Hanoin hoodeilla: lyhyt ja vaatimaton rock'n'roll-tarina vuodelta 1994
Pieni ja vaatimaton kertomus ilman suurta tähteyttä. Tämä tarina ei kerro Hanoi Rocksista, kuin muutamana viittauksena. Luettuani Juska Salmisen kirjan Valon varjossa, sain idean kirjoittaa osan omasta tarinastani joka toki kalpenee 6-0 Juskan tähtitripin rinnalla. Kuvassa Andy McCoy Herttoniemen vanhan kansakoulun pihassa 1981. Hanoi Rocks perustettiin siellä. Me asuimme silloin Laajasalossa, sillan toisella puolella.
Kuvan taka-alalla näkyy puuaita. Sen takaa kulki pyörätie, ja kulkee yhä. Poljin siitä kymmenvuotiaana nassikkana viikoittain Herttoniemeen keräämään tarroja, joka oli yleinen harrastus silloin. En koskaan kääntänyt päätä, vilkuillut koululle päin. Koululla sijaitsi Pelle Miljoonan treenikämppä. Andy oli Vuosaaresta, Pieneltä Villasaarentieltä.
Kerron nyt tarinasta vain pienen osan, vuoden 1994. Sitä ennen ja sen jälkeen oli monia bändejä ja kaikenlaista toimintaa, mutta kuvaan nyt lyhyttä aikaani eräässä helsinkiläisessä glamrockbändissä. Elettiin syksyä 1993 ja minä asuin Joensuun Karsikossa Karsikonkatu 10 kaupungin isossa yksiössä, jonka vuokra oli 1100mk. Olen asunut Joensuussa kahdeksassa eri osoitteessa.
Minulla oli ollut Joensuussa oma punkbändi, jonka kanssa olimme keikkailleet mm. Ilosaarirockin sivulavalla perjantaina. Tai no, punk ja punk, muistaakseni Ilkka Alanko kutsui kyseistä musiikkityyliä "karelian souliksi", tarkoittaen silloista Neljän Ruusun linjaa. Se on hyvä kuvaus, sellaista Hassisen Kone-kamaa.
Yhdessä vaiheessa aloin kyllästyä bändiin, ja päätimme kokeilla erillistä laulajaa. Treenit menivät hyvin ja teimme mielestäni pari hyvää biisiä, mutta treenit menivät ilmeisesti liiankin hyvin, sillä bändi oli niiden jälkeen salaa sopinut erottavansa minut, bändin perustajan, joka siis teki ne uudet biisitkin. Ilmeisesti uuden laulajan vaatimuksesta. Ilkeä homma. No, treenikämppä oli minun nimissäni, minä maksoin vuokran.
Kun tajusin suunnitelman, niin käskin jätkiä hakemaan sieltä kamansa helvettiin. Siinä meni monta kaverisuhdetta paskaksi puolin ja toisin, mutta sellaista rokkenroll on. Soolokitaristimme olin löytänyt lastenkodista. Hänellä ei ollut lapsuudenkotia. Hän oli myös luokkakaverini ammattikoulusta.
Yhtenä pimeäni syysiltana kotonani selasin Soundia, sen bändipalstaa. Oli 90-laman syvin vaihe meneillään, tunnelmat maassa olivat pohjamudissa. Tulevaisuus vaikutti toivottomalta, sitä ei ollut. Aloin miettiä, että mitä helvettiä tein enää joensuulaisessa lähiössä? Olin homehtumassa sinne, mikään ei edennyt bändin hajottua minnekään, eikä muutenkaan. Kaikella kunnioituksella silti, Joensuu oli ollut minulle hyvä, vaikka viimeisimmän bändini kanssa nyt kävikin niin kuin kävi.
Ajatukseen vaikutti myös se, että olin paljasjalkainen stadilainen. Olin päätynyt Joensuuhun opiskelun kautta. Soundilehden bändipalstalla helsinkiläinen glamrockyhtye etsi kitaristia. Bändi vaikutti todella glamilta, liian glamilta minulle. Olin toki ollut Mötley Crue-fani, nähnyt heidät livenäkin 80-luvulla, ja Hanoi-fani totta mooses mutta oma tyylini sekä soittoni oli enemmän maanläheistä Keith Richards-stailia. Vastasin ilmoitukseen soittamalla puhelinkopista. Sain kutsun tulla koesoittoon Helsingin Kruununhakaan, jossa treenis oli. Kännyköitä ei vielä ollut kellään, puhumattakaan internetistä.
Sitten tein jotain täysin sekopäistä. Sanoin irti asuntoni. Kaupungin halvan vuokra-asunnon suht lähellä keskustaa. Minulla ei ollut asuntoa minne muuttaa, mutta irtisanoin silti. Olin menossa koesoittoon, rock'n'roll! Ratkaisuun vaikutti osaltaan 90-laman toivottomuus, sekä halu päästä takaisin Stadiin. Soitin muuttofirmaan, ja varasin pakukuskin muuttooni...siis koesoittoon.
Desperate times need desperate measures. Sovitun koesoittopäivän aamuna ajelimme Karsikosta Siltakadun treenikämpille, ja pakkasimme soittokamani pakuun. Marshallin kaappeja, kitaroita, jne. Vähät huonekaluni jätin asuntoon. Sitten pakun nokka kohden Helsinkiä. Sosiaalivirasto oli onnellinen päästyään eroon yhdestä työttömästä, ja maksoi pakun laskun. En muista matkasta paljoa. Kuski kyseli "siis minne sinä olet niin kuin muuttamassa?". Joo joo, sanoin.
Pitkän matkan jälkeen saavuimme pakulla Kruununhaan treenikämpän pihalle, kerrostalon sisäpihalle pitkää jyrkkää luiskaa pitkin. Meritullinkatu 11 D, kyseessä oli sellainen viiden treenikämpän kompleksi. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että tiloissa oli toiminut 1960-luvulla Hondan maahantuoja Otto Brandt. Honda-fanina oli pakko lisätä. Synnin viemää-kirjassa kerrotaan, että Himillä oli treenikämppä Kruununhaassa Meritullinkadulla 1996. Olen aina miettinyt, oliko kyseessä sama kämppä? Kruununhaassa ysärillä tuskin oli kovin montaa treenikämppää Meritullinkadulla, olen hämmästynyt jos on ollut. Olisi kiva jos pystyisi varmistamaan asian joltakin.
Bändin jätkät olivat kämpän ovella vastassa. "Siis eikö sulla ole kämppää mihin mennä?" "ei helvetti, no nyt kyllä jätkä panostaa". Minulla ei ollut kämppää mihin mennä, asunnottomuus Helsingin kaduilla odotti koesoiton jälkeen. Onnistuin jotenkin olemaan välittämättä siitä nuoruuden huumassani. Ysärilama oli tehnyt minut välinpitämättömäksi, elämä alkoi tuntua menetetyltä, olin valmis mihin tahansa päästäkseni jotenkin eteenpäin. Kannoimme kamani pakusta treenikämppään. Oli koesoiton aika. Soitin kuin perkele. Paremmin kuin koskaan eläessäni. Kaikki oli pelissä, kaikki.
Toisin kuin Juskalla, jonka koesoittokokemus oli kerta kaikkiaan karmea kamojen petettyä, oma koesoittoni oli yksi elämäni huippuhetkistä. Kaikki pelasi kuin unelma. Kamat ja soittaja olivat huippuvireessä. Vedin muistaakseni 3-4 biisiä. Niiden päätyttyä bändi sanoi pitävänsä palaverin toisessa huoneessa. Katselin kitaroitani. Gibson Les Paul Standard, musta sekä valkoinen. Hetken päästä bändi oli pitänyt palaverinsa. "Tervetuloa bändiin, me otetaan sut". Päätöksessä oli mahdollisesti mukana myös sympatiaa sekä aitoa huolta.
Sain luvan nukkua yöt treenikämpällä, kunnes minulle löytyisi jonkinlainen oma kämppä jostain. Se löytyi yllättävän pian. Yhtyeen laulajan frendi hoiti minulle kämpän Runeberginkadulta viikossa. Syvä kiitokseni siitä. Muutin pian Runeberginkadulle, aivan Töölöntorin viereen. Työsuhdeasunto, tavallaan. Töölön kirkon torni oli talon vieressä. Reilua vuotta myöhemmin Petri Walli hyppäisi sieltä alas. Syntymäpäivänäni, samaan aikaan aikaisin aamulla kuin synnyin Kätilöopistolla. Olin tavannut Petrin ohimennen Joensuussa Public Housessa, Kingston Wallilla oli siellä silloin keikka.
Petri oli yrittänyt pyrkiä viereisen Hesperian mielisairaalan päivystyksessä sisään sairaalaan ennen hyppyään, siinä onnistumatta. Kesällä 1996 minä olin jälleen irtisanonut asuntoni, ja pyrin sisään Hesperian päivystyksessä. Minä pääsin. Petri ei päässyt. Snadi survivor's guilt. Myös Tumppi Varonen oli elämänkertansa mukaan pyrkinyt sisään Hesperiaan samoihin aikoihin, mutta Tumppi sai vain reseptin. Michael Monroe oli kotoisin vierestä Sibeliuksenkadulta, ja Andyn The Briard treenasi 1970-luvulla Töölön kirkon pärinäpirtissä, siinä tornin alla. Olin taas Hanoin hoodeilla.
Glamrockyhtye treenasi tiheästi. Vuosi 1994 oli eräänlainen taitekohta suomirockissa, eräänlainen limbo. Vanha kaarti, Eppu Normaali, Kolmas Nainen, Neljä Ruusua, Kingston Wall jne kiitti ja kumarsi poistuen takavasemmalle ja joko hajosi, tai jäi tauolle, tai vaihtoi laulukielensä. Uusi kaarti taas, HIM, Don Huonot, Ultra Bra, Children of Bodom, Nightwish, Egotrippi jne, ei ollut vielä kunnolla päässyt vauhtiin ja noussut yleisön tietoisuuteen.
1994 oli suomirockissa kuin vuosi nolla. 90-luvun laman synkin vuosi myös. Kaikki oli seis, ikään kuin kaikki liike aineessa olisi lakannut. Aikakausien taitekohta. Glamrockyhtye jäi tuona hetkenä vähän kuin tyhjiöön. Ollako uutta vaiko vanhaa? Samassa treenikämpässä kanssamme treenasi yhtye nimeltä 5:15. Five Fifteen. Nykyään samoissa tiloissa sijaitsee jonkinlainen mainostoimisto, kun kävin katselemassa. Vanha Meritullinkadun treenikämppämiljöö on kadonnut täysin. Lepakko on kadonnut, Nosturi on kadonnut. Kantakaupungin alueelta on hävinnyt valtavasti edullisia boheemeja treenikämppiä. Niissä oli aivan eri tunnelma kuin jossain nykyisessä kliinisissä treenikämppähotelleissa.
Glamrockyhtyeessä soolokitaraa soitti tuolloin kaveri nimeltä Jouni, muistaakseni. Arviolta nelikymppinen jäbä. En tuntenut koskaan halua olla soolokitaristi, vaikka Jeff Beck-fani olinkin jo. Annoin toisen soittaa soolot mielelläni, keskityin maksimaalisen kompin tykittämiseen a'la Izzy Stradlin ja Nasty Suicide. Jotain lead-osuuksia studiossa soitin, mutta se ei ollut minulle mitenkään tavoite. Pyrin myös komppaamaan suht kuivalla crunch-soundilla, Hanoin alkuaikojen tyyliin.
Bändi olisi ehkä halunnut, tarvinnut enemmän hardrock-soundia, enemmän säröä. Äänitimme demon Harjun nuorisotalolla keväällä 1994, jossa mm. Maija Vilkkumaa demotteli samoihin aikoihin. Demolla tykkäsin kahdesta biisistä. Rumpalin kanssa meillä oli vähän vaikeuksia löytää yhteinen sävel, aikakäsityksemme oli erilainen. On ongelma, jos komppikitaristin ja rumpalin käsitys taimista ei natsaa. Mutta anyway, tämä kyntää:
https://soundcloud.com/user-14485271/the-plastic-tears-swingin-the-pistols
Soitan biisissä periaatteessa kaikki muut kitarat, paitsi soolon. Cry-Baby sai kyytiä. Biisin alusta olen ylpeä. Sen riitasointu tulee suoraan Andyltä. Äänittäjämme oli heppu, josta tuli myöhemmin The Poverty Stinksin kitaristi. Metallican Black-album oli silloin pinnalla, kaikki äänittäjät halusivat sen bassarisoundin demoille. Me huusimme kuorossa: ei! Demosta tehtiin kaksi miksausta. Metallica-versio, sekä katurock-versio. Linkki on myöhemmältä.
The Poverty Stinksistä olisi tarinaa enemmänkin. Kävin nimittäin heidän koesoitossaan Käpylässä jonkin omakotitalon takapihalla sijainneessa pienessä vajassa pimeänä talvi-iltana 1994. He etsivät kitaristia. Diggasin bändistä ja jätkistä, mutta olin ulkona heidän rautalankasoundistaan. Vähän kuin Izzy Stradlin The Agentsin koesoitossa. Hei mä diggaan teistä jätkät, mut...tää ei nyt ihan toimi.
Äänittäjästämme tuli sitten uusi kitaristi siihen bändiin. The Black Album unohtui sen tien. The Poverty Stinksin laulaja oli kyllä hyvä tyyppi, kävimme kahvilla pariinkin otteeseen steissillä ja Kurvissa.Olin ehdolla myös Wilma-yhtyeen basistiksi. Tapasimme kitaristin kanssa Aleksanterinkadulla, mutta se ei sitten edennyt sen pidemmälle, Osasin kyllä soittaa bassoa perustasolla, mutta se ei ollut mun juttuni.
Glamrockyhtye treenasi ahkerasti. Treenikämppämme oli ikään kuin tilan aulassa, ei varsinainen kämppä. Varsinaiset treenikämpät olivat pieniä koppeja, aula taas oli suuri laaja tila. Yksi keikka oli Kuopiossa. Muistan suuren lavan kuplahallissa, ja laulajamme tarjoaman skumpparyypyn kesken keikan. Valot olivat hyvät. Matka Kuopioon oli pitkä pienellä vuokrapakulla mennen tullen lumimyrskyssä. Muistan majoituksen jonkin naisen luona jossain lähiökerrostalossa, minä nukuin vaatekomerossa. Olen nukkunut vaatekomerossa usein.
Pistokeikka Stadista Kuopioon oli kahelia, mutta sellaista on rokkenroll. Kerran kiersin pizzapalkalla valomiehenä erään joensuulaisbändin mukana, ja kiertueen ensimmäinen keikka oli Ivalossa, seuraava Rovaniemellä. Yhtyeen rumpali oli juuri saanut uskonnollisen herätyksen, ja kuunteli koko kiertueen jeesuskasetteja korvalappustereoilla kun muut kiskoivat kaljaa ja luukuttivat AC/DCeetä auton stereoista. Auton takimmainen penkki oli verotussyistä kaksi vanerilevyä ilman pehmusteita yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Ivalossa yleisönä oli muutama poromies, ja sähköt katkesivat kesken keikan. Koko Ivalo oli pimeänä jonkin aikaa.
Soittamisessa on kysymys identiteetistä, muusikon identiteetistä, ainakin itselleni oli. Se oli ikään kuin käyttöliittymä maailmaan. Ajatteluuni vaikutti paljon 90-luvun lama. Lama alkoi juuri kun oli oman ikäluokkani vuoro astua työelämään. Elämän matto vedettiin alta, aloitin aikuiselämäni seitsemän vuoden työttömyydellä. What the poor boy can do, except play in a rock'n'roll band. Annoin yhteiskunnan mennä menojaan, irtauduin siitä 90-luvulla täysin. Baarit olivat täynnä kaljaa litkiviä alkoholisoituvia pitkäaikaistyöttömiä, minulla oli muusikon identiteetti ja rock'n'roll. Muuta ei ollut tarjolla, kaikilta olivat palaneet luottotiedot, velat niskassa, jatko-opiskelu ei ollut mahdollista.
Treenit, keikat, biisienteko, demojen teko, studioissa käynti, muiden bändien jeesaaminen. En ikävuosina 21-27 ajatellut mitään muuta. Muusikon identiteetti tarjosi ikään kuin kuplan, jonka sisässä saattoi purjehtiä laman, maailman läpi tuhoutumatta. Se pysyi kuin peruskallio, kun muu ympärillä mureni.Tuo identiteetti meni selkäytimeen jotenkin. Muusikon identiteetti menee ihmisessä syvälle, kun sen omaksuu herkässä 20-25 ikävuoden vaiheessa jolloin aikuinen minä rakentuu. Sitä on sen jälkeen hirveän vaikea nähdä minään "vaiheena" elämässä, joka hylätään ja josta siirrytään eteenpäin.
Nykyään vaikka pukeutuisin täysin keskiluokkaisen porvarillisesti, niin ihmiset sanovat toisinaan "sinä olet soittaja". Tattis. Olen soittaja vaikka en soittaisi, se on minuus, jonka ympärille rakensin sisimpäni. Siitä voi jossain määrin myös irtautua, ainakin yrittää, mutta täysin eroon siitä ei pääse. Ihmiset näkevät sen vaikka itse et enää näkisi, ajattelisi. Jonkinlainen swägä, tapa kävellä, shuffle. Paljastun aina.
Glamorkesterimme seuraava pistokeikka oli Turkuun. Jonkinlainen kaksikerroksinen ravintolakompleksi. Muistan että seiniä peittivät suuret peilit joka puolella, ja kirkkaat salivalot olivat koko ajan päällä. Omituista soittaa kirkkaasti valaistussa peilihuoneessa, soundikin oli sen mukainen. Vuotta myöhemmin asuisin Turussa, mutta siitä en tiennyt vielä mitään.
Turun jälkeen soitimme ensimmäisen kerran Helsingissä Pohjoisen Rautatiekadun sekä Fredrikinkadun kulmassa sijainneella Shadow Clubilla. Oikein kunnon goottibaari. Kapeita portaita mentiin maan alle, lavaa ei ollut, bändit esiintyivät kokolattiamatolla. Myös joensuulaisorkesteri, jonka mukana valomiehenä kiersin soitti keikan siellä. Olen esiintynyt Shadow Clubilla kolme kertaa, kaksi kertaa soittajana ja kerran valomiehenä. Shadow Clubin kaltaisia kunnon vanhan liiton hämymestoja ei enää ole. Eikä hämyjä.
Jossain tässä välissä meillä oli muistaakseni Jouko Lehtolan kanssa valokuvaussessio Mechelininkadulla jossain, vai oliko Kaapelitehtaalla, jommassa kummassa. Treenit alkoivat pikku hiljaa kyllästyttää, sillä uutta materiaalia tuli laulajalta hitaasti. Samojen biisien jauhaminen treeneissä kuukaudesta toiseen 2-3 kertaa viikossa käy lopulta turhauttavaksi. Olin aikaisemmissa bändeissä tottunut meininkiin, jossa ainakin yksi uusi biisiaihio tuli treeneihin joka kuukausi, jollei peräti jopa joka viikko. Laulajaltamme ei vain tuolloin tullut uusia biisejä jostain syystä kovin tiheään. Sattuuhan sitä, itse biisintekijänä ymmärrän tällaisen täysin ja kyllä uusia biisejäkin tuli silloin, mutta vain vähän.
Samojen biisien jauhaminen alkoi syödä motivaatiotani. Treenaaminenhan on sinänsä kivaa toimintaa. Tässä välissä meillä oli keikka Tavastialla, Cisse Häkkisen pojan bändi lämppärinämme. Tavastia oli yli puolillaan. Oli uskomaton fiilis soittaa yhtäkkiä Tavastialla. Toteutunut unelma! Olin riskeerannut aivan kaiken ysärilaman epätoivossa pyrkiessäni bändiin, ja konservatiivi-isäni vihasi musiikkia ja kitaransoittoa yli kaiken, mutta nyt olin Tavastian lavalla. Täydellinen isänmurha. Juhani Merimaan kanssa bamlasimme toimistolla paljon, hän oli hyvin mukava mies, samoin kuin Cissen poika.
Moni myöhemmin menestyvä yhtye aloitteli juuri silloin. Näin 69 Eyesin kamat lavalla ennen ensimmäistä Tavastian keikkaa. Ultra Bra oli juuri syntymässä. Jonkin verran Tavastian keikan jälkeen meilla oli keikka Tavastian Semifinalissa. Semifinaali oli aivan ääriään myöten täynnä, mikä toi joitain ongelmia lavalla. Lavalla edessäni metrin päässä oli noin kaksi metriä korkea tiukka ihmismuuri, jonka yli juuri ja juuri näin.
Minulla oli Marshallin 100W-nuppi ja 2x12-kaappi. Keikan alettua miksaaja tuli sanomaan biisin välissä, että "väännä lujempaa! ei kuulu mitään!". Olin hämmentynyt, omasta mielestäni soitin jo aika lujaa. No, väänsin lujemmalle, sitten taas lujemmalle. Lopulta volumeni oli tasolla, jolla minulla oli vaikeuksia pysyä groovessa sillä en enää kuullut vieressäni mäiskivää rumpalia kunnolla omalta meteliltäni. Soitin aivan vitun lujaa.
Miksaaja tuli sanomaan taas, että "no nyt kuuluu jo vähän!, voisit kyllä vielä lisätä!". En pystynyt enää, ja vahvarikin oli jo about täysillä. Edessä oleva ihmismuuri loi ympärilleni pienen tilan jossa oli lähes sietämätön volume, mutta demppasi äänen tehokkaasti taaempana olevilta. En tiedä miten eturivissä seisovat kestivät mökääni. Lujaa soittaminen on haastavaa, kun ei kuule kunnolla enää muuta bändiä. Silloin elettiin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Ei ole kuvan kuvaa jäljellä siitäkään keikasta.
Pari viikkoa myöhemmin meidän keikan jälkeen Semifinaaliin oli kuulemma tullut ensimmäiselle keikalleen (joidenkin tietojen mukaan toiselle tai kolmannelle keikalleen) arka ja hiljainen poikajoukko. He kutsuivat itseään His Infernal Majestyksi. Näin kertoo Tavastian Facebook. Sinänsä jännää, että Himiltä kesti kaksi vuotta päästä Tavastian päälavalle Semifinaalin keikan jälkeen, kun me taas aloitimme päälavalta:) Pääsimme suoraan päälavalle ja vedimme Tavastian yli puolilleen, Semifinal tuli vasta myöhemmin. Jännä juttu sekin, ettemme koskaan käyneet läheisessä ravintola Teatrossa tai edes puhuneet siitä bändin kesken, vaikka Teatro tuntuu olleen yksi tuon ajan keikkamestoista.
https://www.facebook.com/tavastia/posts/him-soitti-ensimm%C3%A4isen-keikkansa-20-vuotta-sittenuudenvuoden-aattona-1994-liev%C3%A4s/853854621293537/
Tämä uuden polven marssi takavasemmalta yhtäkkiä meidän muutamaa vuotta vanhempien rinnalle ja ohi ei jäänyt tähän. Keväällä 1994 meillä oli jälleen keikka Shadow Clubilla, uuden tuntemattoman ruotsalaisbändin kanssa heidän lämppärinään. Bändin nimi oli Backyard Babies, ja Shadow Clubin keikka oli heidän ensimmäisiä keikkojaan. Nuori Dregen oli vaikuttava ilmestys pikkuklubilla metrin päästä, jossa ei ollut lavaa eikä backstagea. Istuskeltiin viereisessä pöydässä ensin odottamassa keikkaa, ja sitten tsekkaillen toistemme keikat.
Dregenin energia soittaessa oli mieletöntä, heidän keikkansa oli järjetön energialataus. Oma keikkamme oli ainoa keikkamme, joka meni päin helvettiä. Laulajamme oli nimittäin menettänyt lauluäänensä ennen keikkaa jostain syystä, laulusuoritus oli sellaista variksen raakkumista kun yrität väkisin laulaa vaikka ääni on täysin rikki ja poissa. Syytä en lähde arvailemaan, vaikka minulla on muistikuvia siitä. Olimme aivan paskoja, ja Backyard Babies räjäytti clubin.
Oli reteä fiilis kävellä aina aamupäivisin yhden ja välillä kahden Gibson Les Paul Standard-flightcasen kanssa Runeberginkadulta sporaan, ja skujata sillä treeneihin Meritullinkadulle. Täyttä muusikon elämää irti kaikesta porvarillisesta keskellä synkintä lamaa. Ei ollut mitään muuta elämää kuin treenit ja keikat. Oi kuinka helppoa sitä on kritisoida nyt jälkikäteen. Miksi et jatko-opiskellut? miksi et mennyt töihin? Voi miksi miksi miksi.
Kun opiskelu ja töihin meno on mahdotonta, sen jälkeen jää aika vähän vaihtoehtoja. Tappiin otetut opintolainat ulosotossa, ei rahaa, virallinen työttömyys 20%. Muistan hetken, kun automaattikorttini lakkasi toimimasta. Ei siis debit-kortti tai luottokortti, vaan pelkkä automaattikortti jossa oli mahdollisuus nostaa rahaa automaatista myös ulkomailla, ja menetin sen siksi. En voinut enää nostaa automaatista omia rahojani.
Luottotietojärjestelmä oli tuolloin aivan uusi, eikä vielä yleisessä tietoisuudessa. Kukaan ei kysynyt luottotietoja vuokratessa asuntoa, ei missään yhteydessä. Joskus 1995 käsitin, että sellainen järjestelmä oli luotu ja olemassa nyt. Sukupolveni joutui ensin ulosottoon, ja sai sitten kuulla ensimmäistä kertaa että oli kehitetty luottotietosysteemi, joka rankaisisi siitä että oli ulosotossa. Se tuntui tuplarangaistukselta, rangaistusasteikkoa kiristettiin oikeudenkäynnin jälkeen ja pidettiin uusi oikeudenkäynti. Se vahvisti halua jättäytyä täysin muusikon identiteetin varaan muun ulkopuolelle.
Rock'n'roll-elämä on tervehenkinen vaihtoehto tuoppiin itkemiselle baareissa. Se oli selviytymis-strategia, joka jäi osittain päälle silloin kun uhka oli jo ohi ja mahdollisuuksia jälleen. Suhtaudun muusikon identiteettiin kuin ihmiseen, joka on pelastanut henkesi. Olen sille ikään kuin velkaa, en voi kohdella sitä tylysti kuin vierasta tunkeilijaa. Se tarjosi identiteetin silloin kun mikään muu ei tarjonnut, i wanna be somebody. Sitten kun lama oli ohi, olit lähes kolmekymppinen ja keskiluokkaisen porvarillisen identiteetin omaksuminen jo liian myöhäistä.
On vaikea luottaa asioihin, jotka ovat pettäneet totaalisesti, ja niitä asioita minun sukupolvellani on pitkä lista. Yritin jatko-opiskella syksyllä 1997, ilmoittauduin Käpylä Internationaliin, Käpylän aikuislukioon Mechelininkadun ja Arkadiankadun kulmassa, jota käytiin englannin kielellä. Kävin sitä noin vuoden, sitten loppui usko itseen ja voimat. Mielisairaalareissustani ei ollut vielä pitkää aikaa, en ollut oikein riittävän kuosissa käydäkseni lukiota vieraalla kielellä itsenäisesti, mutta jotain täytyi yrittää. Sosiaalivirasto teki minulle sellaisen poikkeuksellisen päätöksen, että sain opiskella toimeentulotuella niin kauan kuin halusin, mutta silti mokasin tarjotun mahdollisuuden.
Samaan lukiota oli käynyt minua ennen myös Ville Valo joka lopetti puolentoista vuoden opiskelun jälkeen, sekä Linde ja Petri Walli. Myös Petri ymmärtääkseni keskeytti, Linde valmistui. Villen kanssa olen samaa mieltä The Beatlesista, en ole koskaan hirveästi digannut heitä. Olin käynyt kasarilla ammattikoulun Joensuussa, josta syystä Joensuuhun päädyinkin. Joensuun kouluun paperini riittivät, ja isäni on myös syntyisin lähistöltä. Kasarilla ammattikoulu oli vielä vaativa ja kunnioitettu opinahjo, työväenliike ja duunarit olivat vielä kunniassa, nykyäänhän amiksen käyminen ei ole oikein enää mitään.
Käpylän lukiossa samassa pulpetissa vieressäni istui toisinaan Nasty Suicide. Ihan siinä vieressä, täydessä rock-lookissa yhä silloin kajalit naamassa. Tsiisus, vau. Hän oli täysin cool. Olin jälleen kerran Hanoin hoodeilla, hyvin lähellä tällä kertaa. Pari vuotta aienmmin olimme soittaneet Hanoita treeneissä, minä soitin Nastyn osuuksia ja nyt istuimme pulpetissa vierekkäin! Oli vähän vaikea olla täysin viileä ja neutraali, kun olisi tehnyt mieli koko ajan kysyä, että hei se yks juttu siinä yhdessä biisissä, miten sä vedit sen. Se ei olisi ollut korrektia siinä tilanteessa. Nuorempana oli tapitettu teeveestä kun Nasty vetää polvillaan Kultsalla viimeistä kertaa "Million Miles Awayn" melodiaa...
Käpylän lukio oli vähän kuin Kallion lukio, sitä on käynyt moni rokkari. Rakennus oli sisältä suuri ja hämärästi valaistu, monta kerrosta. Valtavasti tilaa mutta aika vähän oppilaita. Oli vaikea löytää aina oikealle tunnille, jonkinlainen kahvila oli kellarissa. Tapaamiseni Nastyn kanssa eivät loppuneet Käpylän lukioon. 2000-luvun alussa kävin kerran Ympyrätalon apteekissa hakemassa Buranaa. No kukas se kassalla siellä oli, jotenkin tuttu kaveri, heh.
Pari vuotta taakse päin, parin kalliin kitaran siunaantuminen omistukseeni persaukisena pitkäaikaistyöttömänä oli aika uskomaton tapahtumaketju, kun sitä näin jälkikäteen ajattelee. Ensimmäisen mustan Gibson Les Paul Standardin ostin osamaksulla Karjalan Musiikista Joensuusta Onni Muikulta 1992. Hinta oli 6000mk eli nykyisessä rahassa tonni. Se oli suurempi raha silloin kuin nykyään. Mukaan tuli painava alumiininen flightcase. Korottoman osamaksun sai pilkottua niin pieniin eriin, etteivät yksittäiset erät päätä huimanneet. Tässä yksilössä oli jumbonauhat. Yksi syy siihen, miksi myin sen 1996 Joensuussa. Mahtava sustain siinä kyllä oli.
Toisen valkoisen Gibson Les Paul Standardin hankinta on jäänyt vähän enemmän sumuiseksi, lähinnä se että millä maksoin sen. No, rahalla kai. Ostin sen Musiikki-Fazerilta Aleksanterinkadulta 1993, myyjänä oli se Wigwamin heppu ja mukaan tuli Gibsonin oma nahkainen kova laukku. Se oli hyvä kitara, kullanväriset osat, matalat pienet nauhat.
Gibsonin hinta oli myös siinä tonnin pintaan nykyrahassa. Myin sen Soitin Huttuselle Caloniuksenkadulle muistaakseni 1996. Näiden lisäksi minulla oli Karjalan Musiikista ostettu uusi Fender Mexico Telecaster, sekä japanilainen huonokuntoinen Fender Stratocaster. Missähän lienevät Gibsonit nykyään. Niillä olisi suuri tunnearvo, jos sattuisi löytämään.
Muusikkopiirit ovat Helsingissä, Suomessa hyvin, hyvin pienet. Keikkailevan stadilaisen pikkubändinkin jäsenenä tutustuu nopeasti ja luontevasti ns. staroihin eri yhteyksissä. Joku on aina etsimässä soittajaa, sinut halutaan tsekata. Keväällä meillä oli keikka legendaarisessa Lepakossa The Fishfacesin lämmittelijänä. Hanoi oli treenannut siellä kymmenen vuotta aiemmin, nyt sen kellarissa teki kolmatta levyään Kingston Wall.
Lepakon bäkkärillä tapasin Clauden, Smackin entisen laulajan. Claude oli hiljainen kaveri, mutta hänen ympärillään oli eräänlainen karismaattinen aura. Kaikki kunnioittivat häntä, hänen ei enää tarvinnut todistella mitään. The Fishfaces oli etsimässä uutta kitaristia, katseet kohdistuivat bäkkärillä minuun. Joku bändistä ehdotti minua Claudelle, muistaakseni Saukki. Haudassa ollut hänkin pitkään jo.
Claude katsoi minua arvioivasti muutaman sekunnin hiljaa, ja pudisti juuri ja juuri huomattavasti päätään. Se oli siinä. Näytin Clauden silmissä varmaan nuorelta viattomalta untuvikolta, mikä tuolloin olinkin. En olisi sopinut tyyppinä siihen retkueeseen. En ollut vielä edes juonut alkoholia muutamaan satunnaista oluthörppyä lukuun ottamatta, vaikka olin 23vee ja kajalit naamassa ja kaikki. Laulajamme opetti minut käyttämään kajalia. Tykkäsin lookista, mutta se oli vaivalloista.
Olin vielä täysin straight, mikä oli joskus vitsailun aihe. Join ensimmäisen kännini 25-vuotiaana. Keikka meni ihan hyvin, mutta yleisöä oli vähän mikä korostui Lepakon kokoisessa paikassa. Clauden The Fishfaces soitti jälkeemme lähes tyhjälle salille, mitä oli paha katsella. Entinen tähti ja idoli oli tullut korkealta alas ja lujaa ja oli yhä vedossa, mutta uusi bändi ja biisit eivät enää olleet sitä mitä ennen. Smackin treenikämppä oli alkuaikoina ollut Lepakon kellarissa, lavan alla. Debyyttialbumin kansi oli kuvattu salissa, lavan edessä kymmenen vuotta aiemmin.
Claude oli ikään kuin tehnyt täyden ympyrän, kymmenessä vuodessa. Kävin hänen haudallaan Nurmeksessa myöhemmin. Minäkin tein tavallaan täyden ympyrän tässä bändissä, mutta minun ympyräni kesto oli noin kuusi kuukautta. Noin kymmenen keikan jälkeen aloin todella kyllästyä jauhamaan treeneissä samaa settiä, ja myös soolokitaristi Jouni oli lähdössä. En tiedä miksi, hän oli jo nelikymppinen, meitä muita paljon vanhempi. Muistaakseni hänen asenteensa oli että hän oli tullut vain tuuraamaan kunnes löytyy parempi. Ei hän huono kitaristi ollut, hänen kanssaan oli hyvä soittaa, roolijakomme biiseissä loksahti aina kohdalleen kuin itsestään, ilman neuvotteluja.
Bändi päätti kokeilla Jounin tilalle uutta kitaristia Turusta. Mukava kaveri, osasi soittaa, karmea soundi. Ihmettelimme että miten soundi voi olla noin paska? Hänen vahvistimessaan oli treble kybällä, ja basso nollilla. Sellainen riivinrautasoundi joka sattuu korviin. Hän kyllä suostui ruuvaamaan soundia paremmaksi kun pyysimme, ja jäi soittamaan kanssamme toistaiseksi, että Jouni pystyi jättäytymään pois. Muutamien treenien jälkeen hän sanoi minulle kahden kesken, ettei "tästä tule mitään, ei tämä homma etene mihinkään". Minun oli tunnustettava itselleni, että olin samaa mieltä. Päätimme kahden kesken että lähdemme bändistä yhtaikaa, mikä oli mulkku temppu.
Temppu oli hullu siksikin, että Runeberginkadun asuntoni oli sidoksissa jäsenyyteeni bändissä. Menettäisin todennäköisesti asuntoni jollain aikataululla, jos lähtisin. Päätimme lähteä yhdessä silti. Yhtenä päivänä emme enää tulleet treeneihin. Pyysin muistaakseni Jounia kertomaan bändille, että olemme eronneet.
Hoidimme homman vähän kusipäisesti, mitä nyt pyydän tässä anteeksi. Omaan päätökseeni vaikutti myös vähän huono sekä musiikillinen että muunlainen kemia rumpalimme kanssa. Olimme eri puuta, soitimme koko ajan eri biisiä. Laulajamme joutui petetyksi, vaikka minulla ei ollut eikä ole häntä vastaan mitään. Vielä kerran, olen pahoillani. Näin jälkikäteen miettien minun olisi kannattanut ehkä jäädä bändiin, mutta nuoren miehen täytyy mennä, moottoritie on kuuma.
Glamrockyhtyeellä oli lookki ja soitto suht kunnossa, mutta pari vuotta myöhemmin noussut HIM olisi jyrännyt meidät paremmilla biiseillään ja huikealla laulajallaan. Biisimme eivät olleet riittävän hyviä. Glamrockyhtyeen biisintekijä ei tullut koskaan treeneissä näyttämään pikkutarkasti kellekään, miten biisi pitää soittaa. Jokainen sai kehitellä omat juttunsa sointupohjan päälle. Tällaista vapautta kaikissa yhtyeissä ei ole, enkä osannut sitä silloin ehkä arvostaa riittävästi. Minulle ei koskaan sanottu että "älä vedä noin".
Erottuani bändistä menin aamulla läheiseen Töölön kirjastoon lukemaan lehtiä. Kurt Cobain oli kuollut. Olin nähnyt Nirvanan Ruisrockissa 1992. Töölön torin lähistöön liittyy minulla paljon muistoja. Kymmenen vuotta myöhemmin päädyin kahdeksi kuukaudeksi Töölön sairaalaan liikenneonnettomuuden jälkeen. Kumpikin sairaala, Hesperia ja Töölö joka on nyt jo purettu, tuli testattua huolella.
Kesällä 1994 sain viestin, että asunnosta pitäisi lähteä. Päätin muuttaa hetken päähänpistosta Turkuun. 90-luvulla asunnon sai helposti työttömänäkin. Sain nopeasti halvan kaksion Tervahovinkadulta, vuokra oli 1500mk. Näin jälkikäteen viisastellen päätös oli väärä, minun olisi ollut parempi jäädä kotikaupunkiini Stadiin. Turussa näin Demolition 23:nen jossain koulun liikuntasalissa. Bändi soitti keskellä salia ilman lavaa. Nasty oli kitarassa.
90-luvun alkupuoli oli vähän kuin luulen 1960-luvun lopun olleen. Ilmassa oli hermostunutta energiaa kaiken sen massatyöttömyyden keskellä, ideologioiden mannerlaatat olivat liikkeessä. Vanha Suomi alkoi kadota hiljalleen. Aloin tuntea itseni jo 25-vuotiaana vanhaksi, menneisyyden relikiksi. Omalla ikäluokallani on toinen jalka tukevasti Kekkosen Suomessa, olemme nykyajassa vähän kuin osseja wessien keskellä, näin Saksa-vertausta käyttääkseni. Lapsuuden Suomeamme kutsutaan nykyään "valheeksi", "nöyristelyksi", "suomettuneeksi", mikä on hämmentävää mutta rock'n'roll, se oli ja pysyi.
Sen pituinen oli tämä tarina. Alla olevassa kuvassa Pelle, Sami, Tumppi ja Andy Hertsikan koululla.
