Poliittisia ja sosiologisia paradokseja osa 3. Kommentointia sekä analyysiä Ville-Juhani Sutisen esseeseen "Mihin katosi työväensivistys?" Suomen Kuvalehdessä. (essee). 

Ville-Juhani tekee heti esseensä alussa selväksi, että vaikka hän onkin korkeakoulutettu, palkittu kirjailija, hän on pohjimmiltaan prolejuntti Satakunnasta. Näitä luokkanousua kuvaavia juttuja on alkanut viime aikoina ilmestyä tihenevään tahtiin, joissa pohditaan luokkanousun yksilökokemusta sekä ongelmia. Tämä alkaa olla jo jonkinlainen trendi. 

On olemassa myös täysin toinen, päinvastainen kokemus, nimittäin luokkalasku, jonka osa X-sukupolvesta sai kokea. Itse olen helsinkiläisestä keskiluokasta, mutta köyhä pitkäaikaistyötön. Lapsuuteni oli purjehtimista, lentämistä, ulkomaanmatkailua, kirkossa käyntiä ja keskiluokkaista kasvatusta. Olen pohjimmiltani kermaperse Helsingistä. En ymmärrä mitään siitä millaista on olla alkoholistin lapsi köyhästä perheestä. 

Kumpikaan vanhemmistani ei juonut pisaraakaan alkoholia koko elämänsä aikana, tai polttanut tupakkaa. Jälkimmäinen oli radikaalia Kekkosen Suomessa, koska tupakoinnilla ei ollut vielä nykyistä työväenluokkaista statusta 70-luvulla. Ihmiset eivät paheksuneet tupakointia vetääkseen hajurakoa työväenluokkaan, kuten nykyään, eivätkä totuttautuneet iltavirkuiksi kuuluakseen akateemiseen luokkaan. Aamuvirkkuus on nykyään prolea, joka leimaa ihmisen koulutetun luokan kuplassa.

Oikea työväenluokka tunnistaa minut aina nopeasti joksikin, joka ei heidän keskuuteensa kuulu. Minulta puuttuu työväenluokkainen maku sekä työväenluokkainen katu-uskottavuus. Olen Oscar Wilde satamajätkien taukotilassa. Toisin kuin luokkanousua, luokkalaskua ei kukaan ihaile. Sosiologiassa sitä käsitteleva tutkimus loistaa poissaolollaan.

Luokkalaskusta ei avauduta omalla nimellä Helsingin Sanomissa tai Suomen Kuvalehdessä. Sen kokeneet vetäytyvät varjoihin, mykkyyteen nuolemaan haavojaan, ja jäävät kokemuksensa kanssa totaalisen yksin. Keskiluokkainen tausta muuttuu häpeälliseksi jos henkilö on epäonnistunut elämässään, jossain määrin samoin tavoin kuin työväenluokkainen tausta akateemisissa piireissä ehkä silloin tällöin. Köyhän täytyy peitellä keskiluokkaista taustaansa. 

Jutussa on monia mielenkiintoisia havaintoja. Anglosaksisessa maailmassa hiljalleen yleistyvä keskustelu "proledriftistä", on päässyt jutun riveille mukaan. Proledrift tarkoittaa lyhyesti niiden syiden kuvaamista, miksi koulutettu keskiluokka pyrkii nykyään omaksumaan työväenluokkaista tyyliä. Yksi pääsyy on keskiluokan köyhtyminen. Proledriftauksessa välttämättömyydestä tehdään hyve.

Kun koulutettu keskiluokka ei enää kykene saavuttamaan keskiluokkaista elintasoa, se alkaa proledriftata eli nähdä hyveenä keskiluokkaisesta arvokonservatiivisesta ihanteesta luopumisen. Tässä näkisin nykyisen ns. woke-ilmiön juurisyyn. Bourgeois bohemian eli Bobo, sekä hipsteriys olivat proledrift-ilmiön alkua. Nykyään ihminen saattaa näyttää siltä kun hän olisi tulossa leipäjonosta, mutta hän on korkeakoulutettu täynnä inhoa sekä ylemmyydentunnetta työväenluokkaa kohtaan. Tyylilliset sosiaaliset markkerit johtavat harhaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=zzIGdK6_k0g 

Koulutustason jatkuva nousu on aikamme ilmiö joka vaikuttaa moneen asiaan syvästi. Keskustelu koulutustason jatkuvan nousun aiheuttamista negatiivisista ilmiöistä yhteiskunnalliseen kehitykseen on vaikeaa, sillä korkeakoulutetut muodostavat nykyään enemmistön yhteiskunnassa. Kouluttautuminen on muuttunut osana proledriftiä yhä enemmän identaariseksi, kun koulutus ei enää takaa keskiluokkaista tulotasoa. Vanhan vasemmistolaisen politiikan kulmakivi oli työväenluokan tulotaso, mutta koulutettu luokka pyrkii nyt hylkäämään tulotason luokkamarkkerina kaikin tavoin. 

Korkeakoulutettu ei samaista itseään työväenluokkaan, vaikka olisi köyhä. Tulotaso sekä sivistys luokka-aseman määrittäjänä, ihanteena katoaa, koulutustason korvatessa sen. Kun koulutustasosta tulee yhteiskuntaluokan vahvin määrittäjä, menee sivistys pois muodista. Sille ei ole enää käyttöä luokka-aseman todisteena. Korkeakoulutettu ei kohtele sinua kaltaisenaan vaikka olisit lukenut miljoona kirjaa ja olisit sivistynyt, jos sinulta puuttuu akateeminen arvo. "Itseoppineisuus on luokkataistelun jaloin muoto", julisti vanha vasemmisto Kekkosen päivinä. Nykyään diletantilla on paljon vaikeampaa.

Vuonna 1977 90% Suomen työvoimasta ei ollut käynyt lukiota. Nyt vuonna 2025 50% työvoimasta on akateeminen koulutus. 70-luvulla ylioppilaslakkia kutsuttiin välillä "lokinpaskaksi", ja naurut päälle. Työväenluokka määritti sen, mikä oli hauskaa. Muutos on valtava, eivätkä koulutetut halua nähdä sillä olleen minkäänlaisia negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan. He, keillä olisi kykyä sekä koulutus analysoida, ei ole siihen halua analysoida koulutuksen negatiivisia puolia. Työväenluokalta taas puuttuu usein kyky sekä koulutus siihen, osittain juuri sivistysihanteen katoamisen johdosta. Akateeminen luokka on ikään kuin sodan voittaja, se kirjoittaa historian. Työväenluokkaisuus on lähes kadonnut identiteettinä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnan amerikkalaistuminen viime aikoina. 

Koulutustason jatkuva nousu tuo mukanaan monia ongelmia yhteiskunnan dynamiikkaan, ja yksi suurimmista niistä on meritokratian voimistuminen. Kun lähes jokaisella on ainakin jossain määrin mahdollisuus edetä niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, ei alaluokkaan, työväenluokkaan jää yksilöitä joilla olisi kykyä puolustaa sitä. Sata vuotta sitten työväenluokassa oli paljon lahjakkuutta sekä älyä, koska kyvykkäät eivät päässeet etenemään ylemmäs sen aikaisessa yhteiskunnassa niin hyvin kuin nykyään. He käyttivät sitten lahjakkuutensa puolustaakseen työväenluokkaa. 

Kun koulutusmyönteisessä, meritokraattisessa yhteiskunnassa jokainen yksilö pääsee niin pitkälle kuin omat kyvyt riittävät, muodostuu työväenluokasta ensimmäistä kertaa historiassa uudenlainen hylkiöiden joukko, jolla ei ole enää keskuudessaan kyvykkyyttä pitää puoliaan. Tämä on ongelma. Tästä syystä vaatimus siitä, että työväenluokan täytyy itse pitää puoliaan, muuttuu kohtuuttomaksi. Välillä kuulee huolta siitä, että maahanmuuttajien lähtömaista lahkakkaimmat yksilöt muuttavat pois etsiäkseen parempaa elämää. Koulutustason jatkuva nousulla on sama vaikutus kantaväestön työväenluokkaan.

Koulutustason jatkuvasti noustessa myös oman edun ajamisen tyyli ja retoriikka sofistikoituu, muuttuu matalasti koulutetuille vaikeammaksi saavuttaa. Samaan aikaan sen alapuolelle on muodostunut uusi maahanmuuttajien riistetty alaluokka. Maahanmuuttajien uusi riistetty alaluokka, jota kuitenkaan ei voine kutsua syrjäytyneeksi samassa mitassa kuin omaa syntyperäistä työväenluokkaa, siinä määrin koulutetun luokan empatia sekä median huomio heihin kohdistuu. 

Työväenluokkainen kantaväestön ihminen nähdään nykyään ikään kuin epäonnistuneena keskiluokkaisena. Keskiluokan sekä maahanmuuttajien alaluokan välissä ei ole enää tilaa. Jos valkoinen mies ei menesty, niin hänestä tulee nykyään ikään kuin luokaton, sanan kaikissa merkityksissä. Hän ei pääse luokkahissillä ylös eikä alaspäin. Jos hän sukeltaa pohjalle riistetyn maahanmuuttajien alaluokan keskuuteen, hänet nähdään totaalisena epäonnistujana.

Jos joku vaikuttaa ei-keskiluokkaiselta. niin hänen nähdään epäonnistuneen pyrkimyksessään tulla keskiluokkaiseksi, hänessä on jokin vika. Kuka haluaisi olla jotain, mitä ei ole enää olemassa? - työväenluokkaa? Kuinka romanttista! Kekkosen aikoihin työväenluokkaisuus oli tunnustettu, erillinen identiteetti. Työväenluokkaisen yksilön päällä ei ollut jatkuva epäonnistujan leima, vaan oli hienoa olla siivooja tai taksikuski. Mainokset tehtiin työväenluokalle, sillä raha oli siellä. Nykyään mainoksissa on kultainen noutaja, parkettilattia, vauva sekä omakotitalo jo koomisuuteen saakka. Kukaan ei enää mainosta mitään työväenluokalle.

Luokkalaskun tehneen oletetaan pääsääntöisesti olevan työväenluokasta. Häneen suhtaudutaan kuin hän olisi juopon kouluttamattoman yksinhuoltajan lapsi. Jos hän mainitsee vaikkapa sosiaalihuollossa, että hänen kotiolonsa lapsuudessa olivat itse asiassa ihan hyvät, niin häntä mulkaistaan vihaisesti. "Jos isäs ei lyöny eikä juonu, niin mitä valitat?". Palvelujärjestelmä on virittäytynyt kohtaamaan huonoista lähtökohdista tulevia köyhiä sekä työttömiä, muu on anomalia. 

Luokkalaskun tehnyt kokee jo palvelujärjestelmän asiakkaana olevansa aivan väärässä näytelmässä. Palvelujärjestelmä tunnustaa huonot lähtökohdat hyväksytyksi syyksi epäonnistua. Hyvistä lähtökohdista tulevalla ei ole hyväksyttyä syytä epäonnistua. Luokkalaskun tehnyt päätyy helposti palvelujärjestelmän asiakkaana vain olemaan täysin hiljaa. Hän on paljas, vailla hyväksyttyä puolustusta kohtalolleen. 

Esseensä puolivälissä Ville-Juhani sortuu hieman elitismiin, koulutetun luokan statussignalointiin. Esseeseen alkaa ilmestyä termejä, kuten "populismi" sekä "elämänkoulu", jotka Kekkosen ajan korvaani ovat puhdasta luokkasignalointia. Elämämkoulu - niinhän koulutettu luokka sen sosiaalisessa mediassa tykkää kirjoittaa - pilkaten työväenluokan oletettua matalaa koulutustasoa. Eivät edes yhtä sanaa osaa oikein kirjoittaa, ruojat. Räyhäimpivaaralainen isämmaallinen elämämkoulu. Tällainen tyyli - luokkaviha, statussignalointi - kommentoida on koulutetusta luokasta vitsikästä.

Kommentoidessaan työväenluokkaa koulutetun luokan on ilmaistava lukijoille oma luokkastatuksensa. "Populismi" on toinen tämän ajan sana, jolla signaloidaan omaa asemaa suhteessa työväenluokkaan. Kaikki puolueet ovat populistisia, kun hieman raaputetaan. Kokoomuksen populismia on köyhien haukkuminen ja heiltä leikkaaminen. Siinä ei ole taloudellista järkeä eikä siinä tarvitsekaan olla, sillä kyseessä on oman kannatuksen ylläpito. 

"Korkeakoulun sijasta valitaan elämänkoulu", on löysää ajattelua. Kaikista ei tule korkeakoulutettuja, vaikka kuinka yrittäisi sillä rahkeet eivät riitä, ja toiseksi kaikilla ei ole ollut siihen edes mahdollisuutta, sekä kolmanneksi elämme jo koulutusinflaatiossa. Kaikkien edes pyrkimyksessä kouluttautua ei ole mitään järkeä. Kun kaikki ovat tohtoreita, kukaan ei ole.  "Jokaisesta voi tulla tohtori", on täyttä höpö höpöä. Ei voi, kun pää ei riitä. Ihmiset ovat eriarvoisia ominaisuuksiensa perusteella, enkä puhu ihonväristä.  

"Aitoa suomalaista työväenkirjallisuutta olisi Varissuolle sijoittuva arabiankielinen Wolt-romaani"

Ehkä näinkin. Tässä kuitenkin on hieman paradoksin makua siinä mielessä, että siinä omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei tunnusteta aidoksi työväenluokaksi. Sen alapuolella nähdään nykyään olevan aidon työväenluokan. Miten oma, syntyperäinen, suomen kieltä puhuva työväenluokka voi saavuttaa itsetunnon sekä luokkatunteen lukiessaan tällaista? Aiemmin kirjoitin, että nykyään oma työväenluokka nähdään enää vain epäonnistuneena keskiluokkana. Tähän Ville-Juhanin toteamukseen se on sisäänkirjoitettuna. 

Oma kantaväestön työväenluokka ei ole "aitoa" työväenluokkaa koulutetulle luokalle, se nähdään nykyään olevan jonkinlaisessa luokkalimbossa, epäonnistunutta keskiluokkaa. Kekkosen ajan vasemmisto oli maahanmuuttokriittistä. Oli tärkeää turvata työväenluokan neuvotteluasema työmarkkinoilla estämällä työvoiman ulkopuolinen tarjonta. Nykyään kukaan ei enää pyri rajoittamaan työvoiman tarjontaa millään tavoin. Nykyään yhteiskunnan tukijärjestelmä mahdollistaa äärettömän työvoiman tarjonnan. 

Nyt kun työvoiman tarjonta on karannut taivaisiin, ja sen seurauksena ovat syntyneet halpatyömarkkinat jotka ovat käytännössä puhdasta riistoa, niin omaa syntyperäistä työväenluokkaa ei enää tunnusteta olemassaolevaksi koska sen alapuolella on vielä riistetympi ryhmä. Syntyperäinen työväenluokka on syrjäytynyt, ja sen alapuolelle ilmestynyt maahanmuuttajien alaluokka riistetty. Maahanmuuton myötä syntyperäinen työväenluokka katoaa sumuun, pois lavalta, varjoihin. Se on yhä olemassa, mutta sitä ei enää nähdä eikä tunnusteta, koska se ei aja wolttimopoa.

Koulutetun luokan myötätunnon suuntautuessa riistettyihin maahanmuuttajiin eikä syrjäytyneeseen syntyperäiseen työväenluokkaan on vaikea nähdä oman syntyperäisen työväenluokan uutta voimaantumista, edes kiinnostuksessa sivistykseen. Luokkanousun kokeneita epäillään epäautenttiseksi heidän kirjoittaessaan työväenluokasta, mutta myös omaa syntyperäistä työväenluokkaa pidetään nykyään epäautenttisena, aivan kuten myös keskiluokkaisen lapsuuden elänyttä pidetään epäautenttisena leipäjonossa sekä sosiaalivirastossa.  Todennäköisyys sille, että arabialainen wolttikuski kirjoittaa suomalaisen työväenromaanin, on taas aika pieni. 

 

 https://www.kaleva.fi/vanha-kaleva-tyottomyys-kasvoi-synkkiin-lukemiin-3/12472038

 

 Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. (kommentti)

Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston aamun tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kirjoittajan elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Molemmat muutimme Kallioon kevätkesällä 1996. Oma aktiivisin muusikonurani oli siinä vaiheessa jo ohi, Kimmon vasta alussa. Olin soitellut ja keikkaillut bändeissä 1988-1995. Muutin Kallioon periaatteella, että nyt jotain muuta kuin soittamista vaihteeksi, ja aloin ajaa taksia. Asuin Neljännellä Linjalla, kulman takana Kirstinkadusta.

Kun tämä 90-luvun lamavuosina voimaa kerännyt uusien bändien aalto, HIM, Nightwish, COB, Egotrippi, Ultra Bra, jne, alkoin nousta julkisuuteen 1996 niin minulla oli jo plegut sannassa. Kuuluin soittajana edelliseen, Neljän Ruusun, Kingston Wallin, Kolmannen Naisen, jne, aaltoon. 

Sekoilimme kirjoittajan kanssa molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan. Minulla ei ollut asuntoa, mutta se järjestyi parissa viikossa.

Kirjassa on hyvää pohdintaa taiteilijamyytistä ja taiteen hinnasta. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. Ajatkin ovat muuttuneet, sukupolvet. Nykysukupolven herkkyys ja tunteiden korostaminen sosiaalisissa suhteissa oli meille X-polvisille ehkä vähän vierasta. Olimme enemmän tulosorientoituneita. 

Rockbändissä muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Näin me operoimme. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.

Itse viihdyin enemmän rivimiehenä, kuin bändiliiderinä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja kaikkien energiat laskevat. On säilytettävä auktoriteetti, joka perustuu pitkälti siihen että sinulla on hyvää materiaalia tarjottavaksi koko ajan, ja taiteellinen visiosi on kiinnostava. 

Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole hyvä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat psyyken nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.

Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Taiteilija kokonaistaideteoksena. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, keskiluokkaisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. Täydellinen irtiotto porvarillisesta identiteetistä.

Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta kokonaan oikein koskaan. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyy monissa nykysukupolven laulajissa ja soittajissa.  

Moni suhtautuu laulamiseen terapiana, taiteen päämääränä nähdään että se palvelee itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä oma itse taidetta mitä tahansa se sitten sinulle maksaakin. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea. 

Oma Top 5-listani Himin kappaleista:

1. Funeral of Hearts - maailmanluokan klassikko biisinä.

2. Your Sweet 666 - loistavaa rock'n'rollia, etenkin esitys Jyrkissä. 

3. Wicked Game - 1995-demoversio on todella kovaa laulamista

4.  Killing Loneliness - biisissä on jotain ajatonta, onnistuneet soundit

5. The Kiss of Dawn - jännä, monipolvinen biisi. Hyvä riffi.  

 

 

 

Song lyrics part 14. A new one! I have not written lyrics in two decades, but this just came to me in few minutes in last summer. It's not deeply serious, though it has some sociological undertones. Not refined or though out in any way, just a quick one rough draft. It's a tragicomedy. 

 

                                                     Back to Amish

 

Now i am the kind of guy, that used to play in a band

I have two small tattoos, and savings around a grand

Never cared about the commies, but around the middle is where i stand

Just want things to be real, if that sounds like a plan

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, pack my stuff and say hello

I am going back to amish, The greatest rock'n'roll show

 

All the prophets of candy store, said this was a thing to do

One day on a walk, It finally came out of the blue

From all this modern bullshit, technology and greed

Now what Jesus would do, and i said, probably

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, just doing it silently

I am going back to amish, under the radar quietly

 

 

 

 

 

 

 

   

 

Song lyrics part 13. This was recorded as a single in 2003. Unreleased single, pressed only for private use. It's pretty gothic as a lyric, song itself was a country song. 

 

                                                                Thunderblack 

 

Heavy skies blow north again

Babtized with a southern name

Crusified in this prison rain

Still got some bars to blame

 

When our love is burned by the wind thunderblack

When our passion is burned by the sin thunderblack

When our fire is burned by the rain thunderblack

When those crows are turning grain thunderblack

 

That night we went driving

Desperados of blue sky mining

Settled down in this place

Making shadows for clouds to race

 

When our love was burned by the wind thunderblack

When our passion was burned by the sin thunderblack

When our fire was burned by the rain thunderblack

When those crows were turning grain thunderblack  

Helsingin Hermanni - Oihonnankatu. Oihonnankatu oli katu Helsingin Hermannissa, joka katosi täysin kartalta 1960-luvulla. Kadusta ei ole jäljellä yhtään mitään missään, vaikka kyseessä oli toista kilometriä pitkä yleinen katu. Tällainen historia antaa kadulle tietynlaisen myyttisen leiman. Nimensä katu sai erään silloisen tunnetun laivan mukaan. 

Aloituskuvassa Oihonnankadun eteläpäätä 1950-luvulla. Kuvassa näkyvän ylärinteessä sijaitsevan vasemmanpuoleisen talon paikalla sijaitsee nykyään moderni talo. Sen oikealla puolella olevan talon paikalla sijaitsee nykyään viherpiha. Tältä sama alue näyttää vuonna 2025. Etualalla Saarenkatu: Oihonnankatu oli tuossa tuon punaisen auton ja kallion väliin jäävä viheralue.

 Tässä kuva Oihonnankadun eteläpäästä pohjoisen suuntaan 1950-luvulta, aloituskuvan ylärinteessä näkyvien puutalojen välistä. Oikeanpuoleisen talon paikalla nykyään uusi kerrostalo.

Tältä alue näyttää nykyään vuonna 2025, huomaa kuvan vasemmassa reunassa näkyvä vanhan vesipostin puinen kansi:

 

Tässä kuvassa näkyy sama vesiposti 1950-luvulla:

Tässä on kuva aloituskuvan vasemmassa reunassa näkyvien puutalojen sisäpihalta vuonna 1960. Kyseiset talot oli rakennettu jostain syystä suht jyrkän ja louhikkoisen kallion päälle Oihonnankadun reunaan, vaikka tasamaatakin olisi ollut vieressä tarjolla:

 Tässä sama maastonkohta kuvassa nyt vuonna 2025, jossa hennolla vihreällä rajattu sama kallionmuoto joka näkyy ylemmässä kuvassa:

Tässä kuvassa talokokonaisuuden ylin talo, joka jäi viimeisimpänä pystyyn kun muut oli jo purettu. Taustalla näkyy uusi Vellamonkadun kerrostalo:

Talon tarkka sijaintipaikka oli aika tarkkaan seuraavassa kuvassa piirretty:

Tässä kuvassa Haukilahdenkadun sekä Vellamonkadun risteyksen vieressä sijaitsevassa pienessä puistossa on nähtävissä se, mitä Oihonnankadusta on vielä jäljellä maastossa. Oihonnankatu kulki tuosta tuota vasemmalle vievän kävelytien linjaa. Se on entinen katu, jonka varrella oli tuossa taloja.

 

 

 

 

Helsingin Hermanni - Saarenkatu. Helsingin Hermannin kaupunginosa on käynyt läpi valtavia muutoksia sadassa vuodessa. Puutaloyhteisö on vaihtunut kerrostaloihin, ja alueen maaston muotojakin on muokattu rajusti maansiirrolla. Yllä olevassa kuvassa keväältä 2025 Saarenkadun mäki sekä pitkä portaikko. 

Saarenkadun mäki on osittain ihmisen tekemä, 1960-luvulla maansiirrolla rakennettu. Saarenkatu oli ennen tältä kohtaa suhteellisen tasainen, autolla ajettava katu. Mäkeä on kororettu sekä Vellamonkadun kuoppaa on varmaan syvennetty samalla. Alla oleva kuva on samasta kohden Saarenkatua vuonna 1960. Huomaa kerrostalo vasemmassa reunassa, se on molemmmissa kuvissa sama.

Tässä sama kohta ilmakuvassa 1943:

                                      

Tässä on kuva Saarenkadun mäestä noin vuonna 1900. Kuvaussuunta itään.

Tässä on kuva Saarenkadulta ennen Vegankadulle kulkeneesta asfaltoidusta jalkakäytävästä. Sen päällä on nyt pari metriä maata. Jalkakäytävä peitettiin maalla koska sen kulma kulki noin neliömetrin alalta kuvan reunassa näkyvien uusien Saarenkadun talojen uudella tontilla. Lähes satavuotias jalkakäytävä hylättiin neliömetrin tähden:

 

 

Elise Pihlajaniemi - Linnaelämää keskiajan Suomessa.

Mielenkiintoinen uutuuskirja. Aihepiiri kiinnostaa luettuani kirjan Arwid Tavastin elämästä, josta jo blogin kirjoitinkin. Arwid Tavast toimi lyhyen aikaa sekä Olavin linnan että Viipurin linnan päällikkönä. 1500-luvulla Käkisalmen linna tuntuu olleen myös yksi ajan hahmoille tuttu paikka, mutta sitä kirjaan ei ole sisällytetty ymmärrettävistä syistä. Arwid Tavast kävi siellä usein. Täysin kadonneesta yksityisestä Vesunnin linnasta on maininta, mikä oli hyvä. Vesunnin linna oli Suomen suurin yksityinen kivilinna, kävin sen sijaintipaikalla Arwid Tavastin kirjan tapahtumien tutkimusmatkalla. Linna purettiin myöhemmin ja sen kivet käytettiin läheisten navettojen rakennusaineeksi. 

Yksityisessä Vesunnin kivilinnassa oli historiantietojen mukaan 160 ikkunaa. Tämä oli maksimaalista pröystäilyä 1600-luvun tyyliin, johon ainoastaan hyvin rikkailla oli varaa tuolloin. Suomen ensimmäinen ikkunatehdas perustettiin Uuteenkaupunkiin vasta 1680. Sitä ennen jokainen ikkunaruutu täytyi käydä ostamassa ulkomailta ja tuoda Suomeen purjelaivalla ja hevoskyydillä, mikä jo sinänsä oli vaikeaa. Ikkunat olivat ulkomaillakin hyvin kalliita, koska kyseessä oli tuon ajan luksustuote. Esimerkiksi tämä kuvan navetta Vesunnissa on rakennettu kyseisen puretun Vesunnin yksityisen kivilinnan kivistä:

 Tässä kirjassa kuvataan ehkä ensi kertaa linnaelämää sekä linnoja vähän laajemmin, myös niiden taloteknistä puolta. Tuon ajan linnoissa yleinen lämmitysjärjestelmä oli ns. hypokausti, eli puhtaasti ottaen siis lattialämmitys. Tähän vanhaan Antiikin Rooman lämmitystapaan oli Suomessa lisätty myös erilaisia seinien sisällä kulkevia lämpimän ilman hormeja. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hypokausti

Keskimääräisen suomalaisen kivilinnan lämmityspuun kuten myös ruokatarpeiden kulutus oli valtavaa. Linna vaati ympärilleen monta suurta latokartanoa ja valtavasti työväkeä, että linnan tarpeet kyettiin tyydyttämään. Linna ei latokartanoilta saamistaan tarpeista maksanut, vaan kantoi ne itselleen veroina. Valtava määrä ihmisiä työskenteli täyspäiväisesti hyvin pienen eliitin tarpeiden tyydyttämiseksi, myös linnan sisällä. 

Yksi mielenkiintoinen detalji on, ettei linnojen huoneissa ollut juurikaan ovia huoneiden välillä. Huoneesta, salista toiseen kuljettiin seinän ulkoviertä kulkevia puisia siltoja pitkin. Tämä varmaan liittyi jotenkin turvallisuuteen. Lyömällä alas tuollaiset puusillat oli vihollisen hyvin vaikea edetä linnan sisällä. Tässä joitain lukuja keskimääräisen suomalaisen kivilinnan vuosikulutuksesta:

- Halkoja 3000 mottia

- 17 000 kananmunaa

- Viljaa 2650 litraa viikossa leivontaan

- Olutta pantiin noin 1500 litran sammioissa

- Yleisimpiä viljelyskasveja linnan puutarhoissa kirsikka sekä hamppu

- Arvostetuimmat kalat turska sekä silakka, vähiten arvostetuin kala lohi

- Oluttuoppi painoi tyhjänä 2kg

- Jalkaväen sotilaat saivat neljä litraa olutta päivässä 

- Hoviin kuuluvat 4,6 litraa

- Palvelusväki 2,2 litraa

- Raaseporin linnan oluenkulutus 280 ruotsintynnyriä vuodessa

- Arvostetuin juoma sima. Sima oli olutta kolme kertaa arvokkaampaa. Näin lähinnä siksi koska siman makeuttamiseen käytetty hunaja tuotiin yksityisesti laivoilla Keski-Euroopasta, samoin kuin sitruunat.

Linnapäällikön tyttärellä oli 52 hevosta. Mainitut luvut ovat keskiarvo kirjassa mainituista Hämeen sekä Turun linnan luvuista. Lohta ei pidetty 1500-luvulla minään, Se oli bulkkia jota syötettiin palvelusväelle. Turska oli kuningasten herkkua. Viime aikoina on valtamediassa ollut juttuja, joiden mukaan "kirsikka ei ole suomalaisten makuun". 1500-luvulla oli, kirsikka oli hyvin arvostettua. Siitä tehtiin olutta, leivonnaisia ja hilloja. Kyseessä oli ilmeisesti virolainen Arthur-imeläkirsikkalajike, jonka talvenkestävyys on erittäin hyvä. Sitä viljellään Ahvenanmaalla edelleen. 

https://www.hs.fi/ruoka/art-2000011137236.html 

Kirsikkaolut oli yksi tavallinen olut keskiajalla. Kuten kirjassa Arwid Tavastin elämästäkin kerrotaan, ei 1500-luvun ylempi rälssi eli aatelisto syönyt ollenkaan huonosti nykymittapuulla. Vehnäleipää, leivonnaisia, riistaa, turskaa ja siikaa, riisiä, eksoottisia mausteita, punaviiniä, makkaroita, sinappia, kirsikoita, naudan ja sianlihaa, jne. Kanaakin on varmasti syöty, kun vuosikulutus oli 17 000 kananmunaa. 

Uudessa Helsingin kaupungissa järjestettiin 13.1.1616 ns. kuninkaan juhlat, jossa paikallista aatelistoa kestittiin monta päivää. Tässä ruokalistaa juhlista: (lähde: Mirkka Lappalainen : Pohjolan Leijona s. 94).

- Suolattua lohta, turskaa, silakoita, tynnyreittäin erilaisia lihoja, viinietikkaa, oliiviöljyä, kapriksia, sitruunoita, valkoista kandisokeria, ruskeaa sokeria, kanelia, korintteja, rusinoita, manteleita, inkivääriä, pippuria, neilikoita, muskotinkukkia, anista, sahramia, kardemummaa, riisiä, espanjalaista sekä ranskalaista viiniä, reininviiniä, lyypekkiläistä olutta, makeaa espanjalaista viiniä, hunajaa.

Näin siis syötiin Vanhankaupunginlahden pohjukassa sijainneessa Helsingin kaupungissa vuonna 1616. 

Yksi mielenkiintoinen asia keskiajalla Suomessa on noina vuosisatoina tapahtunut suuri meren pinnan aleneminen. Se myllersi maisemaa valtavasti ja teki jotkin linnat haavoittuviksi. Erinäisistä kuvista sekä lähteistä olen arvioinut meren pinnan laskun Suomen etelärannikolla olleen ajanjaksolla 1300-1800 noin 10-15 metriä. Helsingistä eli Vironniemestä ei 1300-luvulla näkynyt varmaan kuin muutama luoto. Sen jälkeen merenpinnan lasku on lähes pysähtynyt, Helsingin kauppatorin pinta on tänään suunnilleen siinä missä se oli 1900-luvun alussakin.

Viikin kartano oli rantatila perustamisensa aikoihin, meri tuli aivan kartanon eteen. Samoin Puotilan kartano, meri on tullut ihan kartanon eteen. Vartiokylän linnavuoren ympäristö on näyttänyt toisenlaiselta. Rajuinta meren pinnan lasku on ollut 1300-1600 välisenä aikana, meri suorastaan pakeni. Tässä on maalaus Raaseporin linnasta vuonna 1820. Linna sijaitsi alunperin saarella, jonka rantaan laivat kiinnittyivät. Meri on maalauksessa vielä suht läsnä. Nykyään merenranta sijaitsee kolmen kilometrin päässä.

Maalauksessa kiinnittää huomion, miten nopeasti linnan kunto raunioitui. Raaseporin linna hylättiin 1558 olutkellarin romahdettua sekä siksi että kuningas määräsi aatelistoa muuttamaan juuri perustettuun Helsinkiin. Vuonna 1820 linna oli sitten tuollaisessa kunnossa jo. 240 vuodessa se menetti kivestä tehdyt torninsa, yläkerroksensa, kattonsa sekä tapulinsa. Tässä toinen maalaus linnasta vuodelta 1863: