Kimmo Aroluoma : Viimeinen kiertue. 

Luin kirjan ahmimalla lähes putkeen. Minulla oli ollut siitä varaus sisällä kirjastossa jo pari kuukautta, mutta käytin oikotietä eli katsoin bestseller-osaston päivän tilanteen, ja hain sen hyllystä Oodista. Kimmon elämänpolussa on joitain yhtymäkohtia omaani. Sekoilimme molemmat 90-luvun rokkibändeissä joista yksikään ei päässyt Tavastiaa pidemmälle, ja haahuilimme pennittöminä ulkomailla vailla päämäärää. Minä Manchesterissa, Kimmo Espanjassa. Kun palasin Suomeen keskellä talvea, niin rahat riittivät Finnairin paluulippuun, mutta eivät enää bussilippuun lentökentältä keskustaan. Pummin liikemieheltä bussirahat ja marssin keskellä talviyötä Kallion sosiaalipäivystykseen, josta sain junalipun Joensuuhun jossa minulla oli frendejä, sekä lämpimän lihapiirakan.

Kirjassa on pohdintaa, jota olen joskus myös itse kelaillut. Olen ollut bändin johtaja, sekä rivimies. Täytyykö taiteilijan olla kusipää, on hyvä kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Rocn'n'rollissa täytyy olla tiettyä ehdottomuutta, tinkimättömyyttä, että se toimii. Demokratia on harvoin toimiva malli taiteen luomiseen. Rockyhtyeessä on usein 1-2 henkilöä, joiden vision muut tunnustavat palvelemisen arvoiseksi. 

Muut luopuvat ikään kuin sanattomalla sopimuksella demokraattisista oikeuksistaan, että 1-2 johtohenkilön hyväksi havaittu visio toteutuu puhtaasti. Rivimiehet eivät alistu tällaiseen, jos johdon visio ei ole hyvä. Mitä parempi visio johtajalla on, sitä selkeämpi kuvio on henkisesti. Heikkoa, huonoa visiota aletaan haastaa rivimiesten taholta, ja homma alkaa levitä käsiin.

Itse viihdyin enemmän rivimiehenä. Jonkun toisen taiteellisen vision palveleminen oli suorastaan helpottavaa ja mukavaa oman bändin liidauksen jälkeen. Bändin liidaaminen on rankkaa puuhaa. Uutta materiaalia täytyy tarjota koko ajan, ja yrittää pitää yhtyeen kemia kasassa. Kaikki katsovat koko ajan sinuun, mitä sinä teet, miten sinä reagoit. Jos sinulla on huono päivä, niin muut aistivat sen heti ja soiton energia lamaantuu. On säilytettävä auktoriteetti. 

Mitä ylemmällä tasolla operoidaan, sitä useammin johtajan on mentävä bändinsä eteen vaikka päivän fiilis ei ole ihan optimi. Kusipäisyys alkaa syntyä. Baaritasolla pyöriessä näin käy harvoin, koska soitellaan vain silloin tällöin. Pakottavia aikatauluja ei juuri ole. Himin tasolla liiderillä ei tavallaan ole enää yksityisyyttä bändinsä edessä, on johdettava joka päivä oli fiilis mikä hyvänsä. Omat mielialan nousut sekä laskut ovat paljaana muiden edessä. Moni parisuhdekin toimii hyvin, kunnes muutetaan yhteen. Omia huonoja päiviä ei voi kukaan enää paeta, eikä esittää itsestään vain paraatipuolta.

Itse olen pohtinut muusikkoudessa eniten identiteettiä. Onko ihmisen oltava identiteetiltään muusikko, tehdäkseen hyvää taidetta? Identaarinen muusikkous on katoamassa, osittain ehkä jatkuvan koulutustason nousun myötä. Nykyään näkee yhä enemmän soittajia, joiden identiteetin voi aistia olevan yhä työelämässä, sen roolissa, akateemisuudessa, jne, vaikka he ovat stagella. He vain soittavat tai laulavat, mutta eivät sukella muusikon rooliin karvoineen päivineen, mikä ysärilaman aikoihin oli vielä tavallista ja arvostettua. 

Me Kekkosen ajan skidit ostimme sen koko paketin alkaessamme soittamaan. Me emme vain soittaneet, me olimme soittajia 24/7. Se oli meille kannatteleva identiteetti, jolle uhrauduttiin vaikka se ei olisi elättänyt. Sen kun on kerran tehnyt, niin voit lähteä kävelemään siitä identiteetistä, mutta se ei lähde kävelemään sinusta. Myös tällainen tekemisen tapa on katoavaa kansanperinnettä. Siinä menetetään jotain. Nykyään yleistynyt ns.wellness-filosofia ja suhtautuminen näkyi, kun itse koelaulatin muutama vuosi sitten kymmeniä laulajia. 

Moni suhtautui laulamiseen terapiana, taiteen päämäärä oli palvella itseä, omaa henkistä hyvinvointia eikä itsen taidetta whatever it takes from you. Meille tällainen lähestymistapa taiteeseen olisi ollut aloittaessamme outo. Me ilmoittauduimme taiteen palvelukseen, ja annoimme sen raadella itseämme. Olo ei ollut todellakaan aina hyvä, mutta mitä sitten, no pain no gain. Taide voi olla terapiaa sen vastaanottajalle, mutta tekemisen lähtökohtana se ei välttämättä ole paras, tai mikä nyt on terapiaa kellekin. Hyvä kirja, miellyttävä lukea.

Success is the best revenge. 

 

 

 

Song lyrics part 14. A new one! I have not written lyrics in two decades, but this just came to me in few minutes in last summer. It's not deeply serious, though it has some sociological undertones. Not refined or though out in any way, just a quick one rough draft. It's a tragicomedy. 

 

                                                     Back to Amish

 

Now i am the kind of guy, that used to play in a band

I have two small tattoos, and savings around a grand

Never cared about the commies, but around the middle is where i stand

Just want things to be real, if that sounds like a plan

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, pack my stuff and say hello

I am going back to amish, The greatest rock'n'roll show

 

All the prophets of candy store, said this was a thing to do

One day on a walk, It finally came out of the blue

From all this modern bullshit, technology and greed

Now what Jesus would do, and i said, probably

 

I am going back to amish, from living in a wrong side of town

I am going back to amish, done with this two-faced clown

I am going back to amish, just doing it silently

I am going back to amish, under the radar quietly

 

 

 

 

 

 

 

   

 

Song lyrics part 13. This was recorded as a single in 2003. Unreleased single, pressed only for private use. It's pretty gothic as a lyric, song itself was a country song. 

 

                                                                Thunderblack 

 

Heavy skies blow north again

Babtized with a southern name

Crusified in this prison rain

Still got some bars to blame

 

When our love is burned by the wind thunderblack

When our passion is burned by the sin thunderblack

When our fire is burned by the rain thunderblack

When those crows are turning grain thunderblack

 

That night we went driving

Desperados of blue sky mining

Settled down in this place

Making shadows for clouds to race

 

When our love was burned by the wind thunderblack

When our passion was burned by the sin thunderblack

When our fire was burned by the rain thunderblack

When those crows were turning grain thunderblack  

Helsingin Hermanni - Oihonnankatu. Oihonnankatu oli katu Helsingin Hermannissa, joka katosi täysin kartalta 1960-luvulla. Kadusta ei ole jäljellä yhtään mitään missään, vaikka kyseessä oli toista kilometriä pitkä yleinen katu. Tällainen historia antaa kadulle tietynlaisen myyttisen leiman. Nimensä katu sai erään silloisen tunnetun laivan mukaan. 

Aloituskuvassa Oihonnankadun eteläpäätä 1950-luvulla. Kuvassa näkyvän ylärinteessä sijaitsevan vasemmanpuoleisen talon paikalla sijaitsee nykyään moderni talo. Sen oikealla puolella olevan talon paikalla sijaitsee nykyään viherpiha. Tältä sama alue näyttää vuonna 2025. Etualalla Saarenkatu: Oihonnankatu oli tuossa tuon punaisen auton ja kallion väliin jäävä viheralue.

 Tässä kuva Oihonnankadun eteläpäästä pohjoisen suuntaan 1950-luvulta, aloituskuvan ylärinteessä näkyvien puutalojen välistä. Oikeanpuoleisen talon paikalla nykyään uusi kerrostalo.

Tältä alue näyttää nykyään vuonna 2025, huomaa kuvan vasemmassa reunassa näkyvä vanhan vesipostin puinen kansi:

 

Tässä kuvassa näkyy sama vesiposti 1950-luvulla:

Tässä on kuva aloituskuvan vasemmassa reunassa näkyvien puutalojen sisäpihalta vuonna 1960. Kyseiset talot oli rakennettu jostain syystä suht jyrkän ja louhikkoisen kallion päälle Oihonnankadun reunaan, vaikka tasamaatakin olisi ollut vieressä tarjolla:

 Tässä sama maastonkohta kuvassa nyt vuonna 2025, jossa hennolla vihreällä rajattu sama kallionmuoto joka näkyy ylemmässä kuvassa:

Tässä kuvassa talokokonaisuuden ylin talo, joka jäi viimeisimpänä pystyyn kun muut oli jo purettu. Taustalla näkyy uusi Vellamonkadun kerrostalo:

Talon tarkka sijaintipaikka oli aika tarkkaan seuraavassa kuvassa piirretty:

Tässä kuvassa Haukilahdenkadun sekä Vellamonkadun risteyksen vieressä sijaitsevassa pienessä puistossa on nähtävissä se, mitä Oihonnankadusta on vielä jäljellä maastossa. Oihonnankatu kulki tuosta tuota vasemmalle vievän kävelytien linjaa. Se on entinen katu, jonka varrella oli tuossa taloja.

 

 

 

 

Helsingin Hermanni - Saarenkatu. Helsingin Hermannin kaupunginosa on käynyt läpi valtavia muutoksia sadassa vuodessa. Puutaloyhteisö on vaihtunut kerrostaloihin, ja alueen maaston muotojakin on muokattu rajusti maansiirrolla. Yllä olevassa kuvassa keväältä 2025 Saarenkadun mäki sekä pitkä portaikko. 

Saarenkadun mäki on osittain ihmisen tekemä, 1960-luvulla maansiirrolla rakennettu. Saarenkatu oli ennen tältä kohtaa suhteellisen tasainen, autolla ajettava katu. Mäkeä on kororettu sekä Vellamonkadun kuoppaa on varmaan syvennetty samalla. Alla oleva kuva on samasta kohden Saarenkatua vuonna 1960. Huomaa kerrostalo vasemmassa reunassa, se on molemmmissa kuvissa sama.

Tässä sama kohta ilmakuvassa 1943:

                                      

Tässä on kuva Saarenkadun mäestä noin vuonna 1900. Kuvaussuunta itään.

Tässä on kuva Saarenkadulta ennen Vegankadulle kulkeneesta asfaltoidusta jalkakäytävästä. Sen päällä on nyt pari metriä maata. Jalkakäytävä peitettiin maalla koska se kulma kulki noin neliömetrin alalta kuvan reunassa näkyvien uusien Saarenkadun talojen uudella tontilla. Lähes satavuotias jalkakäytävä hylättiin neliömetrin tähden:

Tässä kuva 1960-luvulta Saarenkadun ja Orioninkadun risteyksestä, siitä missä nykyään on rappusten yläpää:

 

 

Elise Pihlajaniemi - Linnaelämää keskiajan Suomessa.

Mielenkiintoinen uutuuskirja. Aihepiiri kiinnostaa luettuani kirjan Arwid Tavastin elämästä, josta jo blogin kirjoitinkin. Arwid Tavast toimi lyhyen aikaa sekä Olavin linnan että Viipurin linnan päällikkönä. 1500-luvulla Käkisalmen linna tuntuu olleen myös yksi ajan hahmoille tuttu paikka, mutta sitä kirjaan ei ole sisällytetty ymmärrettävistä syistä. Arwid Tavast kävi siellä usein. Täysin kadonneesta yksityisestä Vesunnin linnasta on maininta, mikä oli hyvä. Vesunnin linna oli Suomen suurin yksityinen kivilinna, kävin sen sijaintipaikalla Arwid Tavastin kirjan tapahtumien tutkimusmatkalla. Linna purettiin myöhemmin ja sen kivet käytettiin läheisten navettojen rakennusaineeksi. 

Yksityisessä Vesunnin kivilinnassa oli historiantietojen mukaan 160 ikkunaa. Tämä oli maksimaalista pröystäilyä 1600-luvun tyyliin, johon ainoastaan hyvin rikkailla oli varaa tuolloin. Suomen ensimmäinen ikkunatehdas perustettiin Uuteenkaupunkiin vasta 1680. Sitä ennen jokainen ikkunaruutu täytyi käydä ostamassa ulkomailta ja tuoda Suomeen purjelaivalla ja hevoskyydillä, mikä jo sinänsä oli vaikeaa. Ikkunat olivat ulkomaillakin hyvin kalliita, koska kyseessä oli tuon ajan luksustuote. Esimerkiksi tämä kuvan navetta Vesunnissa on rakennettu kyseisen puretun Vesunnin yksityisen kivilinnan kivistä:

 Tässä kirjassa kuvataan ehkä ensi kertaa linnaelämää sekä linnoja vähän laajemmin, myös niiden taloteknistä puolta. Tuon ajan linnoissa yleinen lämmitysjärjestelmä oli ns. hypokausti, eli puhtaasti ottaen siis lattialämmitys. Tähän vanhaan Antiikin Rooman lämmitystapaan oli Suomessa lisätty myös erilaisia seinien sisällä kulkevia lämpimän ilman hormeja. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hypokausti

Keskimääräisen suomalaisen kivilinnan lämmityspuun kuten myös ruokatarpeiden kulutus oli valtavaa. Linna vaati ympärilleen monta suurta latokartanoa ja valtavasti työväkeä, että linnan tarpeet kyettiin tyydyttämään. Linna ei latokartanoilta saamistaan tarpeista maksanut, vaan kantoi ne itselleen veroina. Valtava määrä ihmisiä työskenteli täyspäiväisesti hyvin pienen eliitin tarpeiden tyydyttämiseksi, myös linnan sisällä. 

Yksi mielenkiintoinen detalji on, ettei linnojen huoneissa ollut juurikaan ovia huoneiden välillä. Huoneesta, salista toiseen kuljettiin seinän ulkoviertä kulkevia puisia siltoja pitkin. Tämä varmaan liittyi jotenkin turvallisuuteen. Lyömällä alas tuollaiset puusillat oli vihollisen hyvin vaikea edetä linnan sisällä. Tässä joitain lukuja keskimääräisen suomalaisen kivilinnan vuosikulutuksesta:

- Halkoja 3000 mottia

- 17 000 kananmunaa

- Viljaa 2650 litraa viikossa leivontaan

- Olutta pantiin noin 1500 litran sammioissa

- Yleisimpiä viljelyskasveja linnan puutarhoissa kirsikka sekä hamppu

- Arvostetuimmat kalat turska sekä silakka, vähiten arvostetuin kala lohi

- Oluttuoppi painoi tyhjänä 2kg

- Jalkaväen sotilaat saivat neljä litraa olutta päivässä 

- Hoviin kuuluvat 4,6 litraa

- Palvelusväki 2,2 litraa

- Raaseporin linnan oluenkulutus 280 ruotsintynnyriä vuodessa

- Arvostetuin juoma sima. Sima oli olutta kolme kertaa arvokkaampaa. Näin lähinnä siksi koska siman makeuttamiseen käytetty hunaja tuotiin yksityisesti laivoilla Keski-Euroopasta, samoin kuin sitruunat.

Linnapäällikön tyttärellä oli 52 hevosta. Mainitut luvut ovat keskiarvo kirjassa mainituista Hämeen sekä Turun linnan luvuista. Lohta ei pidetty 1500-luvulla minään, Se oli bulkkia jota syötettiin palvelusväelle. Turska oli kuningasten herkkua. Viime aikoina on valtamediassa ollut juttuja, joiden mukaan "kirsikka ei ole suomalaisten makuun". 1500-luvulla oli, kirsikka oli hyvin arvostettua. Siitä tehtiin olutta, leivonnaisia ja hilloja. Kyseessä oli ilmeisesti virolainen Arthur-imeläkirsikkalajike, jonka talvenkestävyys on erittäin hyvä. Sitä viljellään Ahvenanmaalla edelleen. 

https://www.hs.fi/ruoka/art-2000011137236.html 

Kirsikkaolut oli yksi tavallinen olut keskiajalla. Kuten kirjassa Arwid Tavastin elämästäkin kerrotaan, ei 1500-luvun ylempi rälssi eli aatelisto syönyt ollenkaan huonosti nykymittapuulla. Vehnäleipää, leivonnaisia, riistaa, turskaa ja siikaa, riisiä, eksoottisia mausteita, punaviiniä, makkaroita, sinappia, kirsikoita, naudan ja sianlihaa, jne. Kanaakin on varmasti syöty, kun vuosikulutus oli 17 000 kananmunaa. 

Uudessa Helsingin kaupungissa järjestettiin 13.1.1616 ns. kuninkaan juhlat, jossa paikallista aatelistoa kestittiin monta päivää. Tässä ruokalistaa juhlista: (lähde: Mirkka Lappalainen : Pohjolan Leijona s. 94).

- Suolattua lohta, turskaa, silakoita, tynnyreittäin erilaisia lihoja, viinietikkaa, oliiviöljyä, kapriksia, sitruunoita, valkoista kandisokeria, ruskeaa sokeria, kanelia, korintteja, rusinoita, manteleita, inkivääriä, pippuria, neilikoita, muskotinkukkia, anista, sahramia, kardemummaa, riisiä, espanjalaista sekä ranskalaista viiniä, reininviiniä, lyypekkiläistä olutta, makeaa espanjalaista viiniä, hunajaa.

Näin siis syötiin Vanhankaupunginlahden pohjukassa sijainneessa Helsingin kaupungissa vuonna 1616. 

Yksi mielenkiintoinen asia keskiajalla Suomessa on noina vuosisatoina tapahtunut suuri meren pinnan aleneminen. Se myllersi maisemaa valtavasti ja teki jotkin linnat haavoittuviksi. Erinäisistä kuvista sekä lähteistä olen arvioinut meren pinnan laskun Suomen etelärannikolla olleen ajanjaksolla 1300-1800 noin 10-15 metriä. Helsingistä eli Vironniemestä ei 1300-luvulla näkynyt varmaan kuin muutama luoto. Sen jälkeen merenpinnan lasku on lähes pysähtynyt, Helsingin kauppatorin pinta on tänään suunnilleen siinä missä se oli 1900-luvun alussakin.

Viikin kartano oli rantatila perustamisensa aikoihin, meri tuli aivan kartanon eteen. Samoin Puotilan kartano, meri on tullut ihan kartanon eteen. Vartiokylän linnavuoren ympäristö on näyttänyt toisenlaiselta. Rajuinta meren pinnan lasku on ollut 1300-1600 välisenä aikana, meri suorastaan pakeni. Tässä on maalaus Raaseporin linnasta vuonna 1820. Linna sijaitsi alunperin saarella, jonka rantaan laivat kiinnittyivät. Meri on maalauksessa vielä suht läsnä. Nykyään merenranta sijaitsee kolmen kilometrin päässä.

Maalauksessa kiinnittää huomion, miten nopeasti linnan kunto raunioitui. Raaseporin linna hylättiin 1558 olutkellarin romahdettua sekä siksi että kuningas määräsi aatelistoa muuttamaan juuri perustettuun Helsinkiin. Vuonna 1820 linna oli sitten tuollaisessa kunnossa jo. 240 vuodessa se menetti kivestä tehdyt torninsa, yläkerroksensa, kattonsa sekä tapulinsa. Tässä toinen maalaus linnasta vuodelta 1863:

 

 

 

                                                                     

 

                                                 Anhalter Bahnhof

 

(novelli). Tämä on vanha novelli 90-luvun lopulta. Sain idean tähän Kjell Westön vielä vanhemmasta novellista, jossa otsikon niminen rockyhtye mainitaan. Lähetin tämän aikanaan luettavaksi Kjellille, hän sanoi että se on "ihan ok, vaikka ei oman ajatukseni mukainen". Mitä sen ei ollut tarkoituskaan olla. Tämä on ikään kuin happopäinen, revitelty versio Kjellin alkuperäisestä ideasta. Tässä ei ole mitään muuta samaa kuin idean lähteessä, paitsi lause "fuzzi vouvvaa".

Kirjoitusajankohta näkyy tekstissä, nykyisessä ajan hengessä tämä kuulostaa hieman vanhahtavalta. Tämä on kirjoitettu muutama vuosi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja resonoi sitä aikaa, mutta on myös jollain tavalla universaali mielestäni. Olen samasta talosta syntyisin kuin Kjell Munkkivuoressa, muutimme vuosi syntymäni jälkeen Roihuvuoreen. Samassa pihapiirissä kuvattiin myös Munkkivuori-sarja.

                                                 

                                               Anhalter Bahnhof

 

Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia. Pimeällä Itä-Saksalaisella sivukadulla, katosta riippuvan suojattoman hehkulampun varjossa jonka päälle on heitetty varjostimeksi hikinen treenipaita. Naapurin Horst ei ymmärrä, hän sanoo:"se saatanan möykkä kuuluu sieltä aina vaan!". Vuodet ovat vierineet, muuri kaatunut. Checkpoint Charliekaan ei ole enää entisensä, mutta Anhalter Bahnhof soittaa synkkää punkkia, vouvvaa fuzzi päällä kuin ihmiskunta, loputtomilta tuntuvien repivien kitaravallien katveessa.

Anhalter Bahnhof ei keikkaile, eikä levytä. Joskus jokin tyttö oli kuulemma hiipinyt salaa heidän treenikämppänsä oven taakse pimeässä, jokin pienlehden toimittaja, ohi murtuneiden Leninien varjon. Laitakaupungin kujan päähän minne taksitkaan eivät aja, eivät tunne, avaten narisevan raolleen jätetyn oven joka johti jyrkkiin rappusiin alas pommisuojaan. Hän oli äänittänyt Anhalter Bahnhofia salaa pienellä sanelumankalla, jalat nilkkoja myöten tyhjien pullojen keskellä. 

Kotona, toimituksessa huomattiin ettei nauhalle ollut tarttunut, kuin pelkkää peruskohinaa ilman Dolbyä. Tinnuksesta hän oli kärsinyt koko seuraavan päivän.

Kukaan ei tiedä ketkä yhtyeessä soittavat, tai missä he asuvat. Pommisuojan sisäänkäynnin edustalla nähdään joskus vanha auto, sekä pensselillä maalattu polkupyörä. Kerran joku oli väittänyt kivenkovaan, että että eräs bassoa kouluaikoina soitellut kaveri muistutti hieman heppua, joka aina jätti polkupyöränsä sisäänkäynnin eteen. Kumma, sulkeutunut tyyppi. 

Anhalter Bahnhof ei levytä, se ei ole koskaan edes yrittänyt saada levytyssopimusta tai julkaista mitään. Se tuskin sellaista haluaa. Tämän lisäksi se treenaa koko ajan, raivoisasti, vuodesta toiseen samaa settiä. Välillä, silloin harvoin kun möykkä maan alta hetkeksi taukosi, saattoi sieltä Horstin mukaan kuulua kirosanoja sekä ääni, joka syntyy tyhjän pullon osuessa betoniseinään. 

Pienessä hiestä kuumassa tilassa maan alla, vesiputket rikki liittoutuneiden pommeista sekä sähköt sekaisin Stasin viritelmistä, yhtye antaa kaikkensa. Kun yksi laulu loppuu, niin heti rumpali laskee neljään uuden alkamisen merkiksi kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta Anhalter Bahnhof antaa palaa. Sanoista saa tuskin mitään selvää laulajan huutaessa läpi vanhan Telefunkenin mikrofonin, joka on kytketty kitaravahvistimeen särö päällä. Kuin mies, joka ei enää kysy eikä epäile, puhu. Kuin mies, joka tietää.

Ahdistunutta, synkkää goottipaskaa.

Brandenburgin portilla japanilaiset turistit ottavat kuvia, hymyilevät, pyrkivät tekemään vaikutuksen kuin koulussa, paitsi kuin se yksi poika takarivissä, joka tuijotti. Siitä pojasta tuli Anhalterin solisti. Kun yö jälleen saapuu Berliiniin, syttyvät vanhojen putkivahvistinten pienet punaisen verkkovirtavalot, kuin yöhävittäjän miehistön taukotilassa. Vahvistimien putkia ei enää oikein saa, kuin tilaamalla Venäjältä. Militariaparaat. Ne kestävät luonnostaan ydinlatauksen aiheuttaman säteilyshokin, toisin, kuin nykyään yleistyneet transistorit. 

Jos Kolmas Maailmansota siis koittaa, vaikenee eetterimme. Ei Anhalter Bahnhof. Vanhat, mattamustiksi humalassa töhrityt Gibson Flying V-kitarat viritettäisiin vain jälleen kerran yhdellä, raskaalla avosoinnulla, mollilla. Joskus tahtomattaan saattavat iänikuiset putkivahvistimet putkien ollessa huonossa kunnossa napata ilmasta kiinni jonkin paikallisen radioaseman kannabispäisen radioaallon. Se yllättää kesken kappaleiden välisen tauon, joka alkaa kuin veitsellä leikattuna ja loppuu samoin. Tällaista, huoltoa vaativaa vahvistinta kutsutaan nimellä "radiohead". 

Radio Free Europe.

Kadulla roskien ja puusta pudonneiden lehtien seassa kuulaassa syysauringossa seisoessa Anhalter Bahnhof kuulostaa kuin pommikonelaivueelta jota ei näy. Viereisen talon parvekkeella Horst lopettaa piereskelemisen, alkaen tapailla Uralin pihlajaa, kuin joku, joka myös tietää. Horst ei tunne bändiä, ei ole koskaan kuullutkaan. Kutsuu kyllä oluelle. Ketään ei ole mennyt, eikä tullut. Yötyö tehtaassa teki miehestä piereskelevän juntin, joka yhä odottaa Trabanttiaan. Kahvi Horstin kupissa ei peilaa.