suuri tunnearvo, jos sattuisi löytämään. 

Muusikkopiirit ovat Helsingissä, Suomessa hyvin, hyvin pienet. Keikkailevan stadilaisen pikkubändinkin jäsenenä tutustuu nopeasti ja luontevasti ns. staroihin eri yhteyksissä. Joku on aina etsimässä soittajaa, sinut halutaan tsekata. Keväällä meillä oli keikka legendaarisessa Lepakossa The Fishfacesin lämmittelijänä. Hanoi oli treenannut siellä kymmenen vuotta aiemmin, nyt sen kellarissa teki kolmatta levyään Kingston Wall. 

Lepakon bäkkärillä tapasin Clauden, Smackin entisen laulajan. Claude oli hiljainen kaveri, mutta hänen ympärillään oli eräänlainen karismaattinen aura. Kaikki kunnioittivat häntä, hänen ei enää tarvinnut todistella mitään. The Fishfaces oli etsimässä uutta kitaristia, katseet kohdistuivat bäkkärillä minuun. Joku bändistä ehdotti minua Claudelle, muistaakseni Saukki. Haudassa ollut hänkin pitkään jo.

Claude katsoi minua arvioivasti muutaman sekunnin hiljaa, ja pudisti juuri ja juuri huomattavasti päätään. Se oli siinä. Näytin Clauden silmissä varmaan nuorelta viattomalta untuvikolta, mikä tuolloin olinkin. En olisi sopinut tyyppinä siihen retkueeseen. En ollut vielä edes juonut alkoholia muutamaan satunnaista oluthörppyä lukuun ottamatta, vaikka olin 23vee ja kajalit naamassa ja kaikki. Laulajamme opetti minut käyttämään kajalia. Tykkäsin lookista, mutta se oli vaivalloista.

Olin vielä täysin straight, mikä oli joskus vitsailun aihe. Join ensimmäisen kännini 25-vuotiaana. Keikka meni ihan hyvin, mutta yleisöä oli vähän mikä korostui Lepakon kokoisessa paikassa. Clauden The Fishfaces soitti jälkeemme lähes tyhjälle salille, mitä oli paha katsella. Entinen tähti ja idoli oli tullut korkealta alas ja lujaa ja oli yhä vedossa, mutta uusi bändi ja biisit eivät enää olleet sitä mitä ennen. Smackin treenikämppä oli alkuaikoina ollut Lepakon kellarissa, lavan alla. Debyyttialbumin kansi oli kuvattu salissa, lavan edessä kymmenen vuotta aiemmin.

Claude oli ikään kuin tehnyt täyden ympyrän, kymmenessä vuodessa. Kävin hänen haudallaan Nurmeksessa myöhemmin. Minäkin tein tavallaan täyden ympyrän tässä bändissä, mutta minun ympyräni kesto oli noin kuusi kuukautta. Noin kymmenen keikan jälkeen aloin todella kyllästyä jauhamaan treeneissä samaa settiä, ja myös soolokitaristi Jouni oli lähdössä. En tiedä miksi, hän oli jo nelikymppinen, meitä muita paljon vanhempi. Muistaakseni hänen asenteensa oli että hän oli tullut vain tuuraamaan kunnes löytyy parempi. Ei hän huono kitaristi ollut, hänen kanssaan oli hyvä soittaa, roolijakomme biiseissä loksahti aina kohdalleen kuin itsestään, ilman neuvotteluja.

Bändi päätti kokeilla Jounin tilalle uutta kitaristia Turusta. Mukava kaveri, osasi soittaa, karmea soundi. Ihmettelimme että miten soundi voi olla noin paska? Hänen vahvistimessaan oli treble kybällä, ja basso nollilla. Sellainen riivinrautasoundi joka sattuu korviin. Hän kyllä suostui ruuvaamaan soundia paremmaksi kun pyysimme, ja jäi soittamaan kanssamme toistaiseksi, että Jouni pystyi jättäytymään pois. Muutamien treenien jälkeen hän sanoi minulle kahden kesken, ettei "tästä tule mitään, ei tämä homma etene mihinkään". Minun oli tunnustettava itselleni, että olin samaa mieltä. Päätimme kahden kesken että lähdemme bändistä yhtaikaa, mikä oli mulkku temppu. 

Temppu oli hullu siksikin, että Runeberginkadun asuntoni oli sidoksissa jäsenyyteeni bändissä. Menettäisin todennäköisesti asuntoni jollain aikataululla, jos lähtisin. Päätimme lähteä yhdessä silti. Yhtenä päivänä emme enää tulleet treeneihin. Pyysin muistaakseni Jounia kertomaan bändille, että olemme eronneet. 

Hoidimme homman vähän kusipäisesti, mitä nyt pyydän tässä anteeksi. Omaan päätökseeni vaikutti myös vähän huono sekä musiikillinen että muunlainen kemia rumpalimme kanssa. Olimme eri puuta, soitimme koko ajan eri biisiä. Laulajamme joutui petetyksi, vaikka minulla ei ollut eikä ole häntä vastaan mitään. Vielä kerran, olen pahoillani. Näin jälkikäteen miettien minun olisi kannattanut jäädä bändiin, mutta nuoren miehen täytyy mennä, moottoritie on kuuma.

Erottuani bändistä menin aamulla läheiseen Töölön kirjastoon lukemaan lehtiä. Kurt Cobain oli kuollut. Olin nähnyt Nirvanan Ruisrockissa 1992. Töölön torin lähistöön liittyy minulla paljon muistoja. Kymmenen vuotta myöhemmin päädyin kahdeksi kuukaudeksi Töölön sairaalaan liikenneonnettomuuden jälkeen. Kumpikin sairaala, Hesperia ja Töölö joka on nyt jo purettu, tuli testattua huolella. 

Kesällä 1994 sain viestin, että asunnosta pitäisi lähteä. Päätin muuttaa hetken päähänpistosta Turkuun. 90-luvulla asunnon sai helposti työttömänäkin. Sain nopeasti halvan kaksion Tervahovinkadulta, vuokra oli 1500mk. Näin jälkikäteen viisastellen päätös oli väärä, minun olisi ollut parempi jäädä kotikaupunkiini Stadiin. Turussa näin Demolition 23:nen jossain koulun liikuntasalissa. Bändi soitti keskellä salia ilman lavaa. Nasty oli kitarassa. 

90-luvun alkupuoli oli vähän kuin luulen 1960-luvun lopun olleen. Ilmassa oli hermostunutta energiaa kaiken sen massatyöttömyyden keskellä, ideologioiden mannerlaatat olivat liikkeessä. Vanha Suomi alkoi kadota hiljalleen. Aloin tuntea itseni jo 25-vuotiaana vanhaksi, menneisyyden relikiksi. Ihminen on kolmekymppisenä jo vähän liian vanha mukautumaan uuteen, hän valitsee nostalgian. Sen pituinen oli tämä tarina.

 

 

 

 

 

 

Ruokaparadokseja osa 3. Kasviöljyjen käytön lopettaminen ja ruuasta noin yleisesti. Noin puoli vuotta sitten minulle alkoi muodostua käsitys, että saan ravinnostani aivan liikaa kasviöljyjä ja ihmiset noin yleisestikin saavat. Se on ihmiselle monin tavoin epäterveellistä, mutta kasviöljyjen ehkä haitallisin vaikutus on että ne sotkevat nälkäsignaalimme endokannaboidireseptoriemme kautta. Kasviöljyt lisäävät ruokahalua, ja etenkin pikaruokateollisuus tietää tämän. Verrattuna 1960-lukuun me länsimaissa saamme nyt kaksikymmentä kertaa enemmän omega-6 rasvahappoja, aivan tolkuttomasti liikaa. Omega-6 rasvahapot stimuloivat endocannaboidijärjestelmäämme (ECS).

 

Pelkässä hampurilaispaikan sämpylässä on neljää eri kasviöljyä, ja ne ovat siinä tasan siksi, että sinä söisit enemmän niitä hampurilaisia. Kasviöljyt ovat nykyään aivan kaikkialla, lapsuudessani niitä ei ollut juuri missään ja ihmiset olivat laihoja. Pikaruokaravintolat siirtyivät käyttämään kasviöljyjä 1990-luvun alussa, esimerkiksi McDonalds vuonna 1990. Kasviöljyistä eroon pääseminen ravinnossaan on kuukausien oppimisprosessi, koska niitä löytää hyvin yllättävistäkin paikoista. Roskiin joutuu heittämään lohta, leipää, ja vaikka mitä. 

 

 

Kasviöljyjen haitallisin ainesosa on linolihappo, jonka saanti on kaksikymmenkertaistanut länsimaissa muutamassa vuosikymmenessä. Linolihappo sotkee nälkäsignaalimme, ja sen puoliintumisaika on 680 vuorokautta. Sen verran siis minimissään kestää että kasviöljyt tulevat ulos sinusta sen jälkeen kun olet lopettanut niiden käytön. Kasviöljyt kumuloituvat ihmiseen. Vähennettyäni kasviöljyjen käytön niin vähiin kuin kykenin, huomasin yhden päävaikutuksen. 

Päävaikutus oli se että näläntunteeni katosi. Se tuntuu aluksi jopa pelottavalta, olin syömättä päiviä putkeen ilman näläntunnetta. Olo oli samanlainen kuin pojanviikarina 1970-luvulla, jolloin syötiin vähän ja yksinkertaisesti eikä kellään silti ollut nälkä. Kasviöljyjen käytön lopettamisen korrelaatio voimakkaan näläntunteen katoamiseen sekä herkutteluhalun loppumiseen on hämmästyttävän suora, ainakin allekirjoittaneella. 

Tunne on kuin olisi vihdoin löytänyt jonkinlaisen pätevän selityksen jatkuvaan näläntunteeseen, aito heureka-fiilis ja samalla petetyksi tulleen tunne menneen elämän suhteen. Toinen havaittu vaikutus oli energiatason nousu, kestävyyteni liikunnassa parani. Jaksoin tehdä pidempiä lenkkejä ilman väsymisen tunnetta. Alkoholinkäyttö ei enää aiheuttanut epämiellyttäviä tuntemuksia maksan kohdalla seuraavana aamuna. Mitokondriot, solut toimivat paremmin ilman kasviöljyjä. Sen ihan tuntee kirjaimellisesti omassa kehossaan.

Olen tehnyt kokeita, ollut syömättä kasviöljyjä viikkoja, ja sitten syönyt niitä jälleen yhtenä päivänä. Halu "mättää" herää välittömästi endokannaboidireseptorien kautta, mielen valtaa halu syödä ja miellyttävä hyvänolontunne ruokailun jälkeen, jotenkin epäluonnollinen euforia, jota syötyäni ruokaa ilman kasviöljyjä en koe. Syötyäni ruokaa ilman kasviöljyjä koen ainoastaan kylläisyyttä, mutta en hyvänolontunnetta. Kasviöljyjen käytön lopettaminen on aluksi vähän nihkeää, sillä makuaistimme on tottunut niihin. Ruoka maistuu kerta kaikkiaan erilaiselta täysin ilman niitä. Samalta kuin lapsena seitsemänkymmentäluvulla. Tulee kylläiseksi, mutta ei ole halua ahtaa itseään täyteen sitä.

Vaikka kasviöljyissä ei kerrota olevan omaa makua juurikaan, niin makumuutoksen kyllä huomaa kun niiden käytön lopettaa. Makuaisti vaatii niitä alussa, sellainen niiden tuoma umaminen pehmeys jää puuttumaan. En aloita minkäänlaista väittelyä tästä asiasta kenenkään kanssa, siitä ei ole mitään hyötyä. Kerron vain, miten minä teen ja miten olen asiat itse havainnut omassa kehossani. Olemme yksilöitä toki, eri jutut toimivat eri ihmisillä. Alla listaan ruoka-aineita, ja kommentoin niitä kasviöljyjen näkökulmasta.

- Kasvatettu kirjolohi. Kasvatettu kirjolohi ei ole oikeastaan enää eläin, vaan synteettinen ruuanomainen tuote jonka rasvahappokoostumusta on keinotekoisesti manipuloitu. Kasvatettu kirjolohi sisältää kuusi kertaa enemmän linolihappoa, kuin villilohi. Se on uivaa kasviöljyä, lisää ruokahaluasi. Suosin turskaa, ja valkolihaisia kaloja. Paneroitu kala on pinnoitettu kasviöljyllä, mutta syön sitä silti välillä koska se on vain hyvää.

- Sinappi. Suomalainen sinappi on 40% kasviöljyä, 40% sokeria ja 20% sinapinsiemeniä, noin karkeasti. Erittäin haitallista terveydellesi, jo ihan valtavan sokerimääränsä takia. Kasviöljyt antavat suomalaiselle sinapille sen kiinteän koostumuksen, mihin olemme tottuneet. Ainoa suomalainen sinappi, missä ei ole kasviöljyjä on Salosen Pimeäpullo. Saattaa olla jokin toinenkin jollain pikkutuottajalla, en ole aivan kaikkia käynyt läpi. Dijonsinapissa ei ole kasviöljyjä, eikä juuri sokeriakaan. Teen sinappini niin, että sotken puolet ja puolet Salosen sinappia ja Dijonia. Tulee aika sopivan täpäkkää tavaraa, ilman biodieseliä.

- Sämpylät. Monissa sämpylöissä on kasviöljyjä, etenkin kaupan hotdog ja hampurilaissämpylöissä. 

- Kastikkeet. Salaattikastikkeet, tartarkastikkeet ja vastaavat ovat täynnä kasviöljyjä. Teen nykyään tartarkastikkeeni niin, että sotket puolet ja puolet turkkilaista jogurttia ja creme freicheä. Maustan tillillä ja pikkelsillä. 

- Perunamuusi. Lounasravintolat tekevät perunamuusinsa pääsääntöisesti margariiniin tai muihin kasviöljyihin. Juokse vielä kun voit, suosi perinteisiä perunoita. Ranskalaisten perunoiden kasviöljymäärästä tuskin tarvitsee sen enempää mainita, se on suuri.

- Perunasalaatit, italiansalaatit ja vastaavat. Täynnä kasviöljyjä.

- Lihamakaronilaatikko, erinäiset laatikot ja einekset noin yleisesti. Paljon kasviöljyjä.

- Ketsuppi. Ketsupit eivät aina sisällä kasviöljyjä, mutta mainitsen ne listalla silti koska ketsupissa on valtavasti sokeria. Sokerin määrän voi vähentää puoleen miksaamalla ketsuppinsa itse, se on helppoa. Itse sotket puolet ja puolet Del Monten paseerattua tomaattia ja Heinzia. Maku on loistava, säilyvyys huonompi. Kestää jääkaapissa hyvänä noin kahdesta kolmeen viikkoa. "En syö koskaan ketsuppia, mutta sinappia kyllä!"-miehiä en ymmärrä, ketsuppifobia on jotenkin koomista. Ketsuppi on hyvää ja siinä on paljon lykopeeniä, se on terveellistä kunhan sokerimäärän pitää aisoissa. Linolihappomäärän näkökulmasta olisi paljon parempi, että söisit ketsuppia ja jättäisit sen tuubisinapin.

- Karjalanpiirakat. Sisältävät yleensä kasviöljyjä, jätä hyllyyn.

- Leivokset, kakut, pullat ja vastaavat. Paljon kasviöljyjä.

- Perunalastut, lihapiirakat, pasteijat ja vastaavat. Paljon kasviöljyjä. 

- Valkoiset pavut tomaattikastikkeessa. Paljon rapsiöljyä. 

- Aurinkokuivatut tomaatit. Lilluvat auringonkukkaöljyssä. Auringonkukkaöljystä on puolet linolihappoa, sitä voisi varmaan käyttää anorektikkojen hoitoon menestyksekkäästi. Amerikassa kehitettiin 90-luvulla laihdutuslääke, joka blokkaa endokannaboidireseptorisi. Menetät silloin näläntunteesi kokonaan. Lääkkeellä oli kuitenkin joitain haitallisia sivuvaikutuksia, joten se vedettiin myöhemmin markkinoilta. 

Laihdutusleikkaus toimii samalla periaatteella, siinä poistetaan suolen osa jossa endokannaboidireseptorisi sijaitsevat. Raskas menetelmä yksinkertaiseen asiaan. Et tarvitse Ozempicia, jätä ainoastaan kasviöljyt pois ravinnostasi. Kasviöljyt voivat olla terveellisiä sydämelle, sitä en kiistä. On kuitenkin mahtava paradoksi, että rasvahapot jotka ovat terveellisiä sydämellesi, lisäävät ruokahaluasi ja tekevät sinut lihavaksi. Lihavuus taas ei ole yhtään hyväksi sydämelle, ei maksallesi, eikä millekään. Syödä ensin biodieseliä, ja sitten Ozempicia, kuulostaa täydeltä hulluudelta.

Tässä tällainen lyhyt lista, jolla pääsee alkuun. Kuten voi huomata, niin kasviöljyjen poistaminen ravinnosta on jo sinällään aikamoinen terveysdieetti. Kaikki moska jää pois, vaikka sokeri ei ole kielletty kunhan sen määrän pitää järkevänä. Kasviöljyjen käytön lopettaminen ravinnossaan on hyvä kehikko syödä terveellisesti, joka antaa suunnan ja opettaa valitsemaan hyvää ruokaa kaiken teollisen moskan jäädessä pois.

Tyypillinen lounasravintolalounas voi olla totaalinen linolihappo-overkill. Teollisista kasvisruokavalmisteista en edes ala puhua. Lounasravintolassa ensiksi perunamuusisi on tehty margariiniin. Salaattikastike on kasviöljyä. Tartarkastike on kasviöljyä. Kalan panerointi on kasviöljyä tai kasvatetun kirjolohen linolihappomäärä suuri. Sämpylässä/leivässä saattaa olla kasviöljyä, laitat sen päälle margariinia. Tarjolla mahdollisesti oleva sinappi on täynnä kasviöljyä. Mahdollinen kakkupala lopuksi on kasviöljyä. Nämä kaikki syötyäsi olet niin täynnä Omega-6 linolihappoa, että rasvahappotasapainosi on kuin ydinpommin jäljiltä, ja endokannaboidireseptoreillasi on orgasmi, terveet nälkäsignaalisi kuolevat. Kiitos.

     

Song lyrics part 12. This one was recorded as a demo in 2005. The story is about the situation when sentenced man tells his woman to forget him and go find a new man. Woman does not want to leave this man, but the man wants that woman leaves him. A country song. 

 

                                                           Love's No Jailer

 

I killed a man two years ago

Just because i loved her so

Got twenty years without a bail

Every week she comes in my jail

 

Love's no jailer, it's a bird

She's proud but i know how she hurts

Love's no jailer, so let it be

My days are over so i let her free

 

First i thought i can't live

My decline she can not forgive

There's nothing she could do

It's a pain but i know it's true

 

Love's no jailer, it's a bird

She's proud but i know how she hurts

Love's no jailer, so let it be

Just go away and stay wild and free

 

There's no mail that i receive anymore

No christmas cards no birthday call

But every morning i wake up fine

My baby's free for good this time

 

Love's no jailer, it's a bird

Where she's now i haven't heard

Love's no jailer, so let it be

My days go forever so i let her free   
 

 

 

Song lyrics part 11. I will continue my lyrics series with a few more. This is very old one, song for the unloved that are working hard. It is a fully composed, demo-recorded song, that was written around 1995.

                                                       Twisting Love

 

Your mother didn't love you, and your daddy was not there

It's tough world sometimes, hard world sometimes

For those cold and distant, hiding their need

Like the separation that makes us a different breed

 

It is hard to know, and even harder to hate

Someone like you, someone afraid when you go

Twisting love, of every stone on your way

Of every inch fading away

 

You arrive in this small town, where people stare your face

You smile and wonder, why you look out of place

It's a game of desperados, that never wanna fight

Faking confidence, classified out of sight

 

The highway is long, and even longer it is

When it escapes you, like the thing that you miss

When you go, twisting love of every stone on your way

Of every inch fading away 

 

Genaträskin partiomaja Sipoonkorvessa. Sain majan mieleeni luettuani tuoreen kirjan Perttu Häkkisestä. Perttu vietti majalla paljon aikaa nuoruudessaan, ja kävi hakkaamassa halkoja vanhempanakin. Majaa operoi ymmärtääkseni Tammisalon Eränkävijät. Käydähän siellä sitten piti. Tein majalle kaksi reissua, ennen kuin löysin sen. Itse vietin monta kesää sekä riparin Storträskin rannalla Tarpoilassa 80-luvun alussa. Tarpoila on majalta kuusi kilometriä koilliseen linnuntietä.

 

 

Fillari Hakaniemessä metroon ja Mellunkylässä pois. Siellä täytyi käydä nyt sillä Mellunkylän metroasema menee kiinni koko kesäksi. Helteessä polkeminen 53-vuotiaana ilman avustusta on täyttä urheilua tällaiselle boheemille. Maja löytyy Mapsilla helposti, mutta luonnossa paikan päälle löytäminen on hieman haastavampaa...

Ensimmäisellä yrityksellä hämmennyin, kun Mapsissa kuvattua tietä ei löytynyt luonnossa, tai se loppui ikään kuin kesken, talon pihaan. En tajunnut että Storlidintien loppupää on kasvanut täysin umpeen. Tien löytää enää ainoastaan seuraamalla puunlatvoja, tyhjää uraa taivaalla. Pyöräilyshortsit eivät ole optimi asuste kävellä nokkospellossa, mutta tulipahan tehtyä. Tie on käytännössä jo täyttä viidakkoa, hyvin hidasta edetä. Pertun nuoruudessa ei varmaan ollut. 

Majalle pääsee myös kapeaa pientä polkua, mutta sitä ei löydä vasta kuin majalta palatessa, ja polku päättyy suoraan yksityisasunnon kellariin. Ei siis pihaan vaan ihan kiinni talon seinään, joten en suosittele etsimään sitä majalle mennessä, ainakin talon piha on hyvä kiertää pusikon kautta. Se on talon pihapiiriin kuuluva yksityispolku eikä sen päätä löydä jolle tiedä juuri tasan metrin tarkkuudella, mistä se lähtee. Kuvassa Storlidintie. Ei tuo hiekkatie mikä kaartaa vasemmalle, vaan se mikä jatkuu suoraan, loivasti oikealle. Se on Storlidintie. 

Sinne sitten vaan, kyllähän suomalainen metsässä pärjää, joo. Tuota noin kilometrin verran, ja sitten tieltä kääntyy polku majalle oikealle. Polkua noin puolisen kilometriä. Metsän poika tahdon olla ma, sankar' jylhän pöpelikön. Maja sijaitsee luonnon rauhassa. Sinne ei pöllähdetä noin vain. Kaunis paikka, ja majalta laskeutuu pitkä jyrkkä polku kalliota pitkin järvelle. Järvellä ei näy muita laitureita. Kaikenlaisiin paikkoihin sitä päätyy, kun kirjoja lukee. Pertun henki leijui ilmassa vahvasti.

 

 

Ulla Koskinen - Arwid Tavastin perheen elämä ja soturiaatelin aika Suomessa.

 Kirjoitin otsikon noin hieman poikkeavasti kirjan kansitekstistä, koska kyseessä on käytännössä Arwid Tavastin elämänkerta. Tämä blogi on hieman retroaktiivinen, sillä luin kyseisen kirjan jo vajaa vuosi sitten, ja päädyin jopa käymään kirjan tapahtumapaikoilla! Oli sen verran hyvin kirjoitettu ja mukaansa tempaava tarina Suomen keskiajasta, perustuen dokumentteihin. 

Arwid Tavast eli 1520-1599. Se oli monin tavoin erilaista aikaa, esimerkiksi ihmisten käsitys maailman koosta loppui Ranskan länsirannikolle, mutta myös yllättävän modernia elämää aatelisto eli paikoin jo tuolloin. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea, jos Suomen keskiaika kiinnostaa vähänkin. Aivan loistava kirja.

Arwid syntyi kultalusikka suussa elämään etuoikeutettua elämää. Aatelisto tuohon aikaan ei saavuttanut valtaa ja asemaa niinkään rahan määrällä, vaan suhteilla ja sankariteoilla. Raha oli lähes toisarvoista, asiat järjestyivät muuten. Jo kolmekymppisenä Arwid hallitsi kahta suurta kartanoa Hämeessä, Vesunnin kartanoa sekä Kurjalan kartanoa. Kartanonomistajat ympäri maan muodostivat tiheän sosiaalisen verkoston. Aateliaseman säilyttäminen vaati kuitenkin jatkuvia sankaritekoja, kruunun ja maan palvelemista eli käytännössä osallistumista sotiin. 

Aatelinen oli eräänlainen ammattisotilas, palkkasotilas, ja sai palkinnoksi maata ja hallintaoikeuksia kartanoihin. Arwid käytännössä soti koko ikänsä, välillä haavoittuenkin. Välillä oli parin vuoden rauhanjaksoja, jolloin vietettiin rauhallista kartanoelämää ja syötiin Tallinnasta hankittuja herkkuja. Aatelisilla oli omat veneet ja laivat, Tallinnassa käytiin shoppailemassa jo tuolloin kuukausittain. Myös rahvas saattoi rahalla ostaa lipun aatelisten laivaan ja vierailla Tallinnassa. Silkkitien yksi haara ylettyi Tallinnaan saakka. Talvisin Tallinnaan mentiin hevosilla jäätä pitkin.

Tallinnasta hankittiin mausteita, punaviiniä, riisiä, kaikenlaista hyvää. Myös omaa tuotantoa kartanoilla toki oli. Esimerkiksi makkaroiden valmistus oli jo kehittynyttä, ja sinappia löytyi tynnyreittäin. 1500-luvun aateliston ruokavalio poikkesi yllättävän vähän nykyajasta. Makkara sinapilla on vanha hitti, ja karjalanpiirakoiden riisillä on puolen vuosituhannen historia Suomessa. Tehtiin riisipuuroa ja syötiin riistaa riisin kanssa, mausteina kurkumaa ja muita eksoottisia mausteita. Peruna oli toki yhä tuntematon.

 Rengit sekä rahvas toki harvemmin, jos koskaan pääsi aateliston herkkuihin käsiksi, vaikka usein valmisti niitä. Vaikea sanoa, ehkä hekin joskus vähän maistoivat. Ne, ketkä olivat päässeet aateliskartanoon töihin ylipäätään. Palvelusväkeä oli paljon, olut oli arkinen janojuoma. Keskiajan ihminen joi keskimäärin kaksi litraa olutta päivässä. 

 

 

Kuvassa Kurjalan kartano. Rakennus ei ole enää sama, mutta saman kokoinen ja alkuperäisellä paikalla ja kartanossa on ymmärtääkseni jäljellä joitain alkuperäisiä osia. Paikka on komea, ikään kuin mäen päällä josta pellot aukeavat joka suuntaan. Löysin paikan pienen etsinnän jälkeen. 1900-luvulla Arwid Tavastin aikaisen kartanon astiasto löytyi ehjänä syvältä läheisestä pellosta. Oli alunperin ilmeisesti kätketty sinne. Astiasto on nähtävillä Suomen Kansallismuseossa. 

 

 

Mikä tuon aikaisen aateliston elämässä yllätti myös, oli se kuinka paljon he matkustivat jatkuvasti. Heidän elämänsä on jatkuvaa matkustamista. Kurjalan kartanon aateliset esimerkiksi vierailivat lähes kuukausittain Käkisalmen linnoituksessa, neljänsadan kilometrin päässä. Mitään teitähän ei tuolloin juuri ollut, lähinnä kärrypolkuja ja rekiuria. Matka Käkisalmeen kesti monta päivää. Etelärannikon kartanoissa Arwid vieraili myös tiuhaan, pääasiassa Raaseporin lähellä. Ruotsissakin pyörähdettiin silloin tällöin, Tallinnassa usein. Tulevan Pietarin kaupungin suistossa käytiin sotimassa.

Raaseporin linna oli tuolloin vielä toiminnassa, vaikkakin juuri autioitumassa. Raaseporin linna autioitui 1558 kun olutkellari romahti ja koko olutvarasto valui maahan, ja lisäksi kuninkaalta oli tullut käsky aatelisille muuttaa juuri perustettuun Helsinkiin mahdollisuuksien mukaan. Maan nousu oli myös tehnyt linnasta käyttökelvottoman omalta osaltaan, linnan laiturille ei enää päässyt laivoilla. 

Teoriassa Arwid olisi alkuaikoinaan voinut vierailla myös Raaseporin linnassa. Hämeen linna sekä Olavin linna olivat hänelle tuttuja paikkoja. Olavin linnan isäntänä hän oli jopa töissä pari vuotta komennettuna. Hänen viimeinen komennuksensa oli Viipurin linnan isännyys, jossa puolusti Sigismundia kuolemaansa saakka Kaarlen sotajoukkoja vastaan. Arwid oli loppuun saakka uskollinen katoliselle Sigismundille protestanttista Kaarlea vastaan, eli tavallaan varhainen itsenäisyysmies.

Vesunnin kartano oli toinen kartanoista, jonka hallintaoikeus Arwidilla oli. Vierailin myös siellä. Molemmat sekä Kurjalan että Vesunnin kartanot vaativat hieman etsimistä, sillä mitään kylttejä paikoille ei ole. Kartanot ovat nykyään yksityisasuntoja, joten pihapiireissä hiippailu vaatii hieman tutkimushenkisyyttä. 

Vesunnissa Arwid rakennutti kartanon läheisen mäen päälle linnan, Vesunnin linnan, jossa kerrotaan olleen 160 ikkunaa. Lasi oli tuolloin kallis ylellisyystuote, johon rahvaalla ei ollut varaa. Linnasta ei ole enää yhtään mitään jäljellä, mikä vähän huippaa. Linnan materiaalit kannibalisoitiin aikojen saatossa uusien rakennusten valmistusaineiksi. Kuvassa Vesunnin kartanon navetta. Navetta on rakennettu Vesunnin linnan kivistä.

 

Kuvassa Vesunnin kartano. Rakennus ei ole enää alkuperäinen, mutta kooltaan vastaava ja alkuperäisellä paikalla: Paikka on komea myös täällä, korkealla jokipenkereellä. Penkereeltä näkyy Hämeen linna.

 

 

Maarit Verronen - Varjosaari - piilossa keskellä Helsinkiä.

Idea varata tämä kirja kirjastosta ja lukea tuli kävelyretkellä noin viikko sitten, kun päätin kävellä Kulosaaren pohjoisrannat pitkän kaavan mukaan, eli rantalinjaa pitkin. Saaren länsipuolella tämä ei aivan joka kohdassa onnistu, koska tontit tulevat rantaan asti mutta itäpuolella kyllä. Kävelin ympäri Leposaaren ja jäin katselemaan tätä sen pikkuveljeä, jonne olisin sillä hetkellä vielä juuri ja juuri päässyt jäätä pitkin. Harmittavasti jätin kuitenkin käymättä. Saari näytti pieneltä ja korkealta.

Liikenteen taustamelu Itäväylältä pauhasi yhä yllättävän kuultavasti saarille. Itäväylän tulo lienee vienyt osan pienellä saarella asumisen magiasta, luonnonläheisyydestä. Toinen asia lienee rivitalorivistöjen tulo Kulosaaren pohjoisrannalle joskus 1960-luvulla. Osasta niistä on suora näköyhteys Varjosaareen, varjosaarelaiset menettivät ikään kuin yksityisyyttään. Pienellä korkealla saarella on suoraan katseen alla. Saarella sijannut talo purettiin 1970. Toki sen kuntokin oli varmasti jo huono tuossa vaiheessa.

Yllättävän paljon asukkaita saarella ehti kuudessa vuosikymmenessä asua. Kahdeksan ihmistä menehtyi saarella, suurin osa tuberkuloosiin. Yksi saarelaisista pääsi jopa linnanjuhliin kutsuvieraana, ja yksi kaatui Talvisodassa. Eläminen saarella on ollut nykymittapuulla raakaa. Lautaseinäisestä rakennuksesta puuttui käsittääkseni pitkälti lämpöeristys - se oli suunniteltu kesäkäyttöön. Halot lämmitykseen täytyi tuoda pitkään käpeaa kävelysiltaa pitkin Kulosaaresta, tai kesällä veneellä. 

Kaksikerroksisen, kolmiasuntoisen talon lämmitys on varmasti syönyt kuution halkoja päivässä talvikuukausina. Lämmityspuun hankkiminen on täytynyt olla saarelaisille talviaikaan lähes päivittäinen työ. Sähköjä ei ollut, eikä vesijohtoa. Myös makea vesi täytyi kantaa siltaa pitkin Kulosaaresta. Kolmen asunnon asukkaat yhteensä lienevät kuluttaneet sitä noin kymmenisen litraa vuorokaudessa, ruuanlaittovedestä en tiedä. Peseytymässä saarelaisten täytyi myös käydä muualla.

Olen itse Roihuvuoresta lähtöisin, joten saari on eräällä lailla lapsuuden hoodieni ulkokehällä. 1977 saaren rantaan paleltui hengiltä kaksi veneessä asunutta asunnotonta. Seikka aiheuttaa hieman huimaavan tunteen, sillä asuimme tapahtuma-aikaan Roihuvuoressa. Parin kilometrin päässä. Eipä tällaisesta lapsena ollut mitään käsitystä. 1970-luku Helsingissä oli lapsen silmin magea, svengaava, boheemi ja värikäs, mutta yhteiskunnallinen todellisuus kodin lämmön ulkopuolella saattoi olla tuohon aikaan vielä aika karukin, vaikka vasemmisto oli tuohon aikaan hyvin suosittu Itä-Helsingissä.

1970-luvun Helsingistä kaipaan joutomaita. Varjosaarikin on eräänlainen joutomaa. Joutomaita oli silloin siellä ja täällä, rakentamattomia tontteja ja muuten vain käyttämättömiä plänttejä maata talojen lähellä ja väleissä. Helsingissä oli vielä väljyyttä, keskeneräisyyttä. Ihmiset korjasivat niillä autojaan, ilmaisista parkkipaikoista ei ollut pulaa, eikä leikkipaikoista. Itäkeskus oli pelkkää peltoa yhä. Sitten pellolle rakennettiin Citymarket, siellä ei ollut vielä mitään muuta. Täytimme koko perhe sen avajaisissa arvat. Minun arpani voitti koko perheelle viikon matkan Israeliin. Herttoniemen läpi ajoimme isän kanssa lähes päivittäin. 

Kirja on hyvin kirjoitettu, kuvia jäin kaipaamaan kovasti. Etenkin kun kirjailija kertoo kirjassa saarta kuvaavista vanhoista valokuvista useaan otteeseen, että mitä niissä näkyy. Kirjan lukija olisi mielellään katsellut niitä myös itse, mutta luulen syyn kuvien puutteeseen olleen painotekninen tai oikeudellinen.

 

Song lyrics part 10. I went through some old lyrics that i have in my closet, and i found this one among many others but i kinda like this one. It had only two verses, i finalized it and added the chorus. I think it's one of my best lyrics, i love it. The god of dreams is of course the old Greek god Morpheus. Johnny Cash/Springsteen territory again. Most of these lyrics are like twenty years old, the zeitgeist has changed, now they sound vintage. I have not written much anything in decades, this is my swan song propably, who knows.

 

                                           D e v i l ' s  H a r v e s t

 

 

The god of dreams will help you through the night

No need for confessions or artificial light

Wide open angels no peace no rest

The seeds are sown for the devil's harvest

 

The devil's harvest, out on the street

Lightnings like veins when crows gather to eat

The devil's harvest

 

Last night thunder and rain had a fight

The skies are heavy, but conscience is light

World falling apart screws up my rest

When i gaze through the blinds the devil's harvest

The devil's harvest, out on the street

Lightnings like veins when crows gather to eat

The devil's harvest

 

 

 

 

 

Song lyrics part 9. This lyric is just dadaist nonsense. I am just having fun. At the same time it kinda makes sense, has a certain point. Uncomposed, unrecorded.

                                               World Hugging Man

 

A station wagon farmer at Wild Horse saloon

Driving through America to get there soon

World hugging man discovered at last

Overcoming a gravity, head spinning fast

 

World hugging man

 

Big faith bang blast angels have a past

Throwing arms around on a runway forty-nine

Light talk shows spectacular sights

The globe is shrinking, cancel flights

 

World hugging man

 

Satellite lullabies, two a:m red light

Lonesome figurehead superstar at night

Diagnose yourself well and divided

World hugging man name undecided

 

World hugging man

 

Song lyrics part 8. This one is one of those haunting and mysterious again. I like the title. Nowdays talking about God is very old-fashioned, but for me it's a metaphor, cultural expression. It's not about anybody's private beliefs, it's just a one way to paint the lyrical canvas, it's a country thing. I wrote this in around 2004, it is fully written composed song.

 

                                       T h u n d e r w a l k i n g

 

I hate to see sun shining, and i don't like rain

I am waiting a lighting, that knows my pain

I hear a wind coming, but i will not pray

No i will not pray

 

Thunderwalking

Hear Gods talking

Thunderwalking

 

I hike through barricades, moved by invisible hands

To the city of darkness, there plays a band

I shake their hands and i enjoy with the crowd

And i enjoy with the crowd

 

Thunderwalking

Hear Gods talking

Thunderwalking

 

I climb on the hill, that never was a mountain

Electricity is cracking, looking for a grounding

I hear a wind blowing, like a just another loner in this town

Like a just another loner in this town

 

Thunderwalking

Hear Gods talking

Thunderwalking 

Dar, if you want to record this, just ask me. 

:)

 

 

 

Song lyrics part 7. This is emotionally heavy lyric. It's talking about the guilt of a parent after the divorce. Parent wants to, tries to fix the damage somehow for his kids. Johnny Cash territory. This is the type of lyric that you just don't know if it's good or complete crap, some lines are bit too simple and clumsy when i read it now, but the main idea is sound i think. I wrote this around 2002. This would work best if sung by a woman like Dar Williams, Mary-Chapin Carpenter or something of a that style.

                                         M o t o r c y c l e s

 

Jack and Jill decided it was that day

The priest crossed his fingers on a holy pray

Everything seemed fine, and the child was born

To see all the fightning, he started to grow up wrong

 

Motorcycles, motorcycles, motorcycles

Daddy's gonna buy him, a motorcycle

 

Jack got drinking, and Jill got a new man

In the courtroom, united they stand

Until the judge, made his orders with a grin

He said in the good old days, they used to call all this a sin

 

Motorcycles, motorcycles, motorcycles

Daddy's gonna buy him a motorcycle

 

Now Jack lives up the road nearby

With guilt bigger that catches any eye

His son is now a man, and sees all it through

Desperation of a man, not knowing what to do

 

Motorcycles, motorcycles, motorcycles

Daddy's gonna buy him, a motorcycle

 

Song lyrics part 6. I think i will write a dozen of these or so, maybe few more. This one was never played that much, but i kinda like this as a lyric. Again, there's that haunting feeling of mystery, mixed with little humour, that is typical for many of my lyrics. Something is somewhere, very close, but can not be seen. There's only a story about it, somebody else saw it. I don't know where i get it. This one was written in 2003 i think.

 

                                     Stranger On The Highway

 

There was stranger on the highway, fifty miles off track

Coming back from home, never looking back

There was stranger on the highway, grinning to the lights

Walking little loose, disappearing of sights

 

There was stranger on the highway, and vehicles down the road

Sometimes people swear they saw, a man in a long black coat

There was stranger on the highway, looking like a clown

That walked over and fell, off the edge of town

 

There was stranger on the highway, told the host in the news

Reporters from CNN, went discovering the blues

There was stranger on the highway, and people looking around

Somebody said that's all, there's only a legend to be found

 

Like e stranger on the highway 

 

 

 

Song lyrics part 5. I wrote this one around 2004. I think it's one of my best lyrics, on top five. It is pretty clear i think, describing the changing world and changing times. Country singer starts to play the blues as a response. This one has been demoed many times, but never properly recorded. One demo was sung by a very good female singer, but i won't release it because i promised not to. 

                                         Country Singer's Blues

 

There ain't no more highways

Where you can let that engine run

There ain't no more cowboys

Who can handle the gun

There ain't no more lightnings

Not grounded by a man

There ain't no more broken hearts

Rain beaten smiling fans

 

You may think this ain't no news

You may have got nothing to lose

But you'll never understand

The country singer's blues

 

There ain't no little towns

Alone on the prairie

There ain't no more wedding gowns

Or man on his knees 

There ain't no more gods

And devils are news

There ain't no more spare parts

For the Baton Rouge

 

You may think this ain't no news

You may have got nothing to lose

But you'll never understand

The country singer's blues

 

Song lyrics part 4. I love the mood of this lyric. This could be a country song or a metal song, unrecorded. It is about losing your faith, divorce, and about many things. Storms outside are a metaphor for the inner feelings of this guy, storms are real, they are true. Chasing them, understanding them is a crazy hobby. 

                                               S t o r m c h a s e r

 

Cloudlights on horizon, gotta go dream up fast

Flat out beams on, radio silence outcast

Never seen a green man, no Jesus in sight

Telescopes and cameras, waiting in the night

 

I put my kids to bed, and kiss my beautiful wife

Watch the news reports, about destroyed lives

It's coming this way now, named like a human child

It has a birth and doom, and soul juvenile

 

Morning news i gaze, thundercracks in my ears

Lab my density photos, drive kids to the school

Everything now gone, sun setting daylight

Tiretracks on the fields, shaking hands, rainbite

 

 

 

Song lyrics part 3. This one tells a story about the loneliness in a small town. A small town, that has a jail on the edge of town. Small town starts to feel like that jail. It's hard to get out. I got the inspiration for this lyric when standing at the trainstation of Jokela. This one was recorded back in 2005. I am not a singer, just a songwriter, but here's the link for the recorded version:

https://soundcloud.com/user-14485271/jailtown

                                                J a i l t o w n

 

Thirty miles up north, through the plains of pines

Long away from this city, on another state of time

Trains will stop there, you are the only one to leave

People stare at you hard and cold, with the eyes of grief

 

In the silence of jailtown

 

It's a big concrete block, full of lights at night

No one sees there in, and no one stays at sight

Everybody here will say, that it's righteous and fine

Everybody here, looks like they are doing the time

 

In the silence of jailtown

 

 

 

 

Song lyrics part 2. This is very dylanesque, a kind of psychological protest song. A folk thing. This describes the situation, when people are patronizing and motherly/fatherly towards you. When people talk to you like you were a child. People with babyface can experience this often. If you don't have this kind of experience ever in life, if you can not relate, then this lyric propably just sounds utterly mad for you. It is a crazy lyric, but i am kind of proud of it. Basically it is just a joke. Uncomposed.

                                            Everybody Seems To Know Me

 

Everybody seems to know me, like some old friend

When i just can't remember, they tell me i pretend

Everybody seems to know me, waiting me to shut up

Sometimes i feel quilty, if i dare to interrupt

 

Everybody seems to know me, like i have no secrets

I am like someone else, with all these regrets

Everybody seems to know me, so well that i am afraid

That when i introduce myself, i may cause some hate

 

Everybody seems to know me, it's good to have friends

That are complete strangers, i am sorry if this offends

Everybody seems to know me, if my jacket needs repair

It's hard to bohemian, with some dollars to spare

 

Everybody seems to know me, that i would not hurt a fly

They already give that look, if i am gonna try

Everybody seems to know me, my kindness as a stranger

They take it for granted, like my honour's in danger

 

Everybody seems to know me, i don't need any therapy

I am so completely analyzed, that i am news scientificly

Everybody seems to know me, it feels like conspiracy

To have so many shrinks, and still a thing to worry

 

Everybody seems to know me, like a smoker without a dime

Have some mercy for yourself, you look like committing a crime

Everybody seems to know me, from the inside out

Then they read this and ask, what the hell this is about?