keskiviikko 20. joulukuuta 2017







Ultra Bra ja minä 1997-2017. Tästä tulee pitkä juttu.
Olen kristillisen keskiluokkaisen kokoomusperheen poika Helsingistä. Kotonamme ei kuunneltu Agit Propia. Ei mitään popmusiikkia, 30-luvulla syntynyt isäni ei sietänyt sitä, missä nyt keski-ikäisenä tarkastellen taisi olla kysymys lähinnä siitä ettei hän ymmärtänyt sitä ollenkaan.
Hän oli popmusiikkia edeltävää sukupolvea. Suuria ikäluokkia edeltävää sukupolvea. Niitä, jotka eivät aivan ehtineet sotaan. Taistolaisliikkeen alkaessa hän oli jo yli 30-vuotias, se oli hänelle uusi ärsyttävä ilmiö johon hän oli jo liian vanha samaistumaan. Hän oli 50-luvun ihminen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Tästä blogista ei tule kirjoitusta jossa Ultra Bra samaistetaan Agit Propiin.
Kyseessä ovat eri yhtyeet monessakin mielessä. Tarkoitukseni on lähinnä taustoittaa sitä, kuinka neitseellisin korvin kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäisen kerran. Se oli minulle jotain täysin uutta.
Löysin Agit Propin Ultra Bran kautta. Ultra Bra tuli ensin. Olen itse entinen harrastelijatason muusikko, ja kuuntelen musiikkia muusikon tapaan. Hieman eri kulmasta. Politiikka ei ole se kulma, oli kyseessä sitten vaikkapa Agit Prop. En äänestä myöskään vihreitä, tai no kerran äänestin, mutta se oli 90-luvulla. Kuuntelen musiikkia pääsääntöisesti musiikkina. Etsin laatua. Laadun voi havaita ja siitä nauttia samaistumatta tarkasteltavana olevaan kohteeseen poliittisesti. Se on syvä ajatus.

Mietin pääni puhki, milloin törmäsin Ultra Brahan ensimmäisen kerran? Sen on täytynyt mennä jotenkin niin, että kuulin radiosta "Minä suojelen sinua kaikelta" heti sen ilmestyttyä, jossain. Mikä biisi! Korvani eivät olleet marinoituneet poliittisen laululiikkeen perinteessä, joten kuulin koko genreä ensimmäistä kertaa. Mageeta! Olin juuri lopettanut oman kitaristinurani (jota myöhemmin jatkoin), ja kappaleen dinkun-dinkun-dinkun aloitusriffi huvitti minua hieman. Sanat olivat jännät. Ajattelin heti - ja ajattelen yhä - oliko kirjoittaja oikeasti kokenut tuon kaiken? Matkustelin juuri tuohon aikaan tiheään Puolaan Baltian kautta vanhalla Via Baltika-neuvostojunalla, ja eksyminen Latviaan tuli pari kertaa mieleen seistessämme Latvian ja Liettuan välisellä ei-kenenkään-maalla yöllä. Valtion reunan yli.

Tästä puolisen vuotta eteenpäin. Tallinna, Mustamäen vanha tori. Miljoonia piraatti C-kasetteja.
Se oli väärin, mutta olin köyhä. Ostin Kroketin radiosoiton perusteella, ja joku kymmenen muuta kasettia. Se nauha sitten kuluikin nauhurissani. Taannoin kävin fiilistelemässä fillarilla paikkaa, missä Krokettia on nauhoitettu. Paikkaa ei enää taida olla. Sen eteen ja ympärille on rakennettu uusi kerrostaloalue. Yhtyeen jäsenten kanssa tieni ei ole koskaan kohdannut lavojen ulkopuolella.

Se on yleinen ilmiö, jos asuu Kalliossa ja jättää tragikoomisen tunteen. Kuuluisuuksia pyörii jatkuvasti 50 metrin päässä sinusta, mutta et koskaan näe heitä. Katselet vain kotikatusi kuvaa heidän Facebook-kuvissaan. Ihmiset kulkevat limittäin hyvin läheltä toisiaan, mutta osuvat toisiinsa hyvin harvoin. Alhaalla kadulla 30 metrin päässä sinusta saatetaan kuvata vaikka suuri kotimainen elokuva, tai Ultra Bralla on ollut siinä photoshoot, eikä sinulla ole mitään havaintoa. 30 metrin matkalla on monta seinää.

Taas vähän eteenpäin, Ultra Bra ensimmäisen kerran livenä. Kaikista maailman paikoista arvatkaapa missä? Elokuvateatteri Bio Rexissä. Bändi soitti ensimmäisen penkkirivin ja korokkeen välissä lattialla, lähes sylissä. Alle viiden metrin päässä. Juttelin hetken herra Pethmanin kanssa teatterin kahvion kaiteen luona ennen keikkaa. Se oli hieno ja erikoisen intiimi keikka erikoisessa ympäristössä. Seuraava havainto yhtyeestä tapahtui Huvilateltalla 1998. En ole koskaan päässyt sinne sisään, vaikka olen asunut 27 vuotta aivan vieressä. Kuuntelin keikan nurmikolla istuen teltan ulkopuolella. Kallio-efekti, taas. Yhtye harjoitteli Hartwall Areenan konsertteihin tuossa vieressä Helsingin Kaupunginteatterin tiloissa. Ei mitään havaintoa.

1999 näin Ultra Bran Stockmannilla. Pieni lava oli rakennettu tavarataloon, ja yhtye soitti sillä muutaman kappaleen. Kalifornia-levyn soundi oli lievä pettymys. Sekä Kroketti, että Vesireittejä kuulostavat erittäin hyvältä, mutta Kalifornia-levyn soundi on vähän...demomainen ja kuollut. Voimaton. Ensimmäisen kappaleen sanoituksesta en vieläkään ymmärrä mitään, vaikka edesmenneistä ei pitäisi puhua pahaa. En vain tajua, mistä siinä lauletaan mutten myöskään ole asialla liikaa päätäni vaivannut. Helsinki-Vantaa-kappaleesta pidän paljon, ja toki niistä hiteistäkin.
Vesireittejä-albumi olikin sitten turboahdettu sooninen hyökkäysvaunu, levyn ensimmäinen kappale etenkin.

Sitten siirrymmekin vuoteen 2001, ja Kaisaniemen urheilukentälle. Yhtye oli huippuvedossaan.
Rakastan Kaunis ja ylpee-kappaleen kertosäkeen Led Zeppelin-vaikutteista kitarariffiä. Jimmy Page meets laululiike meets hiphopin. Rubiikin kuutio on suosikkejani. Ultra Bra on tehnyt hyvin vähän huonoja päätöksiä, mutta mielestäni Villiviini-kappaleen jättäminen pois Vesireittejä-levyltä oli sellainen. Kappale kuuluu levylle niin soundiltaan, kuin tunnelmaltaankin.Viimeinen havaintoni Ultra Brasta tapahtui Ilomantsissa. Olimme isäni kanssa moottoripyöräilemässä seudulla, ja saapuessamme Ilomantsiin näin Ultra Bran keikkabussin läheisellä parkkipaikalla hallin edessä. En sanonut isälleni mitään, olisin yhtä hyvin voinut puhua teoreettisesta fysiikasta kiinaksi, jos olisin. Sisälläni paloi.

Syksyllä 2017 sain siskoni avustuksella lipun permannolle eteen Hartwall Areenan konserttiin perjantaille. Yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan. Ikä pukee Ultra Brata. 90-luvun kevyt kohkaus etunojassa on vaihtunut taitoon ja kokemukseen. Näkemykseen. Sunnuntaina iltapäivällä selasin myytäviä lippuja Torilla, puoliksi tosissani. Moni niistä meni juuri nenäni edestä. Kello 18:45 myyjä Lauttasaaresta vastasi: nähdään rautatieasemalla kello 19:25! Ryntäsin ulos. Noin kello 19:50 istuin Hartwall Areenan istuimessa jälleen. Mikä tarina, mikä elämä. Bon voyage. 





















sunnuntai 3. syyskuuta 2017







Retro velomobile is sold for the new owner! Kinneri on myyty Järvenpäähän!
Leuka rintaan ja kohti uusia seikkailuita. What a ride! En olisi ikinä uskonut sitä miten paljoa mediahuomiota kinneri sai. Minusta tuli melkein julkkis. Kuva kesän Viron reissulta.
Saas nähdä, mitä sitä seuraavaksi.

torstai 27. heinäkuuta 2017







Grand Tour 2017. Robert M. Pirsigin muistolle. Jokakesäisten rundien perinne jatkui.
Helsinki-Hämeenlinna-Valkeakoski-Kangasala-Teisko-Ruovesi-Virrat-Tuuri-Alavus-Kihniö-Parkano-Ikaalinen-Hämeenkyrö-Tampere-Valkeakoski-Helsinki. 780km.

20.7.2017.

Startti klo 7:35. Tätä edelsivät noin kahden tunnin lähtövalmistelut. Akut piti "freesata" maksimi wattituntien saamiseksi ulos, sillä edessä oli 155km ja lähes 200 nousumetriä täydessä 175kg matkalastissa. Tänä kesänä mukana ei kulkenut telttaa eikä makuualustoja, vaan päätin luottaa kokonaan majoituspalveluihin. Kun ikä alkaa lähestyä viittäkymppiä, niin telttailusta alkaa kadota se kuumin vetovoima ja akkujen latailu on mukavampaa sisätiloissa. Kaupungista pääsin ulos ennätysajassa 1:15.

Ensimmäinen stoppi Cafe Roosassa. Retrokinnerillä matkaamiseen sopii lukuisten lyhyiden taukojen pito. Seuraava tauko Riihimäen hehtaarimarketilla, jossa massuun perinteinen Lounassalaatti haarukalla rasiasta, kaloreja jotain 1500. Ei mitään höttöä. Selostaa sai taas kaikkien taukojen ajan käytännössä tauotta kyselevälle kansalle. Jos Transcontinental Race on Mikko Mäkipään mukaan Tour de Francen ja Big Brotherin sekoitus, niin retrokinnerillä matkailu on eräänlainen kesäteatterikiertue. Yleisö muodostuu nopeasti ympärille aina saapuessa jonnekin. Kun palaat kaupasta parkkipaikalle niin kinneriä ympäröi ihmisjoukko.





Siinä täytyy yrittää olla kohtelias ja vastata samoihin kysymyksiin miljoonatta kertaa ruoka suussa. Ei ole kanttia sanoa, että minä syön nyt. On ikään kuin velvollisuus esitellä ja vastailla. Tykkään jutella. Tällainen vehje kuitenkin herättää niin paljon huomiota, että oman tilan ja ajan rajaamisesta tauoilla kohteliaasti muodostuu haaste. Olet kuin tunnettu artisti vapaalla. Välillä syntyy jopa vaaratilanteita, kun auto ajaa tiellä ohi eteen, lyö jarrut päälle ja pysähtyy pientareelle ja kuski hyppää nopeasti ulos näyttäen kädellään pysähtymismerkkiä kamera kädessä.

Toinen versio samasta tilanteesta menee niin, että auto ohittaa edelleen ja pysähtyy eteen pientareelle, mutta kuski jää autoon kamera valmiina odottamaan ohitustani. Muutama kyselijä tuntuu aina mukavalta. Kun kyselijöiden ja ihastelijoiden määrä ylittää tietyn pisteen, niin voimat alkavat loppua. Suosio minkä tämä vehje saa tuolla tien päällä ja median taholta on ylittänyt hurjimmatkin kuvitelmani. En odottanut minkäänlaista suosiota. Naureskelijoitakin toki on, mutta he ovat pieni vähemmistö.

En ole suurempi kuin Jeesus, mutta välillä tuli mieleen että tällaista huomiota tuskin saa Martti Syrjä lavan ulkopuolella. Minä rakastan teitä, ihmiset. Tällaisella retrokinnerillä ajaessa sosiaalinen suhde autoilijoihin on ihan toinen kuin polkupyörällä ajaessa. Autoista näytetään jatkuvasti peukkua, vaikka köröttelen edessä ajoradalla kolmeakymppiä, annetaan tietä ja ohitetaan kunnioittavasti. Ihmiset rakastavat kinnereitä. He saattavat vihata polkupyöräilijöitä, mutta he rakastavat kinnereitä. Hämeenlinnan torilla hetki ihmettelyä ja puolikas Subway-patonki, jotka alkavat maistua nopeasti puulta päivittäin syötynä.





Iittalan miehet pojista erotteleva mäki ja Iittalan liikenneympyrä. Tauko Ruhtinaansalmessa. Valkeakoskelle kului virtaa 1510 wattituntia. Tekee himpun alle 10wh/km, mikä ei ole mielestäni huono tulos kun pidetään mielessä kokonaispaino. Sähköllä ajaessahan - varsinkaan suuremmalla kuin 250W moottorilla ajaessa - ei voi käyttää täyttä tehoa edes ylämäissä. Puhumattakaan tasaisista osuuksista. Täysillä tehoilla toimintamatka kerta kaikkiaan loppuisi kesken.

Nojapyöräfoorumin laskelmien mukaan käytin matka-ajossa 210 nettowatin tehoa. Maksimiteho on 1050W sisään, josta nettowatit tiehen nopeudesta riippuen siinä 600-850W. Matkaa ajetaan siis karkeasti neljäsosateholla. Täydellä teholla en pääsisi edes Hämeenlinnaan. Nyt mentiin Valkeakoskelle. Akut 40Ah/48V. Toisaalta nautin myös polkemisesta, joten suuren tehon käytössä ei ole mieltä siinäkään mielessä.





21.7.2017

Valkeakoskella yöpyminen tutulla Apianlahdella huoneessa. Aamulla nokka kohden Kangasalaa, olihan kesäpäiväkin. Startti 8:22. Tie Valkeakoskelta Kangasalalle on hieno, yksi parhaita kinneriteitä. Kangasalalla otin muutaman kilometrin takkiin ja piipahdin vilkaisemassa kirkonkylää. Reitin löytäminen Kangasalalta Teiskon tielle olikin sitten hiukan työtä ja ihmettelyä vaativa operaatio ilman älypuhelinta. Sekoilua Tampereen lähiöissä, kyselyä ihmisiltä. Nyssepysäkkien kartat olivat avuksi. Lopulta päädyin Atalaan, josta Teiskontie jo alkoikin. Ovat muuten tehneet hienon fillaribaanan Tampereelle, kattokaas tätä:





Noin se pitää tehrä, arvon herrat Helsingin. Tämä baana sijaitsee jossain Kangasalan ja Atalan välissä. Älkää kysykö tarkemmin, en tiedä. Atalasta pohjoiseen jokin Teboil, jossa aamuteet. Tie Teiskon kautta Jäminkipohjaan on ihan kiva, mutta kapea ja mäkinen. Terälahden Salesta etsin tovin Hart-Sporttia, mutta löytyi sitä lopulta sieltäkin. Suuret, pitkät alamäet ovat tavallaan hankalia laskettavia koska on ajettava turvallisuussyistä keskellä ajokaistaa. 55 km/h on takana seuraaville autoille hiljaa, mutta minulle perkeleen lujaa. 3xFly The Aeroplane. 55 km/h retrokinnerillä matkalastissa vaatii täyttä keskittymistä, vauhdintunne on jo tuossa vauhdissa hurja. Yksi monista lyhyistä tauoista:





Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Virroille, mutta juuri kun ohitin Ruoveden alkoi kinnerin virtajärjestelmä viestittää mittarien välityksellä, että jokin oli nyt pielessä. Jännite tippui silmissä, se suorastaan syöksyi kohti lattiaa. Akusto oli saavuttanut ns. voltage cliffin, joka tarkoittaa että akusto oli täysin tyhjä ja ajaminen tuli keskeyttää välittömästi tai akusto tuhoutuisi. Laskelmieni mukaan virran olisi kuulunut riittää mukavasti Virroille. Onneksi olin juuri Ruoveden kohdilla, ja pääsin juuri ja juuri kirkonkylälle.



Tarkemmissa tutkimuksissa syy selvisikin, yksi akuston lukuisista johdoista oli repeytynyt irti mikä tarkoitti, että 40Ah akustosta oli ollut käytössä vain 30Ah. Yksi neljäsosa akustosta oli yhä täynnä, mutta ei päässyt osallistumaan talkoisiin murtuneen johdon tähden. Johto oli nopeasti korjattu vian löydyttyä. Sen vika aiheutti, että koko akusto on tasapainoladattava huolellisesti yötä myöten. Majoitusta kyselin ensin Ruoveden leirintäalueelta, mutta vastaus oli ei-oo. Kaikki täynnä. Sitten leirintäalueen johtaja neuvoi, että kylällä on myös hotelli, kysy sieltä.

Kyseinen hotelli olikin aivan erinomainen hinta/laatu-suhteeltaan. Paikan nimi on Hotelli Liera. Taso on valehtelematta korkeampi kuin Hämeenlinnan Cumuluksessa - missä olen myös yöpynyt - mutta hinta oli 60 euroa/yö. Google väittää näköjään, että kyseinen hotelli olisi "suljettu pysyvästi". Tieto ei pidä ollenkaan paikkaansa. Hotelli on täydessä toiminnassa ja käymisen arvoinen, kävelin sinne suoraan sisään ja paikka vaikutti lähes täydeltä.









22.7.2017

Startti Ruovedeltä 5:15. Lämpötila +9C.


Aikaisin aamulla ajamisessa on puolensa. Tie oli täysin tyhjä. Olisiko yksi auto näkynyt per viisitoista minuuttia, jotain sitä luokkaa. Aikainen lähtö oli pakollinen, jotta ehtisin Tuuriin kello kymmeneksi. Virroilla kahdeksan maissa, mikään ei auki. Teboil aukeaa klo 10. Virroilta pohjoiseen löytyi auki oleva Neste, että saatiin aamuteet aikaiseksi. Virroilta yritin oikaista suoraan Tuuriin pikkuteitä, mutta suunnitelma ei täysin toiminut. Matkaa ja kilometrejä tuli, vähintään saman verran kuin olisi tullut pitkin päätietä. Tykitin aivan täysiä ehtiäkseni Tuuriin kymmeneksi.

Tuurissa kurvasin suoraan vauhdilla Ruokapuodin eteen, jossa kokoontumisen mainostettiin olevan vain huomatakseni, että paikalla ei ollut ketään. Mitäs nyt? Onko tapahtuma peruttu? Ajettuani alas ja pois ruokapuodin edustalta näinkin lopulta muut kinnerit - lentokentän kokoisen parkkipaikan laidalla. Mieli oli hetken hieman musta - eihän täällä syrjässä näe meitä juuri kukaan. Ehkä odotukseni sijainnista oli hieman liian optimistinen, ja herkkyyttäni lisäsi uupumus matkasta. Vastaisuudessa tapahtuma olisi hyvä saada keskeisemmälle paikalle. Hiukan rauhoituttuani jäin kuitenkin paikalle muutamaksi tunniksi rupattelemaan. Tämä Vaasasta tullut Quest on mielestäni hieno:





Illaksi majoitus oli varattu maatilamajoitukseen. Paikka olikin tunnelmaltaan varsin maanläheinen:) Paikan emäntä oli ns. suorapuheinen ihminen, omasta mielestään luultavasti ainoastaan rehellinen. Muuten majoitus oli hintaansa nähden loistava. Hinta oli 20 euroa. Sillä sai pääkartanosta oman huoneen ja erinomaisen aamiaisen. Tilan omissa kananmunissa keltuainen oli lähes koko munan kokoinen. Herkkua. Valkoista osaa oli vain ohuelti. Kaupan munissahan asia on päinvastoin.

23.7.2017

Startti Tuurista 8:40. Nyt oltiin pyhällä maalla, jokaisen Kolmas Nainen-fanin must see-kohde Alavus oli vain kivenheiton päässä. Olen nähnyt Kolmannen Naisen 11 kertaa. Ensimmäisen kerran vuonna 1990. Kun fanittaa jotain orkesteria pitkään ja hartaasti, niin haluaa käydä siellä missä juttu on syntynyt ja tuntea sen ilman. Että mistä se tulee. Oasiksen suhteen tein tämän hyvin konkreettisesti, nimittäin jopa asuin kahden korttelin päässä Burnagesta vuonna 1994. Alavus on komea kylä. Alavus sijaitsee kauniissa maisemassa ikään kuin harjulla, vieressä suuri Alavusjärvi.









Tie Alavudelta kohden Virtoja oli suora ja nopea. Alkuperäinen tarkoitus oli ajella takaisin Ruovedelle mukavaan Hotelli Lieraan, mutta risteyksessä hoksasin että Manso Camping Parkanosta etelään olikin hyvin edullinen mökkihinnoiltaan. Siispä kohden Kihniötä. Britti saattaisi todeta, että ride was uneventful. Päivän keskariksi tuli koko reissun paras 28,0 km/h. Siinä saa jo tykittää huolella, kun läheskään täysiä tehoja ei voi käyttää matkan pituuden johdosta.

Koko reissun aikana en nähnyt yhtään ABC-asemaa! En juuri mitään huoltoasemaa. Tankki Täyteen-tyyppiset paikat ovat kadonneet pääteiden varsilta jopa niin, että ruuan löytämisestä on tulossa ongelma. Ennen Kihniötä löytyi hiljaisen tien varresta grillikahvio Tähtiportti, jossa nautin hyvin ohuen lehtipihvin perunoilla. Sadan kilometrin tykityksen jälkeen 5mm pihvi ei oikein täyttänyt. Parkanossa ostin Kolmen Kaverin mango-appelsiini jäätelöpurkin. Ei mitään kummoista. Suosikkini on korvapuusti-maku. Kaikista parasta on Tötterön mustikka-valkosuklaa.

Manso Camping oli hyvin edullinen ja miellyttävä muuten, paitsi että maantien melu oli kova koska päätie meni aivan alueen vierestä. Kuinka vierestä, siitä saa ehkä jonkinlaisen kuvan tästä kuvasta:


Raskas liikenne paahtoi ohi 100 km/h noin 30 metrin päästä.

24.7.2017



Startti klo 8:00. Suuntana Tampere, ja siellä Hämeenkadun Burger King. Pispalan läpi on aina kiva ajaa. Tampereelta kohden Lempäälää ajaessani tein taas sen virheen, että seurasin kelviä liian pitkään ja liian orjallisesti enkä siirtynyt ajoissa ajoradalle. Ajoin siis Valkeakosken tien ohi muutaman kilometrin lähes Lempäälään saakka. Valkeakoskella päätin pitää välipäivän ja yöpyä kaksi yötä koska aloin olla fyysisesti aika poikki. Jalkoja särki eikä ajatus enää toiminut. Valkeakoskelta ajelin sitten välipäivän jälkeen takaisin kotiin lähes yhtä kyytiä. Ladata akkuja sai taas sielunsa kyllyydestä.
Sekä henkisiä että fyysisiä.



maanantai 3. huhtikuuta 2017






The new look (and a new name). Ajokausi avattu 2.4.
Sen nimi on nyt ihan vain Kinneri. Väri on nyt Tikkurilan metallinkiiltävä hopea.
Istuin on nyt 3cm alempana, jolloin istuinkorkeudeksi tulee 22cm ilman kuljettajaa. Se on mielestäni aika sopiva korkeus tällaiselle retrokinnerille. Takana on nyt Mopo-Sportin 19-tuumainen vanne, ja sen päällä samaisen puljun valkosivuinen pappamopon rengas. Yhdistelmä toimii erittäin hyvin.

Pinnat ovat käsityönä Wheel Factoryssä teetätetyt 130mm pitkät 3mm pinnat. Huippulaatua.
Kottero painaa nyt 51,7kg ilman akkuja. Ilman sähkötekniikkaa paino olisi aika tasan 40kg.
Akkulaatikot painavat paljon. Suurimmillaan 13kg akut tarvitsevat vahvat laatikot. Takakiekko painaa nyt 10,0kg kaikkineen takapakan kanssa. Ennen painoi 13,7kg. Pyörätohtorilta löytyi eteen sopiva 52-hampainen 152mm-kammilla oleva kampisarja kompensoimaan pienempää takakiekkoa.



Se on nyt ikään kuin "valmis". Tasapainoinen ja kiva ajaa. Kaikki pelaa mukavasti. Ennen penkin alla oli kaksi ketjurullaa koska 21-tuumainen kiekko vei takapakan niin ylös, että ketju olisi muuten ottanut kiinni runkoon. Nyt 19-tuumainen kiekko laski takapakkaa alaspäin, jolloin pääsin eroon toisesta ketjurullasta. Veto pelaa paremmin yhdellä rullalla, ja painoakin säästyi jälleen 400g.

Lähiaikoina olen harkinnut siirtymistä yksinkertaisenpaan akkutekniikkaan. Kohta viisikymppinen ukko ei oikein enää jaksaisi lipojen kanssa pelata. Se olisi noin 900 euron sijoitus. Kahden 20Ah/48V- akun pelkkä postimaksu Englannista on 213 euroa. Sitten ei tarvitsisi kuin yksi pistoke aina työntää seinään ladatessa, ja täts it. Uudet akut olisivat myös noin puoli kiloa kevyemmät.


torstai 10. marraskuuta 2016







International velomobile races in Helsinki, Finland 1949 pt. 2, with Finnish subtexts.
These pictures are rare. My old mother dug these from the archives of one old magazine.
That takes some work and you have to buy the permission to be able to search. Anyway, here they are.
























lauantai 24. syyskuuta 2016



Velogatti 10 000km.
Sähköllä olen polkenut nyt neljässä vuodessa 22 000km. Koko matka on ajettu MXUS 500W-suoravetomoottorilla. Greencycle myi näitä moottoreita ennen, mutta ei myy tätä 500W-kokoa enää. Ensin reilu kymppitonni etuvedolla, ja sitten kymppitonni samanlaisella takavetomallilla. 22 000 kilometrin aikana ei minkäänlaisia ongelmia moottoreiden kanssa, ja ne ovat saaneet kovaa kyytiä.  Kyseisen moottorin suosituskuorma on 36V/500W. Minä olen ajanut niihin 54V/1000W. Suoravetomoottorit kestävät aika hyvin ylivolttaamista. Rapakon takana näille tarjotaan 72V ja 3000W huippukuormia ulos. Pääkaupunkiseudun kelviverkoston kunto tarjoaa todella kovaa rääkkiä moottorin 14mm akselille. Kovaa paukutusta se kestää.
Takapyörän päällä on 105kg, ja kun ajetaan 40 km/h pahaan kuoppaan, niin akseli saa rasitusta.

Velogatin rakenne on kestänyt erinomaisesti. 10 000km paukutusta, eikä missään rakenteissa näy halkeamia.
Se on kestänyt paremmin kuin odotin. Odotin että sitä joutuu ehkä aika ajoin vähän fiksaamaan. 105kg kuormaa kantava takahaarukka kun ei ole edes metallia, vaan alumiinilla vahvistettua puuta. Ainoa varsinainen tekninen ongelma oli vasemman etupyörän laakerin leikkaaminen kiinni kesällä Hämeenlinnassa.
Kiekko oli romuttamolta, joten en nyt pahasti yllättynyt ettei se pitkään kestänyt.

Kesällä koeajoin paria niin kutsuttua kaupallista tadpole trikeä 20 tuuman pyörillä, ja yllätyin miten hyvä Velogatti on ajaa niihin verrattuna. Se on paljon parempi ajaa kuin kaupallinen 20-tuumainen tadpole trike. Jos itse joskus hankin kaupallisen nojapyörän, niin siinä on ehdottomasti oltava tiller, eli hamsteriohjaus. En tykännyt yhtään trikestä, missä on sellainen penkin vieressä olevilla tangoilla oleva ohjaus, alaohjaus. Se oli yliohjaava ja veteli sinne tänne polkemisen tahtiin. Velogatissa ohjaus ei reagoi polkemiseen ollenkaan, ja Velogatti aliohjaa kuin vanha Saab 96 talvella, mikä antaa rauhallisen ja turvallisen olon.

Classic-Cyclesiltä Saksasta tilasin etukiekkoihin aerodiscit. Hintaa tuli noin 70 euroa posteineen, kun lähettivät kalliilla kuriiripalvelulla. Hankin ne siihen esteettisistä syistä ja ajattelin, ettei niillä ole ajamiseen mitään vaikutusta mutta yllätyin positiivisesti. Yli 30 km/h vauhdissa niiden olemassaolon huomaa. Ensinnäkin lisääntyneenä sivutuuliherkkyytenä, mutta myös siinä että vauhtia on helpompi ylläpitää. Niiden asentaminen ei ole ihan viiden minuutin juttu johtuen siitä, että lähes joka kiekossa on erilainen geometria, pinnojen kulma ja erilainen laakerikeskiö. Jos kulma on suuri, eli pinnojen kiinnityspiste keskiössä on paljon ulompana pinnojen kiinnityspisteestä vanteessa, niin aerodiscin joutuu väkisin painamaan vähän kuprulle.

Tulevaisuuttakin on tullut mietittyä sen verran, että saatan Velogatin myydäkkin jos sopiva tarjous tulee vastaan, ostaakseni jonkin edullisen kaupallisen kinnerin kuten esimerkiksi Allewederin. Hintaa Velogatille on vaikea heittää. Itse kinnerin tekeminen tuli maksamaan noin 600 euroa kaikkineen. Moottorin arvo on siinä 200 euroa kaikkineen käytettynä. Akkuja ja latureitakin voin myydä, mutta se on sitten vähän eri hinta.

Yhtä hyvin voin jatkaa sillä ajamista, mutta jos sopiva ostajaehdokas tulee vastaan, niin uusikin aina kiinnostaa. Olisiko 500 euroa ilman akkuja paha? Hirveän vaikea näitä on hinnoitella ja aina se itsetehdyn myynti vähän kirpaisee. Sen verran pitkä matka on yhdessä tehty. Se on hyvä matkakumppani.






keskiviikko 20. heinäkuuta 2016






Helsinki-Valkeakoski-Tampere-Ikaalinen-Jämijärvi-Hämeenkyrö-Sastamala-Illo-Punkalaidun-Urjala-Teuro-Räyskälä-Klaukkala-Helsinki.
Startti aikaisin aamulla, kyydissä 40Ah/54V. Heti aamusta tuli vastaan ensimmäinen niin tyypillinen tilanne Stadin kelveillä. Mitä teet kinnerillä? Alas korkealta rotvallilta et voi ajaa, kääntyä ympäri et voi.


Jälleen 26km tätä (kuva alla), ennen kuin pääsi ulos kaupungista. Kaupungista ulos pääseminen kestää vajaat kaksi tuntia matkakuormatulla kinnerillä joka kiihtyy kuin tavarajuna.


Hämeenlinnaan ajellessa sattui kohdille pari hyvää matkakaveria perusfillareilla. Ajeltiin kahdestaan pitkät matkat. Aika paljon oli fillaristeja liikenteessä. Vähän ennen Hämeenlinnaa alkoi vasemman etupyörän seutuvilta kuulua paha ääni. Pyörän laakeri oli pettänyt.
Vanhan Verkatehtaan kyljestä löytyi fillaripaja, josta sain edullisesti uudenvanhan kiekon vanhasta lastenpyörästä, ja myös uuden Schwalben kumin päälle. Kiitos, suosittelen. Selvisin noin tunnin pitstopilla, vaikka kiekkoon täytyi vaihtaa myös akseli sillä Gatissa on todella pitkät akselit etukiekoissa.


Virran riittävyys Valkeakoskelle oli vähän siinä ja siinä. Onneksi pääsin kovakuntoisen professionaalin retkipyöräilijän peesiin, joka auttoi vähän. Kaveri ei ajanut varsinaisesti lujaa, mutta merkillepantavaa oli se ettei hän antanut ollenkaan vauhdin tippua ylämäissä. Ilmeisesti vanha maantiepyöräilijä oli hän. Alamäet mentiin 25 km/h, tasaisella 25km/h, ja ylämäet 25 km/h. Mahtava cruise control. Viimeisen pitkän mäen ennen Valkeakosken kirkonkylää työnsin ylös säästääkseni virtaa. Matkaa tuli Helsingistä 158km.
Yövyin jälleen Apianlahdella, mikä sivumennen sanoen on paras leirintäalue Suomessa.


Siellä pelaa kaikki ja on hiljaista, hyvät motellitasoiset huoneet 35e/yö. Myös ympäristö on kaunis.
Valkeakoskelta Tampereelle oli nopea siirtymä, sisältäen jälleen pientä ulkopaikkakuntalaisen harjoittamaa sekoilua. Kun olen Hatanpään Highwayllä, niin tiedän miten toimia. Kun en ole sillä, niin on ongelma. Eksyin Hatanpäästä jonnekin itään hetkeksi. Burger Kingin löysin. Tampereen keskusta on nätti. Sanon ihan pokkana, että Tampereen keskustassa on eurooppalaisin tunnelma kaikista Suomen kaupungeista. Ruutukaava, jne. Poikkeaa paljon Helsingin tyylistä. Tampereen keskusta on täynnä salaisuuksia. Kadut menevät hyvin mielenkiintoisesti, ja ihmiset asuvat aivan keskustassakin.
Ensimmäisenä ajopäivänä kului 1786 wattituntia. Kulutus näin ollen 11,2wh/km.


Tämä oli reissu, jolla Gatista jutteleminen alkoi käydä jo työstä. Heti kun pysähdyin niin oli viisi kuusikymppistä ukkoa kimpussa. Lopulta aloin sanoa, että olen pahoillani mutta en enää jaksa nyt jutella. Kyllähän se hauskalta näyttää, en yhtään kiistä:) 


 Pispalasta länteen sattui sellainen homma, että oikean puolen takimmainen akkuluukku aukesi täydessä vauhdissa Ylöjärven tiellä. Ei ole koskaan ennen auennut. Täytyi käydä poimimassa akku tien ravista.
Ei siinä mitään, jössesteippiä pari kieppiä ympärille, yksi kymppipakka irti päälinjasta ja uusi kasaus.
Hyvin kesti kiinanlipo lennon 40 km/h vauhdista ojaan. Ylöjärven tie ei ole kovin kinneri-ystävällinen. On tärinäuraa ja raskasta liikennettä paljon. Jämijärven tien kunto nykyään on surkea.
Paikoitellen kokonaisia asfalttikerroksia oli irronnut pois. Yhteen kuoppaan ajoin kaikesta huolimatta ja isku oli niin kova, että täytyi pysähtyä tarkastamaan ripustuksen kunto. Se on yllättävän kestävä.


Yöt ovat aika viileitä, vaikka Jämi korkealla harjulla sijaitseekin. Surkea kesä tämä on ollut. Karavaanarien kulttuuri leirintäalueella on hieman hämmentävää. Alueella yöpyy porukkaa, joka ei ole kiinnostunut lentönäytöksestä pätkääkään. Tullaan sadan tonnin matkailuautoilla parkkiin, ja aletaan vetää viinaa kaksin käsin, laitetaan auton stereot täysille. Aamuyöstä sammutaan ja oksennellaan mölkkypalikoiden kanssa horjuessa. Hyvin rasittavaa sellaiselle, joka yrittää nukkua teltassa.


Mustangin lentoonlähto aivan vierestä seurattuna on kuin Sibeliuksen Finlandia-hymni livenä, paitsi että aivan helvetin paljon äänekkäämpi. Ristus se ääni. Siinä todella raaka voima puhuu niin että korvat soi ja rintakehä tärisee. Kylä lähtee. Pär Cederqvist on hieno lentäjä. North American P-51 Mustang on oikeasti hyvin vaikuttava kokemus läheltä seurattuna. Hallissa olleen Bf-109 simulaattorin kanssa menestyin kohtalaisesti. Hankalinta oli vastajousien puute. Sauva oli aivan liian herkkä, herkempi kuin lennokkitikku.
Saikkosen Fouga-sinfonia sai silmät kosteiksi luulen että useimmilta.


Paluumatkalla käännyin Hämeenkyröstä Sastamalaan päin. Mentiin ylös ja alas. Jälleen Sastamalassa huudeltiin moottoripyörätallien pihoilta että hei! käy täällä!. Ei vaan ehdi, jaksa. Kutsujia on vain liikaa, kaikella kunnioituksella teitä kaikkia hienoja ihmisiä kohtaan. Tie Sastamalasta Illon kautta Punkalaitumelle on silkkaa kinneri-nirvanaa. Profiili, kunto, kaikki. Täysii, nautinnolla, Illo oli kaunis mutta myös hieman surullinen kylä kaukana kaikesta. Kylän mahtavan historian saattoi yhä aistia. Kylässä oli ennen kahdeksan kauppaa, nyt ei yhtään. 60-luvulla täynnä elämää, nyt kuin aavekaupunki verrattuna menneisyyteensä.


Punkalaidun on kaunis kylä, Urjala aika mitäänsanomaton peruspaikka. Tee on 70 centtiä Nesteellä!
ISO runsastäytteinen sämpylä+tee yhteensä 3,70e. Löytyi jopa sanko, mihin laittaa teepussin kääre.
Sitä ei löydy juuri mistään. Urjalan Nesteeltä löytyi. Yötä olin Urjalan leirintäalueella. Viileä mökki.
Teuronkyläntietä sitten läpi Teuron. Kivaa maaseututietä ja Teuro on hyvin idyllinen.

Pitstopin tein palatessa Räyskälän kentällä. Siellä on hyvä lounaspöytä, ja päätin ladata hieman kun päivämatka vaikutti ylittävän rangen noin kymmenellä kilometrillä. Range anxiety ei ole kivaa. Kehiin täytyi kutsua talonmies kun ravintolanpitäjä oli sitä mieltä etteivät sulakkeet kestä latausta (700W). Kestivät. Yhdestä laturista poltin yhden kanavan kun vahingossa väsyneenä ylikuormitin yhtä virtalähdettä hetkeksi. Puski komeat paksut taikasavut ravintolan pihassa:) Kulutustavaraa.


Koko Helsinki-Jämijärvi-Helsinki matkalla kului sähköä aika tarkalleen seitsemän kilowattia. Koko 600km matka maksoi siis noin 70 centtiä sähkönä. Toki poljettua tuli myös koko ajan ja lujaa, siihen pisteeseen asti jälleen että polvikipuun täytyi ottaa lopulta Burana. Ilman polkemista sähkölasku olisi todennäköisesti ylittänyt yhden euron. Uusi nopeusennätyskin tuli saavutettua, 61,9 km/h Pilpalassa. :)