Smack - Kuolemaantuomitun laulu.

Ihan ensiksi suuret kiitokset Jarkolle ehkä parhaasta rock-kirjasta koskaan. Tarina on elinvoimainen, ikään kuin antiikin klassinen tragedia. Tarinasta on tullut yhtä suuri ja vahva, kuin yhtyeen musiikista. Myös Hanoi Rocksin tarina on traaginen, mutta ei samalla tavalla. 

Jokelaisen kirja onnistuu olemaan definitiivinen. Sen luettuaan ei kaipaa toista kirjaa kohteesta. Homma on paketissa. Hanoi Rocksista ei ole samanlaista definitiivistä kirjaa vielä tehty. En oikeasti tiedä, voiko Smackin tarinasta sanoa enää mitään uutta. Siitä on tullut jo eräänlaista kansan folklorea, levytettynä sen tekijätietoihin merkittäisiin "trad.". Yritän.

Kirjan kansikuva on mahtava. Ehkä paras yhtyeestä otettu kuva koskaan. Ostin kirjan kera julisteen. Juliste olisi ollut vielä parempi ilman Liken logoa - ei mitään kustantamoa vastaan. Kirjan muutkin kuvat on valittu tyylikkäästi. Yhtymäkohtani Smackiin ovat ensinnäkin se, että olen kotoisin myös suunnilleen samankokoiselta saarelta kantakaupungin kyljessä - Laajasalosta. Se oli minun Lauttasaareni, jonka tunnen läpikotaisin. 

Toinen yhtymäkohta klassisen fanittamisen lisäksi on, että meidän bändillä oli yhteiskeikka The Fishfacesin kanssa Lepakossa. Istuimme pitkään Clauden kanssa Lepakon bäkkärillä. Joku Fishfacesin jäsenistä, vai oliko muistaakseni koko bändi - ehdotti Claudelle minua bändin uudeksi kitaristiksi. Fishfaces oli kitaristin tarpeessa, "otetaan tää jätkä". Katseet kohdistuivat minuun.

Claude katsoi minua hetken, ja pudisti päätään juuri ja juuri huomattavasti. Mitä arviota näin viisikymppisenä arvostan. Osasin ehkä jo soittaa jollain lailla, mutta olin muutoin vielä todella keltanokka. En esimerkiksi vielä käyttänyt alkoholia ollenkaan. Olisin ollut aivan untuvikko siihen retkueeseen lavan ulkopuolella. En usko että se olisi toiminut pitkään. Saikki jäi mieleen hyvänä tyyppinä, meillä synkkasi.

Smackin tarinan tragediaa on vaikea tiivistää yhteen tai kahteen lauseeseen. Monta muuttujaa oli läsnä. Vuosi - yhdeksäs luokka Tapiolassa - on täytynyt olla Claudelle helvettiä. Vuodeksi aivan outoon ympäristöön jossa täytyi tapella jatkuvasti ja sydänleikkaus. Eläydyn tähän vahvasti, sillä minut vietiin käymään kahdeksas sekä yhdeksäs luokka Stadista landelle maalaiskouluun. Myös Jimi Serolla on samantyyppinen historia.

Smackin tragediassa ehkä suurin luku on se, ettei bändi eivätkä bändin ympärillä pyörineet ihmiset ymmärtäneet bändin suuruutta debyyttialbumin jälkeisenä aikana, Kartsan ollessa vielä mukana. Debyyttinsä juuri julkaissut Smack oli jalokivi, jonka olisi voinut laittaa jenkeissä mille stagelle tahansa. David Lettermaniinkin tai mitä niitä nyt oli. Smack oli tuossa vaiheessa vielä vähän untuvikko, mutta ei se mitään. Se olisi kyllä annettu anteeksi. 

Alkuperäisen kokoonpanon kemia ja soundi on jäljittelemätön kaikessa yksinkertaisessa tylyydessään. Sitä ei oikein kukaan käsittänyt. Näin jälkeenpäin on helppoa analysoida, minäkin muistan Suomen vuonna 1984! Se oli vaatimattomuuden maailma, paljon pienempi maailma. Vaikka ajan musiikkitoimittajat fanittivat bändiä kybällä, niin tuosta vain lähtö jenkkeihin soittamaan rinta kaarella oli silloin hurja visio ja ajatuksenakin jo villi. Nöyryys sekä vaatimattomuus olivat tuolloin hyveistä suurimpia Suomessa. Realistinen käsitys omasta tasostaan oli vaatinut yhtyeeltä tuolloisessa ajassa jättimäistä egoa, joka olisi näyttänyt muiden silmissä täydeltä pissapäisyydeltä.

Seuraava luku tragediassa on se, että bändi muuttui liian nopeasti. Bändin olisi täytynyt säilyttää debyyttialbuminsa musiikillinen linja sekä kokoonpanonsa pidempään. Ei farkkuja, ei rollareita.Yleisö ei yksinkertaisesti pysynyt perässä muutoksessa. Rane Raitsikka ymmärtää kirjassa täysin, mistä oli kyse. Alkuperäinen keitos laimeni, mainiten blandikseksi myös itsensä. Näin raadollista rehellisyyttä arvostan. Alkuperäiset soittajat eivät ehkä olisi päässeet läpi Ogelin tentistä, mutta se kemia oli siinä. Sama tragedia koskee mielestäni jossain määrin myös Guns&Rosesia. Sitä alkuperäistä kokoonpanoa ei voita mikään. Bändi ei ollut enää sama myöhemmin.

Rakastan The Rolling Stonesia, mutta Smackin olisi pitänyt pysyä The Stoogesina pidempään, menestyäkseen isosti. Hanoi Rocksista voi sanoa yhtä ja toista, mutta he säilyttävät alkuperäisen linjansa aika hyvin. Sekä esteettisesti että musiikillisesti. Uuden levyn ostaja tiesi mitä sai. Smackilla oli mielestäni riittävä soittotaito debyyttialbumillaan, juttu osui maaliin. Ei The Rolling Stonesinkaan soittotaito debyyttialbumillaan nyt mikään kummoinen ollut. Muutamaa vuotta myöhemmin grungen aikaan soittotaidon puute ei enää ollut suuri juttu. 80-luku oli vielä eräänlaista postprogeaikaa. Kurt Cobainin ironiset soolot löivät sen vasta lopullisesti rikki.

Näin jälkikäteen on mielipiteeni, että Oksala mokasi Rattlesnake Biten. Oksalan idea äänittää rumpujen haitsu ja virveli erikseen uuteen suuren maailman tyyliin tuhosi muutamassa biisissä grooven, ja saa rumpukompit snadisti ulos timestä omaan korvaani. Rumpukomppi on joissain biiseissä kuin humalainen Kallion kaduilla, huojuu ja vaeltelee sinne tänne kun jälkikäteen äänitetty haitsu ei ihan naputa samassa groovessa virvelin sekä basarin kanssa. Progen haamut kummittelivat yhä taustalla. 

Livenä esimerkiksi nimibiisi kyntää paremmin, komppi on yhtenäinen. Oksala oli kirjan mukaan myös kova kritisoimaan yhtyeen jäsenten soittotaitoa, mistä tulee tunne että Oksalan kritiikki myötävaikutti osaltaan joidenkin jäsenten potkuihin. En tiedä. En haluaisi ajatella, että Oksalan sekä Lidon nipotus soittotaidosta rikkoi alkuperäisen kokoonpanon. Asia tuskin kuitenkaan ihan näin oli, toivon niin.

Pidän Salvationia paremmin onnistuneena levynä kuin Rattlesnakea, huolimatta siitä että sillä kitarat kuulostavat ajoittain kuin ne olisi äänitetty suoraan linjaan. Toinen Rattlesnaken ongelma on mielestäni bassosoundi ja basson miksaus. Bassosoundi on yläpäävoittoinen, botnea on vähän ja basso on miksattu alas. Se tekee yleissoundista ohuen. Myöskään Rattlesnaken materiaali ei ole kokonaisuutena kovin vahvaa. Vahvat omat biisit ovat vähissä, joita Salvationilla on monta. Stepping Stone kuulostaa hyvältä, siihen on studiossa panostettu, sen kuulee.

Debyyttilevyään varten yhtyeellä oli paljon materiaalia, monta biisiä jäi yli. Oksala vaati jokaisesta biisistä valmiin demon ennen nauhoituksia. Se kuuluu Smack On Youlla, ja tämä olisi ollut se oikea kohta Oksalalta olla tiukka nipo myös Rattlesnakella. Debyytin jälkeen yhtyeen biisintekokone ja hittikäsi alkoi hyytyä. Liian nopeasti. Walking On The Wire on luvattoman heikko esitys, muutama kuukausi debyytin jälkeen.

En tiedä onko se debyytin outtake? Blank on karuudessaan yksi lempibiiseistäni Smackiltä ja sen vahvasti veikkaan olevan debyytin outtake, sillä siinä on todella hyvät soundit. Somewhere Out Of The Day on osuma, hyvä biisi. Debyytin jälkeen bändin olisi täytynyt tuottaa uutta materiaalia tyyliin uusi raakile joka soundcheckissä, että Rattlesnakelle olisi ollut se parikymmentä valmista demoa kasassa ennen studioon menoa. Tätä Lidon sekä Oksalan olisi täytynyt yhtyeeltä vaatia, ja työntää soittotaitovalituksensa ja rumpujen vuotopelkonsa studiossa sinne minne päivä ei paista. 

Sitten se monien mielestä suurin tragedia. Paluu menestyksen keskeltä Kaliforniasta takaisin Suomeen vuonna 1987. Olen kuullut tähän monia eri selityksiä. Yhtyeelle oli sovittu keikkoja Suomeen heti muutamia päiviä jenkkikeikkojen jälkeen. Vesterinen halusi bändin jäävän jenkkeihin, mutta Lido vaati heti takaisin Suomeen? koska sai joka keikasta provikat? En usko. Nähdäkseni paluun syy oli lähinnä se, että jos Suomen keikat olisi peruttu paria päivää ennen niiden showtimea, niin yhtyeestä olisi lähtenyt promoottoripiireissä likkeelle pahat kielet. 

Keikkansa tekemättä jättävän artistin on vaikeampi saada uusia keikkoja, häneen ei enää luoteta. Smack ei nähdäkseni halunnut itselleen tuolloin huonoa nimeä ja mainetta Suomen keikkamyyjien keskuudessa, se halusi säilyttää mahdollisuuden keikkailla Suomessa. Voin olla väärässä, tämä on oma tulkintani. Olennaisin kysymys mielestäni on, kuka ja miksi buukkasi keikkoja Suomeen heti jenkkikeikkojen perään? Lido? SE oli tässä draamassa se kardinaalimoka. Ajatus Amerikkaan jäämisestä oli näin hylätty jo ennen lähtöä. Toki myös yhtye varmaankin hyväksyi tulevan keikkakalenterin jo paljon ennen jenkkeihin lähtöä. Ajatus Jenkkeihin jäämisestä hylättiin jo alussa.

Smackin muistokonsertissa Tavastialla oliko vuonna 2009 edessäni diggaili tutun näköinen hahmo. Ismo Alanko. Muina miehinä yleisön joukossa. Clauden näin viimeisen kerran paria päivää ennen kuolemaa Karhupuiston R-kioskilla. Olet ollut haudassa kohta kolmekymmentä vuotta. Se on mieletöntä. Elämä on mieletöntä. Me ollaan vielä täällä.