Helsingin Hermanni - Saarenkatu. Helsingin Hermannin kaupunginosa on käynyt läpi valtavia muutoksia sadassa vuodessa. Puutaloyhteisö on vaihtunut kerrostaloihin, ja alueen maaston muotojakin on muokattu rajusti maansiirrolla. Yllä olevassa kuvassa keväältä 2025 Saarenkadun mäki sekä pitkä portaikko. 

Saarenkadun mäki on osittain ihmisen tekemä, 1960-luvulla maansiirrolla rakennettu. Saarenkatu oli ennen tältä kohtaa suhteellisen tasainen, autolla ajettava katu. Mäkeä on kororettu sekä Vellamonkadun kuoppaa on varmaan syvennetty samalla. Alla oleva kuva on samasta kohden Saarenkatua vuonna 1960. Huomaa kerrostalo vasemmassa reunassa, se on molemmmissa kuvissa sama.

Tässä sama kohta ilmakuvassa 1943:

                                      

Tässä kuvassa Saarenkadulta ennen Vegankadulle johtanut jalkakäytävä. Sen päällä on nyt pari metriä maata:

 

 

Elise Pihlajaniemi - Linnaelämää keskiajan Suomessa.

Mielenkiintoinen uutuuskirja. Aihepiiri kiinnostaa luettuani kirjan Arwid Tavastin elämästä, josta jo blogin kirjoitinkin. Arwid Tavast toimi lyhyen aikaa sekä Olavin linnan että Viipurin linnan päällikkönä. 1500-luvulla Käkisalmen linna tuntuu olleen myös yksi ajan hahmoille tuttu paikka, mutta sitä kirjaan ei ole sisällytetty ymmärrettävistä syistä. Arwid Tavast kävi siellä usein. Täysin kadonneesta yksityisestä Vesunnin linnasta on maininta, mikä oli hyvä. Vesunnin linna oli Suomen suurin yksityinen kivilinna, kävin sen sijaintipaikalla Arwid Tavastin kirjan tapahtumien tutkimusmatkalla. Linna purettiin myöhemmin ja sen kivet käytettiin läheisten navettojen rakennusaineeksi. 

Tässä kirjassa kuvataan ehkä ensi kertaa linnaelämää sekä linnoja vähän laajemmin, myös niiden taloteknistä puolta. Tuon ajan linnoissa yleinen lämmitysjärjestelmä oli ns. hypokausti, eli puhtaasti ottaen siis lattialämmitys. Tähän vanhaan Antiikin Rooman lämmitystapaan oli Suomessa lisätty myös erilaisia seinien sisällä kulkevia lämpimän ilman hormeja. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hypokausti

Keskimääräisen suomalaisen kivilinnan lämmityspuun kuten myös ruokatarpeiden kulutus oli valtavaa. Linna vaati ympärilleen monta suurta latokartanoa ja valtavasti työväkeä, että linnan tarpeet kyettiin tyydyttämään. Linna ei latokartanoilta saamistaan tarpeista maksanut, vaan kantoi ne itselleen veroina. Valtava määrä ihmisiä työskenteli täyspäiväisesti hyvin pienen eliitin tarpeiden tyydyttämiseksi, myös linnan sisällä. 

Yksi mielenkiintoinen detalji on, ettei linnojen huoneissa ollut juurikaan ovia huoneiden välillä. Huoneesta, salista toiseen kuljettiin seinän ulkoviertä kulkevia puisia siltoja pitkin. Tämä varmaan liittyi jotenkin turvallisuuteen. Lyömällä alas tuollaiset puusillat oli vihollisen hyvin vaikea edetä linnan sisällä. Tässä joitain lukuja keskimääräisen suomalaisen kivilinnan vuosikulutuksesta:

- Halkoja 3000 mottia

- 17 000 kananmunaa

- Viljaa 2650 litraa viikossa leivontaan

- Olutta pantiin noin 1500 litran sammioissa

- Yleisimpiä viljelyskasveja linnan puutarhoissa kirsikka sekä hamppu

- Arvostetuimmat kalat turska sekä silakka, vähiten arvostetuin kala lohi

- Oluttuoppi painoi tyhjänä 2kg

- Jalkaväen sotilaat saivat neljä litraa olutta päivässä 

- Hoviin kuuluvat 4,6 litra

- Palvelusväki 2,2 litraa

- Raaseporin linnan oluenkulutus 280 ruotsintynnyriä vuodessa

- Arvostetuin juoma sima. Sima oli olutta kolme kertaa arvokkaampaa  

Linnapäällikön tyttärellä oli 52 hevosta. Mainitut luvut ovat keskiarvo kirjassa mainituista Hämeen sekä Turun linnan luvuista. Lohta ei pidetty 1500-luvulla yhtään minään, Se oli bulkkia jota syötettiin palvelusväelle. Turska oli kuningasten herkkua. Viime aikoina on valtamediassa ollut juttuja, joiden mukaan "kirsikka ei ole suomalaisten makuun". 1500-luvulla oli, kirsikka oli hyvin arvostettua. Siitä tehtiin olutta ja leivonnaisia. 

https://www.hs.fi/ruoka/art-2000011137236.html 

Kirsikkaolut oli yksi tavallinen olut keskiajalla. Kuten kirjassa Arwid Tavastin elämästäkin kerrotaan, ei 1500-luvun ylempi rälssi eli aatelisto syönyt ollenkaan huonosti nykymittapuulla. Vehnäleipää, leivonnaisia, riistaa, turskaa ja siikaa, riisiä, eksoottisia mausteita, punaviiniä, makkaroita, sinappia, kirsikoita, naudan ja sianlihaa, jne. Kanaakin on varmasti syöty, kun vuosikulutus oli 17 000 kananmunaa. 

Yksi mielenkiintoinen asia keskiajalla Suomessa on noina vuosisatoina tapahtunut suuri meren pinnan aleneminen. Se myllersi maisemaa valtavasti ja teki jotkin linnat haavoittuviksi. Erinäisistä kuvista sekä lähteistä olen arvioinut meren pinnan laskun Suomen etelärannikolla olleen ajanjaksolla 1300-1800 noin 10-15 metriä. Helsingistä eli Vironniemestä ei 1300-luvulla näkynyt varmaan kuin muutama luoto. Sen jälkeen merenpinnan lasku on lähes pysähtynyt, Helsingin kauppatorin pinta on tänään suunnilleen siinä missä se oli 1900-luvun alussakin.

Viikin kartano oli rantatila perustamisensa aikoihin, meri tuli aivan kartanon eteen. Samoin Puotilan kartano, meri on tullut ihan kartanon eteen. Vartiokylän linnavuoren ympäristö on näyttänyt toisenlaiselta. Rajuinta meren pinnan lasku on ollut 1300-1600 välisenä aikana, meri suorastaan pakeni. Tässä on maalaus Raaseporin linnasta vuonna 1820. Linna sijaitsi alunperin saarella, jonka rantaan laivat kiinnittyivät. Meri on maalauksessa vielä suht läsnä. Nykyään merenranta sijaitsee kolmen kilometrin päässä.

Maalauksessa kiinnittää huomion, miten nopeasti linnan kunto raunioitui. Raaseporin linna hylättiin 1558 olutkellarin romahdettua sekä siksi että kuningas määräsi aatelistoa muuttamaan juuri perustettuun Helsinkiin. Vuonna 1820 linna oli sitten tuollaisessa kunnossa jo. 240 vuodessa se menetti kivestä tehdyt torninsa, yläkerroksensa, kattonsa sekä tapulinsa. Tässä toinen maalaus linnasta vuodelta 1863:

 

 

 

                                                                     

 

                                                 Anhalter Bahnhof

 

(novelli). Tämä on vanha novelli 90-luvun lopulta. Sain idean tähän Kjell Westön vielä vanhemmasta novellista, jossa otsikon niminen rockyhtye mainitaan. Lähetin tämän aikanaan luettavaksi Kjellille, hän sanoi että se on "ihan ok, vaikka ei oman ajatukseni mukainen". Mitä sen ei ollut tarkoituskaan olla. Tämä on ikään kuin happopäinen, revitelty versio Kjellin alkuperäisestä ideasta. Tässä ei ole juuri mitään muuta samaa kuin idean esikuvassa, paitsi lause "fuzzi vouvvaa".

Kirjoitusajankohta näkyy tekstissä, nykyisessä ajan hengessä tämä kuulostaa hieman vanhahtavalta. Tämä on kirjoitettu muutama vuosi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja resonoi sitä aikaa, mutta on myös jollain tavalla universaali mielestäni. Olen samasta talosta syntyisin kuin Kjell Munkkivuoressa, muutimme vuosi syntymäni jälkeen Roihuvuoreen. Samassa pihapiirissä kuvattiin myös Munkkivuori-sarja.

                                                 

                                               Anhalter Bahnhof

 

Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia. Pimeällä Itä-Saksalaisella sivukadulla, katosta riippuvan suojattoman hehkulampun varjossa jonka päälle on heitetty varjostimeksi hikinen treenipaita. Naapurin Horst ei ymmärrä, hän sanoo:"se saatanan möykkä kuuluu sieltä aina vaan!". Vuodet ovat vierineet, muuri kaatunut. Checkpoint Charliekaan ei ole enää entisensä, mutta Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia, vouvvaa fuzzi päällä kuin ihmiskunta, loputtomilta tuntuvien repivien kitaravallien katveessa.

Anhalter Bahnhof ei keikkaile, eikä levytä. Joskus jokin tyttö oli kuulemma hiipinyt salaa heidän treenikämppänsä oven taakse pimeässä, jokin pienlehden toimittaja, ohi murtuneiden Leninien varjon. Laitakaupungin kujan päähän minne taksitkaan eivät aja, eivät tunne, avaten narisevan raolleen jätetyn oven joka johti jyrkkiin rappusiin alas pommisuojaan. Hän oli äänittänyt Anhalter Bahnhofia salaa pienellä sanelumankalla, jalat nilkkoja myöten tyhjien pullojen keskellä. 

Kotona, toimituksessa huomattiin ettei nauhalle ollut tarttunut, kuin pelkkää peruskohinaa ilman Dolbyä. Tinnuksesta hän oli kärsinyt koko seuraavan päivän.

Kukaan ei tiedä ketkä yhtyeessä soittavat, tai missä he asuvat. Pommisuojan sisäänkäynnin edustalla nähdään joskus vanha auto, sekä pensselillä maalattu polkupyörä. Kerran joku oli väittänyt kivenkovaan, että että eräs bassoa kouluaikoina soitellut kaveri muistutti hieman heppua, joka aina jätti polkupyöränsä sisäänkäynnin eteen. Kumma, sulkeutunut tyyppi. 

Anhalter Bahnhof ei levytä, se ei ole koskaan edes yrittänyt saada levytyssopimusta tai julkaista mitään. Se tuskin sellaista haluaa. Tämän lisäksi se treenaa koko ajan, raivoisasti, vuodesta toiseen samaa settiä. Välillä, silloin harvoin kun möykkä maan alta hetkeksi taukosi, saattoi sieltä Horstin mukaan kuulua kirosanoja sekä ääni, joka syntyy tyhjän pullon osuessa betoniseinään. 

Pienessä hiestä kuumassa tilassa maan alla, vesiputket rikki liittoutuneiden pommeista sekä sähköt sekaisin Stasin viritelmistä, yhtye antaa kaikkensa. Kun yksi laulu loppuu, niin heti rumpali laskee neljään uuden alkamisen merkiksi kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta Anhalter Bahnhof antaa palaa. Sanoista saa tuskin mitään selvää laulajan huutaessa läpi vanhan Telefunkenin mikrofonin, joka on kytketty kitaravahvistimeen särö päällä. Kuin mies, joka ei enää kysy eikä epäile, puhu. Kuin mies, joka tietää.

Ahdistunutta, synkkää goottipaskaa.

Brandenburgin portilla japanilaiset turistit ottavat kuvia, hymyilevät, pyrkivät tekemään vaikutuksen kuin koulussa, paitsi kuin se yksi poika takarivissä, joka tuijotti. Siitä pojasta tuli Anhalterin solisti. Kun yö jälleen saapuu Berliiniin, syttyvät vanhojen putkivahvistinten pienet punaisen verkkovirtavalot, kuin yöhävittäjän miehistön taukotilassa. Vahvistimien putkia ei enää oikein saa, kuin tilaamalla Venäjältä. Militariaparaat. Ne kestävät luonnostaan ydinlatauksen aiheuttaman säteilyshokin, toisin, kuin nykyään yleistyneet transistorit. 

Jos Kolmas Maailmansota siis koittaa, vaikenee eetterimme. Ei Anhalter Bahnhof. Vanhat, mattamustiksi humalassa töhrityt Gibson Flying V-kitarat viritettäisiin vain jälleen kerran yhdellä, raskaalla avosoinnulla, mollilla. Joskus tahtomattaan saattavat iänikuiset putkivahvistimet putkien ollessa huonossa kunnossa napata ilmasta kiinni jonkin paikallisen radioaseman kannabispäisen radioaallon. Se yllättää kesken kappaleiden välisen tauon, joka alkaa kuin veitsellä leikattuna ja loppuu samoin. Tällaista, huoltoa vaativaa vahvistinta kutsutaan nimellä "radiohead". 

Radio Free Europe.

Kadulla roskien ja puusta pudonneiden lehtien seassa kuulaassa syysauringossa seisoessa Anhalter Bahnhof kuulostaa kuin pommikonelaivueelta jota ei näy. Viereisen talon parvekkeella Horst lopettaa piereskelemisen, alkaen tapailla Uralin pihlajaa, kuin joku, joka myös tietää. Horst ei tunne bändiä, ei ole koskaan kuullutkaan. Kutsuu kyllä oluelle. Ketään ei ole mennyt, eikä tullut. Yötyö tehtaassa teki miehestä piereskelevän juntin, joka yhä odottaa Trabanttiaan. Kahvi Horstin kupissa ei peilaa.