Anhalter Bahnhof

 

(novelli). Tämä on vanha novelli 90-luvun lopulta. Sain idean tähän Kjell Westön vielä vanhemmasta novellista, jossa otsikon niminen rockyhtye mainitaan. Lähetin tämän aikanaan luettavaksi Kjellille, hän sanoi että se on "ihan ok, vaikka ei oman ajatukseni mukainen". Mitä sen ei ollut tarkoituskaan olla. Tämä on ikään kuin happopäinen, revitelty versio Kjellin alkuperäisestä ideasta. Tässä ei ole juuri mitään muuta samaa kuin idean esikuvassa, paitsi lause "fuzzi vouvvaa".

Kirjoitusajankohta näkyy tekstissä, nykyisessä ajan hengessä tämä kuulostaa hieman vanhahtavalta. Tämä on kirjoitettu muutama vuosi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja resonoi sitä aikaa, mutta on myös jollain tavalla universaali mielestäni. Olen samasta talosta syntyisin kuin Kjell Munkkivuoressa, muutimme vuosi syntymäni jälkeen Roihuvuoreen. Samassa pihapiirissä kuvattiin myös Munkkivuori-sarja.

                                                 

                                               Anhalter Bahnhof

 

Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia. Pimeällä Itä-Saksalaisella sivukadulla, katosta riippuvan suojattoman hehkulampun varjossa jonka päälle on heitetty varjostimeksi hikinen treenipaita. Naapurin Horst ei ymmärrä, hän sanoo:"se saatanan möykkä kuuluu sieltä aina vaan!". Vuodet ovat vierineet, muuri kaatunut. Checkpoint Charliekaan ei ole enää entisensä, mutta Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia, vouvvaa fuzzi päällä kuin ihmiskunta, loputtomilta tuntuvien repivien kitaravallien katveessa.

Anhalter Bahnhof ei keikkaile, eikä levytä. Joskus jokin tyttö oli kuulemma hiipinyt salaa heidän treenikämppänsä oven taakse pimeässä, jokin pienlehden toimittaja, ohi murtuneiden Leninien varjon. Laitakaupungin kujan päähän minne taksitkaan eivät aja, eivät tunne, avaten narisevan raolleen jätetyn oven joka johti jyrkkiin rappusiin alas pommisuojaan. Hän oli äänittänyt Anhalter Bahnhofia salaa pienellä sanelumankalla, jalat nilkkoja myöten tyhjien pullojen keskellä. 

Kotona, toimituksessa huomattiin ettei nauhalle ollut tarttunut, kuin pelkkää peruskohinaa ilman Dolbyä. Tinnuksesta hän oli kärsinyt koko seuraavan päivän.

Kukaan ei tiedä ketkä yhtyeessä soittavat, tai missä he asuvat. Pommisuojan sisäänkäynnin edustalla nähdään joskus vanha auto, sekä pensselillä maalattu polkupyörä. Kerran joku oli väittänyt kivenkovaan, että että eräs bassoa kouluaikoina soitellut kaveri muistutti hieman heppua, joka aina jätti polkupyöränsä sisäänkäynnin eteen. Kumma, sulkeutunut tyyppi. 

Anhalter Bahnhof ei levytä, se ei ole koskaan edes yrittänyt saada levytyssopimusta tai julkaista mitään. Se tuskin sellaista haluaa. Tämän lisäksi se treenaa koko ajan, raivoisasti, vuodesta toiseen samaa settiä. Välillä, silloin harvoin kun möykkä maan alta hetkeksi taukosi, saattoi sieltä Horstin mukaan kuulua kirosanoja sekä ääni, joka syntyy tyhjän pullon osuessa betoniseinään. 

Pienessä hiestä kuumassa tilassa maan alla, vesiputket rikki liittoutuneiden pommeista sekä sähköt sekaisin Stasin viritelmistä, yhtye antaa kaikkensa. Kun yksi laulu loppuu, niin heti rumpali laskee neljään uuden alkamisen merkiksi kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta Anhalter Bahnhof antaa palaa. Sanoista saa tuskin mitään selvää laulajan huutaessa läpi vanhan Telefunkenin mikrofonin, joka on kytketty kitaravahvistimeen särö päällä. Kuin mies, joka ei enää kysy eikä epäile, puhu. Kuin mies, joka tietää.

Ahdistunutta, synkkää goottipaskaa.

Brandenburgin portilla japanilaiset turistit ottavat kuvia, hymyilevät, pyrkivät tekemään vaikutuksen kuin koulussa, paitsi kuin se yksi poika takarivissä, joka tuijotti. Siitä pojasta tuli Anhalterin solisti. Kun yö jälleen saapuu Berliiniin, syttyvät vanhojen putkivahvistinten pienet punaisen verkkovirtavalot, kuin yöhävittäjän miehistön taukotilassa. Vahvistimien putkia ei enää oikein saa, kuin tilaamalla Venäjältä. Militariaparaat. Ne kestävät luonnostaan ydinlatauksen aiheuttaman säteilyshokin, toisin, kuin nykyään yleistyneet transistorit. 

Jos Kolmas Maailmansota siis koittaa, vaikenee eetterimme. Ei Anhalter Bahnhof. Vanhat, mattamustiksi humalassa töhrityt Gibson Flying V-kitarat viritettäisiin vain jälleen kerran yhdellä, raskaalla avosoinnulla, mollilla. Joskus tahtomattaan saattavat iänikuiset putkivahvistimet putkien ollessa huonossa kunnossa napata ilmasta kiinni jonkin paikallisen radioaseman kannabispäisen radioaallon. Se yllättää kesken kappaleiden välisen tauon, joka alkaa kuin veitsellä leikattuna ja loppuu samoin. Tällaista, huoltoa vaativaa vahvistinta kutsutaan nimellä "radiohead". 

Radio Free Europe.

Kadulla roskien ja puusta pudonneiden lehtien seassa kuulaassa syysauringossa seisoessa Anhalter Bahnhof kuulostaa kuin pommikonelaivueelta jota ei näy. Viereisen talon parvekkeella Horst lopettaa piereskelemisen, alkaen tapailla Uralin pihlajaa, kuin joku, joka myös tietää. Horst ei tunne bändiä, ei ole koskaan kuullutkaan. Kutsuu kyllä oluelle. Ketään ei ole mennyt, eikä tullut. Yötyö tehtaassa teki miehestä piereskelevän juntin, joka yhä odottaa Trabanttiaan. Kahvi Horstin kupissa ei peilaa.